Näin minä vihellän matkallani

Terveisiä Innsbruckista, maailman ihanimmasta kaupungista! Muutoksia on ollut valtava kasa, mutta pikkuhiljaa aletaan taas päästä kiinni normaalielämään. Normaaliarjeksi tätä ei vielä voi kuvailla, sillä ollaan kaikki vielä kotona. Paitsi pieni Florian joka aloitti viime viikolla päiväkotiin tutustumisen! Tokihan mä olen sen kanssa joka päivä ollut, mutta ei sitäkään vielä ihan arjeksi kuvailla.

Syksyllä sana "arki" tulee tarkoittamaan sitä, että minä vietän päiväni yliopistolla! En päässyt ammattikorkeaan ja suunnitelmissa oli että menen vain johonkin töihin ja haen ensi vuonna uudestaan sekä sinne että jonnekin muualle. Linjalle jolle hain ei kuitenkaan olekaan hakua kuin kolmen vuoden välein joten jäin hetkeksi pohtimaan valintojani. Sain kutsuja työhaastatteluihin jolloin tajusin että mullehan saattaa käydä niin että viihdyn töissä niin hyvin että keksinkin etten halua vielä ensi vuonnakaan kouluun kun "töissä on niin kivaa". Ja sitä en halunnut, haluan niin kovasti opiskella ammatin itselleni.

Yliopistohaku oli vielä auki joten lyhyen mietiskelyn jälkeen päätin kokeilla - mitäpä sitä vuotta hukkaamaan kun tiesin että ensi vuonna hakisin samalle linjalle. Lokakuussa mua nyt sitten kutsuukin kasvatustieteiden opinnot joilta suuntautumista en ole vielä päättänyt, tällähetkellä eniten kiinnostaisi sosiaalipedagogiikka mutta olen avoin lähes kaikelle! Olen paitsi avoin, myös hurjan innoissani kaikesta siitä kiinnostavasta mikä mua odottaa.

Lauantaina käytiin tyhjentämässä viimeiset tavarat vanhasta kodista ja eilen sain vihdoin inssin läpi (kiitos ihanan tarkastajan, jos olisi taas ollut kuten kaksi edellistä niin tuskin olisin ja päinvastoin jos hän olisi ollut ekalla kerralla niin olisin ehkä päässyt läpi), joten seuraavan kerran kun ajellaan "Ala-Tiroliin" on kyseessä vain hupiretki ilman mitään velvoitteita. Mä itseasiassa ajoin eilen sitten heti takaisin kotiin Innsbruckiin, autobaanalla ja keskustassa, huhhuh! Kyllä olen onnellinen että täällä en autoa tule tarvitsemaan vaan kävellen pääsee joka paikkaan. Voin sitten aina ajella Suomessa tai kun vuokrataan auto - voitaisiin vuokrata kerran kuussa viikoksi auto ja se tulisi silti halvemmaksi kuin oman auton pito. Ja huom, meidän autosta ei ole edes mennyt vielä mitään rikki eli laskelmista puuttuu kaikki "jarruhihna hajosi", "akku pimahti" jne. vanhenevien autojen yllättävät remonttilaskut.

Aloitettiin jo viime viikolla Florianin kanssa siis totuttelemaan päiväkotiin - koska heillä oli siellä "liian vähän lapsia" ja toivoivat että me aloittaisimme jo nyt, eihän meidän muuten olisi ennen syyskuun loppua tarvinut mennä. Meillä on ollut hurjan kivaa, paitsi toissapäivänä kun olin jo tunnin poissa, silloin Florian oli ilmeisesti tajunnut että mami ei tosiaan ole täällä eikä ole ollut pitkään aikaan ja itki lohduttomasti. Sitä ennen se oli kuitenkin käynyt pitkän "keskustelun" erään tytön kanssa, tiesi täti kertoa. Florianhan osaa noin viisi sanaa, mutta sitä elehtimistä oli ollut kuulemma ihana seurata.

Lucaksen päiväkoti alkaa syyskuun puolessavälissä ja vaikka se onkin jo "isommille" lapsille, myös siellä on lempeä aloitus joka on musta hurjan kiva. Mulla alkaa koulu lokakuun alussa joten ehdin käydä myös sen kanssa totuttelun! Stefan aloittaa ns. maturan (ylioppilastodistus) teon jotta pääsee myös hakemaan yliopistoon. Tai ei se kyllä oikeastaan ole ihan matura, koska se saa hyväksiluettua jo valmiilla ammatillaan paljon juttuja, mutta sinne suuntaan, en nyt keksi kunnon suomennosta sille nimenomaiselle hommalle!

