Kuten olen monta kertaa sanonut, Tirolissa asunnot ovat aivan järkyttävän hintaisia, myös täällä meillä. Asumisesta ja siitä miksi tällainen monilla toimiva samassa talossa asuminen on melkeinpä ainut vaihtoehto ellei tahdo mennä vararikkoon, olen kirjoittanut esimerkiksi tässä postauksessa. Tuossa on tosin remonttisuunnitelmien suhteen vähän vanhoja juttuja, remontista löytyy tuoreempaa tietoa täältä.
Siksi ajattelinkin kertoa teille nyt siitä, millaista on asua samassa talossa anopin kanssa! Monella on moisesta varmasti melkoisia kauhukuvia, enkä mäkään voisi kuvitella asuvani näin jos oma anoppini olisi joku noita-akka. Stefanin äiti on kuitenkin onneksi aivan ihana ihminen jonka kanssa olen aikalailla samalla aaltopituudella (no niin samalla kuin 30 vuotta vanhemman, eri kulttuurissa kasvaneen ihmisen kanssa voi olla), joka sanoikin meidän vihkimispäivänä "nyt minäkin sain tyttären".
Moni ehkä ajattelee että kotona ei ole hetkeäkään rauhaa kun anoppi tunkeutuu kokoajan nurkkiin. Meillä näin ei ole, joskus saattaa mennä päiviä niin että en näe omaani ollenkaan - niin, törmäätkö sä naapureihisi joka päivä, en usko.
Toki tässäkin asiassa pitää muistuttaa että ihmiset ovat erilaisia, ehkä jonkun toisen anoppi onkin juuri sellainen jonka on pakko mennä joka päivä mennä tarkistamaan miten se miniä sitä hänen lapsenlastaan siellä hoitaa. Sellainen, joka kyselee asioista jotka eivät hänelle kuulu, kertoo ikivanhoja ohjeita odottaen että niitä käytetään ja ehkä jopa arvostelee esimerkiks vähän sotkuista kotia.
Samassa talossa asumisesta löytyy oikeastaan lähinnä positiivisia puolia. Ehkä paras on tietysti se, että jos tarvitaan lastenvahtia, se todellakin löytyy läheltä ja on helppo käydä pikaisestikin jossakin kun ei tarvitse ensin ajella viemään lasta jonnekin hoitoon. No okei, niin usein me ei ilman Lucasta jossain käydä, mutta kuitenkin, näin talven tullessa sentään laskemassa!
Kun Lucas oli pieni, tuli Stefanin äiti yleensä meille. Jos käytiin kesällä illalla jossain kun Lucas jo nukkui, vietiin yläkertaan vain itkuhälytin koska se nukkui illat aina tosi sikeästi, mutta jos olisikin käynyt niin että se olis sattunut heräämään olis mummon pitänyt tulla vasta sitten alakertaan.
Jos leipoessa huomaan että eikä, jotain puuttuu, on helppoa ja nopeaa käydä koputtelemassa anopin ovella josko hänellä olis lainata mulle jotakin (esimerkiks perunalaatikon jo aloitettuani huomasin että olin edellispäivänä käyttänyt kaikki vehnäjauhot). Tämä toimii molemminpäin, samoin jos kauppaan lähtiessä törmää pihalla toiseen voi kysyä tarvisko hänkin jotakin.
Ulkoroskis on ääriään myöten täyteen tupattu, jäteauto tulee seuraavana päivänä mutta kotona ei ole enää yhtään roskikseen laitettavaa lappua jotta auto ottaisi senkin kyytiin. Anoppi hei, lainaisitko yhden. Ja seuraavalla kerralla toisinpäin.
Jos Lena-serkku tai Stefanin isi tai joku muu sen sukulaisista on käymässä mummolla, on helppo hilpaista yläkertaan ottamatta mitään tavaravuorta mukaan tai suunnittelematta kuinka pitkään aikoo poissa olla. Ei kuitenkaan ravata siellä kovin usein, joten kaikki mummolan lelut sun muut on Lugista aina yhtä kiinnostavia!
Jos jotain negatiivista pitää keksiä, niin ehkä se, että koska asutaan näin lähekkäin, tapahtuu yllätyshyökkäyksiä usein! Tunnen itseni välillä tosi saamattomaksi etanaksi kun anoppi tulee tuomaan jotakin ja esimerkiks ikkunat on edelleen yhtä likaiset (Lucas lääsii niitä aika huolella) kuin viikko sitten - sehän tietää että en käy töissä eli pitäishän mulla olla aikaa pestä ne vaikka joka päivä! Höpöhöpö, ei se niin ajattele, sanoo Stefan aina, se on itsekin ollut kotiäiti. Silti!
Ennen, silloin kun Lucas oli pieni, tunsin itseni myös superlaiskaksi aina kun anoppi tuli yllättäen kylään (siis yleensä sillä on aina joku syy, tuo esimerkiks postia) ja olin äksänä sohvalla Lucaksen kanssa. Miten niin pienen vauvan kanssa saa muka itsensä väsyneeksi, sehän voisi vaikka mopata lattiaa, ajattelin aina anopin miettivän. Nykyään kun Scofield tuhoaa mun unensaantini, voin uupuneena lukea Lucaksen kanssa kirjoja tai leikkiä legoilla eikä näytä ollenkaan siltä ettäkö olisin kamala laiskuri!
Kuvat tarjosi Google ja kuten ehkä voitte tekstistä päätellä, ne eivät kuvasta meidän anoppi-miniä-suhdettamme! Onko muilla yhtä kivoja anoppeja vai onko jollakin oikeasti sellainen hirviöanoppi mitä leffoissa näkee tai edes vähän sellaiseen viittaavaa? Joitakin yksittäisiä kauhujuttuja olen joskus kuullut, mutta niitä ei ole paljoa!
Jos joku miettii tämänkin jälkeen edelleen sitä, miksi ihmeessä me ei vain osteta jostain muualta taloa vaan remontoidaan tämä ja asustellaan anopin kanssa - no tässä vielä yksi esimerkkivaihtoehto (about samankokoinen mikä meidän tuleva asunto tulee olemaan) meiltä päin:
Vois ostaa! Nyt Prison Breakia kun mun armas mieheni on vihdoin hetken kotona, sillä vähän kiirusta pitää duunissa! Adioos!