En paljoa tässä koneella istu ja tabletilla en osaa kirjoittaa, varsinkin kun se suoltaa mulle pelkästään saksankielisiä sanoja. Kuvia en nyt ehtinyt kunnolla valikoida joten ne on nyt vain kaikki meidän sunnuntaiselta retkeltä eräälle vuorimajalle - Innsbruck on siitäkin mahtava että keskeltä ydinkaupunkia olet vartissa täysin metsässä! Innsbruck on muutenkin aivan kertakaikkisen super ja me ollaan kyllä äärettömän onnellisia että asiat meni juuri näin, puseja kaikille ja tulkaa kaikki pian meitä moikkaamaan :* ! Ensi kerralla yritän laitella kuvia Suomilomalta, siihen asti heippa!

Erään syliriippuvaisen tarina

Joku on ehkä ihmetellyt miksi ennen kitisin siitä, että jouduin kantamaan vauvaani jatkuvasti. Sellaisiahan vauvat ovat - niillehän kuuluu antaa läheisyyttä, he tarvitsevat usein syliä ja lämpöä, se luo turvaa ja hyvää oloa!

Kyllä, totta joka sana. Mutta kun kannat sitä ihanaa pienokaista lähes kahden kuukauden ajan jokaikinen päivä (eli noin kuudenkymmenen päivän ajan) siitä asti kun se aamulla herää aina sinne asti että se illalla menee nukkumaan (eli noin kaksitoista tuntia päivässä, poislukien imetykset), ei se enää tuotakaan kovin hyvää mieltä.

Kuvituksena tälläkertaa Florian asiaankuuluvasti milloin kenenkin sylissä (aikajärjestyksessä), tässä tasan 80 vuotta vanhempi isomummo!

Tämä kanniskelu ei siis ollut sellaista söpöstelyä että vauva otettiin aina välillä syliin sen kanssa hassutellen ja ilmeillen. Se ei ollut sellaista, jota esimerkiksi pienen Lucaksen kanssa aina tein - istuin sohvalla vauva polviin nojaten. Ei, se oli sellaista että sitä piti nimenomaan kantaa ympäriinsä. Jos istahti siihen sohvalle oli aivan sama millä keinoin sitä yritti viihdyttää, sen huudosta ymmärsi aina että nouse ylös ja kanna minua ympäri taloa, se on ainoa keino miten olen tyytyväinen.

Vessaan mennessä Florian piti ottaa mukaan, ja jos yritti laskea sen lattialle edes pariksi minuutiksi, kuului heti vaativa rääyntä. Jos yritti laskea sitä sänkyynsä siksi aikaa että saisi meidän sängyn pedattua - ei. Ruokaa tehdessä se saattoi ehkä viihtyä pöydällä sen ajan että sain sipulit leikattua, ehkä koska jossain vaiheessa se tajusi että ne kirvelevät sen silmiä. Raaka bataatti on muuten myös hankala pilkkoa yhdellä kädellä koska se on niin kova ja veri saattaa lentää, siihen hommaan sopisi paremmin kirves.

Onneksi mulla oli nuorempana oikea käsi muutaman viikon lastassa, jolloin opin tekemään kaikki perusasiat yhdellä kädellä. Nythän tilanne oli siinä mielessä parempi että mulla oli sentään juurikin se oikea, parempi käsi käytössä! Sen jälkeen kun Florian alkoi vihdoin viihtyä hetki hetkeltä enemmän esimerkiksi lattialla tai sitterissä, oli hurja huomata kuinka nopeasti ja helposti asiat hoituukaan kun niitä käsiä onkin kaksi. Monet asiathan pystyi onneksi siirtämään illalle, hetkelle jolloin se kävi nukkumaan, mutta esimerkiksi piilareiden laitto, hiusten kiinnittäminen, pukeminen ja muut vastaavat oli pakko tehdä tietysti jo päivällä. Meikkaaminen onnistui ja onnistuu edelleen hyvin aamuyhdeksän imetyksellä, sekin kun on mulle päivittäinen tarve.

Hermoja kiristi tosiaan myös se, että tämä samainen lapsikulta ärsytti kitinällään Stefania kovasti jonka vuoksi en halunnut tyrkätä sitä sen kanniskeltavaksi (sehän käy oikeissa töissä) ja se, että se ei nukkunut minkäänmallisia päiväunia. Niinä aikoinahan olisi voinut tehdä kaikkia tarpeellisia asioita, esimerkiksi pilkkoa niitä vihanneksia valmiiksi ruokaa varten. Mutta jotenkin sitä vain tottui kaikkeen - sen jälkeen kun huomasi että ei se vaan tosiaan viihdy muutakuin sylissä eikä nuku muutakuin öisin, homma oli ihan rutiinia. Ajattelin vain että voisihan asiat olla huonomminkin, voisihan se kukkua vaikka kaikki yötkin.

Ai ja vielä yksi bonus - Florianhan ei tämän syliriippuvuutensa vuoksi suostunut olemaan edes niissä vaunuissa, jotta olisimme Lucaksen kanssa saaneet edes ulkona ollessamme rauhan. Jos joku miettii että miksen kantanut sitä sisälläkin kantorepussa - yritin, useasti, aina vain uudestaan, mutta siinäkin se viihtyi ainoastaan ulkona eikä sielläkään kovin pitkään kerrallaan. Yleensä esimerkiks Lucaksen päiväkodista hakemiset menivät niin, että jo ennen puoliväliä lykin tyhjiä vaunuja ja kannoin Floriania.

Välillä joku meille kylään tullut ihmetteli miksei mulla ole sukkia jalassa, olihan kuitenkin keskitalvi! Siksi, koska varpailla oli hyvä nostella tavaroita lattialta, ilman että tarvitsi jatkuvasti kyykistellä sen sylilapsen kanssa. Paitsi haba, myös reisilihakset saivat hyvää treeniä ja olen huomannut että nykyäänkin laskeudun lattiatasoon yleensä kyykkyyn enkä vain venyttäydy esimerkiksi nostamaan jotain. Kun Florian hiljalleen alkoi viihtyä myös vaikkapa lattialla, saattoi Skypessä Suomisukulaisten kanssa jutellessa tulla heti kysymys - mitä, missäs Florian on kun ei ole sylissä?

Jos joku nyt edelleen miettii että no ei voinut olla noin kamalaa, olishan sillä voinut olla vaikka koliikki tai ainakaan se ei valvonut öitä tai blablabla, niin one word: ainoa, joka voi sanoa että älä valita, asiat vois olla huonomminkin, on mun mielestä koditon, kädetön, jalaton, kuuromykkäsokea neliraajahalvaantunut henkilö. Tällainen henkilö lienee ainoa, kelle tämän lauseen suon. Ne omat ongelmat on sillä hetkellä maailman suurimmat ongelmat, oli kyseessä sitten kiinni juuttunut hillopurkki tai vesisade. En mäkään tykkää siitä että jatkuvasti valitetaan ja usein tekiskin mieli vähätellä muiden aivan mitättömiltä tuntuvia ongelmia, mutta hei, ne saattaa olla sille just sillä hetkellä pahinta maailmassa.

Jos joku silti on sitä mieltä että tämäkin on ollut ihan mitätön ongelma niin lainatkaa jonkun parikuinen, 6-8-kiloinen, päiväunia nukkumaton vauva, yksi uhmaikäinen, minimoitu tukiverkosto ja 10-15 tunnin työpäiviä tekevä mies ja kanniskelkaa sitä vauvaa ihan koko päivä ympäriinsä, se noin kaksitoista tuntia päivässä riittänee. Ottakaa se mukaan vessaan, tehkää vähintään yksi lämmin ruoka per päivä, siivotkaa (vinkki: mieluiten alasti, imurointi nostattaa aika hyvän hien päälle), pesette vähintään kerran päivässä pyykkiä (tai ei se pesu, vaan se niiden levitys) ja elätte kaikkine päivän touhuinenne kuten tähänkin asti - yhden käden kanssa. Ja selviätte siitä järjissänne, edelleen onnellisen parisuhteen omaavana ja mitään tyhmyyksiä tekemättä.

Ehkä sitten ymmärrätte että aiemmin mainitsemani lause "Florianin kaltaista newbornia en toivo kenellekään jolla on jo yksi uhmainen kotona" on ainoastaan totta, ei mitenkään kurjasti ajateltu - ettäkö en pitäisi meidän pikku-Pupasta! Pidän, rakastan, tuhat kertaa maapallon ympäri, se on aivan ihana, mutta ne pari kuukautta olivat vain aika hurjat ja halusin kirjoittaa tämän itselleni muistiin, jotta sitten kun tuntuu ettei mikään taas onnistu, voin jälleen virkistää muistiani ja lukea tämän täältä! Nykyäänkin kun siitä on tullut aivan painajaismaisen huono yönukkuja, mietin vain että ainakin mulla on huomenna molemmat kädet käytössä päivällä ja ainakin se nukkuu päiväunia!

Ja tässä vihdoin käännekohta maaliskuussa: Florian ihkaensimmäistä kertaa ulkona ihan vain maassa, viihdykkeenään ainoastaan lehti, jonka kanssa hän oli enemmän kuin tyytyväinen. Elämä alkoi jälleen hymyillä!

Jokuhan on sitä mieltä että jos öisin joutuu jatkuvasti heräilemään, ei päivistäkään tule mitään - oliko lukijoiden joukossa tällaisia? Entäs onko kenelläkään sattunut kohdalle samanlaista sylissä roikkujaa? Meidän Facebookin vauvaryhmässä on mun lisäkseni 54 ihmistä, eikä heistä kenelläkään ollut vastaavaa enkä mä edes tiennyt että tällaisia vauvoja on olemassa! Onneksi se on todellakin nyt ohi ja meillä asustaa paitsi se hurmaava uhmainen, myös tämä iki-ihana, rakastettavan aurinkoinen pikkuinen! Tämän ansiosta ehkä ymmärrätte senkin paremmin miksei talvella postauksia herunut! Ihanaa viikonloppua kaikille :* !

Kiireinen tammikuu

Puhhuh! Ensin meillä oli viisi päivää vieraisilla minun rakas siskokulta ja hänen hurmaava nelivuotiaansa, minun kummityttöni Luna. Sitten oltiin yksi yö keskenämme ja seuraavana päivänä saapui minun armas äitini. Sitten minä tulin hyvin kipeäksi. Olenpa tainnut täälläkin mainita siitä, että ollessani kipeä en koskaan saa kuumetta vaan kituuttelen sellaisessa nuhayskässä ikuisuuden. Edes synnytyksissä lämpö ei ole noussut siitä 36 asteesta mihinkään joka on herättänyt hoitsuissa ihmetystä.

No, nyt nousi! Enpä todellakaan tiedä milloin mulla olisi viimeks ollut lämpöä ennen tätä, joten 39 asteen kuume oli erittäin raaka, varsinkin kun piti samaan aikaan pitää Florian tyytyväisenä. Korkeimmille voimille kiitos siitä että äiti oli edelleen silloin vielä täällä, koska se viihdytti Lucasta niin ettei sen sentään tarvinut kärsiä siitä tylsyydestä. Toki vähän harmi että loppupäivät menivät niin että mä makasin vain sohvalla, mutta aina ei voi voittaa. Onneks äiti tietänee että on tervetullut meille milloin vain ehtiikään, nyt kun meillä on niin ihanasti tilaa!

Tilaa on tosiaan edelleen reilusti, osaksi huonekalujen puutteesta johtuen. Viedessään mun siskon ja Luna-neidin Münchenin lentokentälle otti Stefan äitinsä mukaan ja he poikkesivat Ikeaan Saksan puolelle, koska siellä suuri osa tavaroista on halvempaa kuin Itävallan puolella. Mukaan tarttuikin esimerkiksi pari Kallaxia joista rakennellaan ihana kirjahylly meille, musta kirjat kun ovat yksi kauneimmista sisustuselementeistä! Pelastin ennen remonttia anopilta 21-osaisen valtavan kokoisen kirjasarjan jonka se meinas heittää mäkeen, ne sopii täydellisesti Kallaxin lokeroihin!

Mutta sisustuksesta lisää höpöjä myöhemmin, tämä oli nyt vain tällainen pikainen päivitys että elossa ollaan mutta tämän pidempää en ehdi tarinoimaan, kuvat ehdin ehkä pienentämään! Florian on edelleen samanlainen possu kuin ennen jolle ei juuri kelpaa muu kuin syli, joten näin iltaisin menee hetki ennenkuin saa kaikki asiat hoidettua. Milloinhan se huomaa että elämä on ihan kivaa vaikka ei oliskaan kokoajan mamin sykyssä? Noo, ei parane valittaa, onneks se on tyytyväinen edes silloin, voishan se kitistä vaikka kokoajan! Terveisiä talven keskeltä!

Taikaterveiset

Tirolin talvi on siitä hauska, että koskaan ei tiedä millainen keli aamulla herätessä on. Tai millaiseksi se muuttuu tunnin sisällä. Jos se ei olisi niin yllätyksellinen ja vaihteleva, olisi se yllätys. Jos joku tätä lukeva sattui esimerkiks eilen olemaan tässä lähistöllä, koki hänkin sen aamupäiväisen lystin - ensin satoi vettä kaatamalla, sitten tuli hurja tuuli joka toi tullessaan myrskyisän räntä- ja lumipöllytyksen, hetken päästä paistoi aurinko ja puolilta päivin alkoi sataa lunta. Tämä kaikki viiden tunnin sisällä, ei huonosti!

Kuten kerroin, meillä vietettiin aivan lumeton, täysin musta joulu. Mutta mitäs sen jälkeen tapahtui - lunta saatiin kerralla (Tirolin tapoihin kuuluen) heti kahden kuukauden edestä! Ei voi ehkä edes enää sanoa lumisade, sillä se oli jotain paljon enemmän. Ja sitähän kesti kolme päivää aivan täysin taukoamatta. Vähän harmitti että Lucas sairastui juuri silloin, koska jouduttiin ihailemaan kasvavia hankia vain ikkunan takaa, mutta näin jälkeenpäin ajateltuna ehkä se oli sittenkin onni!

Kun lumisade vihdoin ja viimein kolmantena päivänä lakkasi ja taivas aukeni, esittäytyi edessä uskomattoman kaunis maisema. Tutut ja vakkarilukijat tietää että mä olen ehdoton talvi-ihminen. Nyt kuitenkin kun on kaksi puettavaa: yksi uhmainen pukemista inhoksuva taapero ja yksi aikalailla kaikkea vähänkin epämiellyttävää vihaava beibi, on se talven hehku ehkä vähän vähentynyt. Mutta tämä lumisade palautti hehkun takaisin. Hien pintaan nostava, yleensä 20-30 minuutin mittaiseksi venyvä pukemisrumba on jälleen kaiken sen huutamisen ja kiljumisen arvoista.

Kuten myös viimeksi mainitsin, kun lähtökohdat joululle ovat huippuhyvät, on jotain pakko mennä pieleen. Ja sehän tapahtui välittömästi aamulla - heti herättyään Lucas oksensi Stefanin päälle! Onneks se kuitenkin jäi ainoastaan siihen yhteen oksuun, mutta lämpö oli vähän normaalia korkeammalla (lopulta se nousi jopa yli neljänkympin, sairasteluista lisää myöhemmin). Muuten Lucas oli melkein normaali itsensä koko päivän, hieman väsyneempi johon vaikutti tietysti myös ne huuurjan monet, upeat lahjat!

Joulusta ja sairastelusta tosiaan myöhemmin, tässä kuitenkin edes vähän kuvia tästä meidän taikatalvesta! Toivotaan pian samaa myös eteläisempäänkin Suomeen, Lapissa on kuulemma jo ihan täysi talvi päällä!

Uudenvuodenpäivän aamulenkiltä palatessa jopa repussa matkannut Herra Herneprinsessa (saksaa taitavat: Floriania kuvaa täydellisesti sana Zicke, en tiedä miten sen suomentais yhtä hyvin) oli näin hyvällä tuulella!

Jopa Lucas tuli erittäin mielellään sisälle pitkän ulkoilun jälkeen, mutta kiukku iski kun mami tahtoi ottaa kuvan sen ihanista omppuposkista!

Keittiön (jossahan oli ennen makuuhuone) ikkunasta aukeaa tällainen maisema - vieläkö joku ihmettelee miksi vaihdettiin makuuhuoneen ja keittiön paikkaa? 

Kesällä mainitsin kuinka helposti sitä unohtaakaan miten kauniissa ympäristössä asuukaan. Sama mulla oli Suomessa - kuinka monen aamu siellä alkaa ikkunasta katsoen samalla huokaisemalla aahh, onpa täällä kaunista. Niinpä, tuskin kovin monen, koska ne maisemat siellä on niin itsestäänselvyydet. Ne maisemat, joita mä pääsen kerran, pari vuodessa ihastelemaan. En muista olenko kesän jälkeen muistanut huokaista kotona, mutta nyt ihan pysähdyin ja hymähtelin hetken itsekseni. Koska - niin, tuskin tarvitsee enää edes sanoja, ainakaan tällaiset mun kaltaiset talven ystävät. Tschüssii!

Vuosipäivä

Tiedättekö te mitä teitte viisi vuotta sitten tällä kyseisellä hetkellä? Mä tiedän enkä usko että tulen koskaan unohtamaan sitä päivää, sitä mieletöntä fiilistä, sitä onnentunnetta. Vaikka tiedot tulevaisuudesta olivat erittäin puutteelliset, en silti osannut ajatella mitään muuta kuin sitä, että pian saan vihdoin heittää hyvästit Suomelle. Toteuttaa sen vuosikausien unelman - varata pelkän menolipun ja lähteä, yksin.

Tasan viisi vuotta sitten avasin sähköpostini ja siellä odotti viesti ihkaensimmäiseltä Itävallan työnantajaltani. "Teidät on valittu" - mitä sulokirjaimia silmilleni. Olin ollut hieman epäileväinen, koska edellisviikolla olin viettänyt unettoman viikonlopun kipeän viisaudenhampaan sekä tulehtuneen ikenen takia ja kun maanantaina hammaslääkäristä palatessani olin vetänyt vahvahkot tropit naamaani ja nukahtanut, soitti haastattelija juuri silloin. Viisi minuuttia puhelun jälkeen mulla ei ollut enää aavistustakaan mitä me oltiin puhuttu, mutta onneks lääketokkurasaksa vakuutti!

I didn't mean to fall in love

Last thing I was thinking of

Was you and me but we collide it

Ei ollut tarkoitus olla poissa kuin puoli vuotta. Ei ollut tarkoitus rakastua vuoriin, kulttuuriin tai ihmisiin niin palavasti. Ei ollut tarkoitus huomata kuinka hurjan kivaa onkaan olla niin onnellinen, että edes 17 tunnin työpäivän jälkeen ei osaa muuta kuin hymyillä. Miettiä kuuden tunnin päästä alkavaa uutta työpäivää ja hymyillä.

Mulla oli paljon muita (niitä yhteiskunnan järkevinä pitämiä) suunnitelmia, mutta onneksi kuuntelin sydäntäni. On tutkitusti todistettua, että kuolemaa lähestyvät vanhukset eivät kadu asioita joita he joskus ovat tehneet, vaan juuri niitä tekemättä jääneitä.

Viisi vuotta on mennyt nopeasti mutta silti siitä ilontanssista Sepänkujalla tuntuu olevan ikuisuus. Viisi mahtavaa vuotta, toivottavasti vielä vähintään kymmenkertainen määrä yhtä upeita edessä.

Olen onnellinen, mitä sä luulit

Älkää miettikö liian pitkään unelmienne toteuttamista. Älkääkä varsinkaan vain jääkö odottelemaan josko ne toteutuisivat, kyllä niiden eteen pitää yleensä jotain tehdäkin. Voi olla kurja jossain vaiheessa huomata eläneensä elämää, jonka on toivonut kokoajan olevan erilaista. "Koskaan ei ole liian myöhäistä" - kyllä joskus sekin hetki koittaa.

Life is what happens to you while you're busy making other plans.

Babycheck

Tadaa, yksi maaginen raja raskaudessa jälleen saavutettu - 34 viikkoa täynnä! Ja sehän tarkoittaa sitä että jos vaavi päättäisi nyt syntyä, olisi sillä lähes täydet sataprosenttiset mahdollisuudet selviytyä (olettaen siis että toinen on tähänkin asti kehittynyt ihan normaalisti jonka tämä jäbä todellakin on tehnyt). Onneks lääkäri eilen taas tiesi kertoa ettei mitään merkkejä ennenaikaisuudesta edelleenkään ole - "Olen hyvin tyytyväinen, kaikki on perfekt!".

32+0

Tosiaan, vauva on mainiosti kehittynyt ja painoakin on jo huimat 2180 grammaa! Kuten olen tuhat kertaa sanonut, täällä ei ole neuvolasysteemiä ollenkaan, vaan raskauden aikaiset käynnit ovat omalla gynekologilla/synnytyslääkärillä joka myös ultraa joka kerta, joku kun ihmetteli miten voin tietää painon aina noin tarkasti. Muutamakin on maininnut kuinka kurjaa olisi ilman neuvolaa, mä taas olen enemmän kuin iloinen että beibiä katsoo joka kerta asiansa oikeasti osaava lääkäri eikä vain ööö ... en itseasiassa edes tiedä minkä koulutuksen neuvolatyöntekijät käyvät? Sairaanhoitaja?

34+0

Vaikka edessä on vielä kuusi viikkoa (kaikki sormet ristissä), painan silti jo enemmän kuin koskaan ennen eläessäni! Ja nämä kaikki kamalat yli yksitoista ekstrakiloa huolimatta siitä että olen oikeastaan koko raskaanaoloajan himoinnut pelkästään kaikkea melko terveellistä (top3: vesi, verigreipit ja porkkanat...) ja liikkunutkin Lucaksen sekä kivuttomuuden ansiosta melko normaalisti. Ahdistaa, mutta onneks sain Suomessa käydessä mun ihanalta ystävältä ison kasan mammavaatteita, niihin on hyvä tunkea tällaista virtaheporuhoa, näyttää ihmiseltä mutta tuntea olonsa silti mukavaksi!

Ei, en edelleenkään ole varma missä vauvan kehto on, nimestä ei olla yhteisymmärryksessä, yhtäkään vaatetta en ole ostanut saati mitään muutakaan. Mulla on enää yksi käynti tolla mun omalla tohtorilla ja sainkin siltä jo lähetteen synnärillekin, ai kauheaa, loppusuoralla tosiaan ollaan jo! Ei kai tässä auta muu kuin alkaa hankintahommiin! Jos jollakin on vinkata kivasta sitteristä niin vinkit otetaan ilolla vastaan, en ole löytänyt yhtäkään silmää (sekä rahapussia) miellyttävää. Suuremmista asioista meiltä ei sitten muuta puutukaan, olettaen että löydetään kaikki! Ei hättäillä, istutaan mättäälle, muimuii!

Kämppiksenä anoppi

Meidän itkuisesta muutosta tänne metsän keskelle on kulunut jo puolitoista kuukautta - nyt jäi multakin ihan suu auki että häh, niinkö kauan! Joo'o, puolitoista kuukautta siitä kun mietin kauhuissani kuinka hirveä kesästä tulisi, voisinko sanoa viihtyväni kotona seuraavan kerran vasta kun päästään muuttamaan takaisin oikeaan kotiin. Ei me vieläkään sanota tätä kovin usein kodiksi, mutta on täällä ihan kiva asua! Kiitos mun keväisen negatiivisuuden, on tämäkin ollut mieluisa yllätys!

Ehkä se hurjin huoli mulla oli se, miten ihmeessä voisin selviytyä asumisesta yhdessä anopin kanssa! Olen kirjoitellut jo aiemmin tästä aiheesta, joten en nyt taas avaudu siitä kuinka hyvä tuuri mulla onkaan appivanhempien suhteen käynyt, vaan siitä, millaista meidän yhteiselo on ollut. Ennen muuttoa vertaistukea hakiessani melko moni sanoi että jos pitäisi valita, asuisin mieluummin anopin kuin oman äidin kanssa. Suomen loman kaksi viikkoa äidin katon alla osoitti saman - meillä on täällä hyvä tiimi kasassa eikä kukaan käy kenenkään hermoille, ainakaan kovin usein!

Okei, täytyy ehkä vähän paljastaa että me ei ollakaan asuttu ihan samassa asunnossa, vaan anopilla on huone ja kylppäri alemmassa kerroksessa. Se lähtee töihin aamulla puoli kuudeksi ja palailee joskus iltapäivällä, mutta ellei sillä ole jotain asiaa meille niin yleensä se ei tänne kiipeä - paitsi jos on nätti ilma, silloin se saattaa tulla lukemaan lehteä parvekkeelle, mutta usein se tekee senkin ihan alimmassa kerroksessa. Keittiötäkin se käyttää ainoastaan viikonloppuisin, koska se syö aina töissä ja alakerrassa sillä on jääkaappi. Asiaa ihmetellessäni Stefan sanoi että se on aina ollut sellainen - ei ole ongelmia olla seurassa mutta viihtyy erittäin mainiosti myös yksin!

Niinpä, asuihan se kotikotonakin yksin, miten se olisikaan nyt yhtäkkiä muka muuttunut läheisriippuvaiseksi. Se taitaa myös ymmärtää että me nuoret ihmiset tarvitaan paljon omaa rauhaa (tai ainakin suomalainen minä, keskieurooppalaisillehan tätä läheisempikin asumismuoto on ihan normaali) ja jos se sitten kuitenkin sattuu olemaan meidän kanssa, ärsyynnyn hyvin, hyvin harvoin. Mehän ei saatu tuoda tänne pyykinpesukonetta ettei se mene lingotessaan lattiasta läpi (joojoo!) ja anoppi pesee meidänkin pyykit duunissaan ja se mua hieman ärsyttää, varsinkin kun se ei usko ettei niitä tarvitse jaotella täysin värilleen. Kuivuriin mun vaatteet ei onneks ole vielä eksyneet!

Loma Suomessa näytti tosiaan sen että mäkin selviän yhteiselosta paremmin anopin kuin oman äitini kanssa! Anoppi onkin sanonut että minä olen jo omat lapseni kasvattanut, ei mun tarvitse teidän lastenkasvatukseen puuttua joka oli musiikkia mun korvilleni! Suomessa ihmisiltä kun herui melkoisen paljon arvostelua monesta asiasta enkä kyllä tiedä kestäiskö kukaan asua ihmisen kanssa, joka kokoajan hieman negatiiviseen sävyyn kommentoisi mitä ikinä teetkin.

Ne Suomisukulaiset odottais edelleen vaan sitä lomapostausta, mutta mun oli nyt pakko kirjoittaa tämä ensin koska anopilla alkoi tänään loma, joten voi olla että seuraavat pari viikkoa eivät välttämättä olekaan yhtä ruusuisia kuin yhteiselo tähän asti! Jos Schwiegermutterista (= anoppi) kuoriutuukin Schwiegermonster, voin tulla lukemaan tätä ja muistelemaan kuinka mukavaa meillä joskus oli! Nojoo, vähän hankala uskoa mutta never know, kirjoittelen tästä lisää tositarinoita sitten jos elo tosiaan radikaalisti muuttuu!

Terkkuja landelta!

Huhhuijaa, täällä kirjoittelee tästä hurjasta häslingistä jokseenkin väsähtänyt mutta samalla kaikesta uudesta innoissaan oleva minä! Vielä keskiviikkona itkeä vollotin vuolaasti kotona viimeisiä tavaroita pakkaillessani - vaikka me ei liiemmin välitettykään meidän minikaksiosta ja oli tiedossa ettei siinä kukaan voi ikuisesti asua niin silti, se oli Lucaksen ensimmäinen koti, siellä tapahtui paljon ihania asioita. Tottakai myös sillä, millainen tämä meidän väliaikaiskotomme on, on vaikutusta - pelkäsin hirveästi että Lucas ei viihtyisi täällä ja ihmettelisi miksei mennä jo takaisin kotiin. Mutta ei, se on innoissaan hurjasta tilamäärästä ja on nukkunutkin meistä kaikista parhaiten!

Tämä väliaikaiskoto on siis vanha, iso maalaistalo (eikös Bauernhofin voi noin suomentaa?) jonka Stefanin työpaikka peltojen vuoksi joskus osti. Täällä onkin älyttömästi tilaa, sekä sisällä että ulkona ja on ihanaa ettei tarvitse pelätä autoja (tai pyöräilijöitä, nekin on hulluja) kokoajan. Rauhaa on ehkä vähän liiaksikin, mutta leikin että tämä on vähän niinkuin kesämökki, ollaan kesälomalla Bauernhofilla! Nojoo, on meillä sentään lämmin vesi ja sähköt, niitä ei kaikilla mökeillä olekaan! Ja ihan huikeat näkymät, onkin mennyt monta vuotta ilman että jaksaa joka päivä ihastella kuinka kaunista täällä onkaan.

Mua jännitti kovasti mitenhän me mahdutaan kaikki (meidän pieni perhe, Stefanin äiti sekä tässä asumisoikeudella asuva vanha mummeli) sopuisasti saman katon alle mutta kuten sanoin, täällä on ihan valtavasti tilaa eikä vielä tässä muutaman päivän aikana ole kukaan ehtinyt käydä kenenkään hermoille, ainakaan kovin pahasti! Saa nähdä mitä kesä tuo tullessaan, lupaan kirjoitella tositarinoita millaista onkaan asua melkein samassa asunnossa anopin kanssa, kuulostaa melko extremeltä!

Muutto osui melkoisen huonoon saumaan, keskelle kiekkoskaboja ja autokoulua! Onneks sain sentään ne teoriat viime viikolla valmiiksi joten ei tarvitse kuin käydä vähän ajelemassa. Keskiviikkona oli vasta mun toinen tuplatunti ja ajoin koko tunnin ihan oikeilla teillä, vieläpä jopa sata lasissa! Mulla on ollut nyt molemmilla kerroilla tosi mukava opettaja, ensin tosin vähän jänskätti kun se on myös niin komea mutta onneks en ehdikään keskittyä siihen ollenkaan kun harjoituspaikalla piti pelätä junia ja muualla tosiaan kaikkea muuta liikennettä!

Tällähetkellä kirjoittelen tätä tekstiä Wordiin koska meidän nettitikku ei jostain syystä oikein tahdo yhdistyä mun viisivuotiaaseen läppäriin. Tietokone on vielä vanhassa kodissa koska kävin siellä katsomassa matseja netistä (siellä on siis kiinteä netti, tosin sähköt katkotaan ensi viikolla...) koska myöskään televisio ei ilman tiettyä kaapelia näkynyt. Ja no, oli ihan kivakin katsoa matsit suomeksi koska kuten täälläpäin kiekkoa katsoneet tietävät, saksalaisten selostus ei kovin hääviä ole! Joko ne eivät puhu ollenkaan tai sitten ne puhuvat ihan höpönlöpöjä - yleensä nekin erittäin jäljessä!

Mutta tiivistettynä: elämä rullailee ja hymyjä riittää kiireestä ja huolimatta! Vanha koti on vihdoin lähes kokonaan tyhjä tavaroista (no pakko ollakin, huomenna lähtee ikkunat!), Lucaksella menee mainiosti, masu kestää hyvin ahkerointia ja kesä on kaunis! Kirjoittelen asioista vielä erikseen, tämä oli vain tällainen nopea infopaketti jonka koitan vielä tänään ehtiä kopioimaan myös blogiin asti! No, enpäs ehtinyt, tänään on jo sunnuntai ja koska sunnuntaisin metelöinti on kielletty on mulla vähän aikaa tähän, kohta lähdetään ajelemaan Achenseelle moikkaamaan Stefanin sukulaisia. Huomenna mulla on ajotunti joten koitan samalla mennä kyselemään joltakin ammattilaiselta mikä siinä nettitikussa on vikana! Nyt on taas kiire, pusuja muii!

Tässä elämä on

Ensimmäinen viikko autokoulua takana. Ei todellakaan ole mun juttu, mutta koska odotin jotain hyvin paljon kamalempaa, oon saanut yllättyä positiivisesti - en olekaan sentään kuollut! Tosin noin pitkään istuminen (3,5 tuntia) on vähän ikävää kun en sellaiseen ole tottunut, enpä edes muista milloin olisin monta päivää putkeen joutunut istumaan noin kauan, ylppäreistäkin tuli suorastaan juostua ulos aina heti kun se pakollinen kolme tuntia oli täynnä.

Kurssi on siis puolivälissä joten olen oppinut jo melko paljon. Esimerkiksi sen, että suurin osa opetuksesta on suunnattu idiooteille, ihmisille joilla on vielä muakin erittäin paljon vähemmän käsitystä ja ymmärrystä liikennekäyttäytymisestä. Kuten todettua, mä vihaan autoja enkä niistä mitään tiedä joten pelkäsin etten ymmärrä sanaakaan kun en osaa mitään sanastoa edes suomeksi, saati sitten saksaksi. Mutta ei, tuollahan pärjäis kuka tahansa urpo!

Tylsien autojuttujen lisäksi olen oppinut yhden melko tärkeän asian, joka ei liity millään tavalla liikenteeseen. Asia, jonka Stefankin on pari kertaa maininnut, mutta joka mun mielestä on ollut ihan höpönlöpöä. Muutama hassu tunti 17-18-vuotiaiden kanssa sai mut ymmärtämään että se onkin oikeassa ja karu totuus on se, että minä en ole enää nuori.

Ei, en koe olevani vanha, älkää ymmärtäkö väärin. Tähän asti oon vaan kuvitellut olevani tosi nuori, esimerkiksi kun Lucas ilmoitti tulostaan, tunsin olevani teiniäiti. Niin, synnytin 23-vuotiaana... Sen jälkeen en pitänyt itseäni enää teiniäitinä (joka musta ei siis ole mitenkään negatiivinen ilmaisu, koin vaan olevani yhtä nuori), mutta tosi nuorena äitinä kyllä. Nyt, kun vuosia loppukesästä kertyy jo 25, olen vihdoin tajunnut että en mä olekaan ihan niin nuori. Olen pian lähempänä viittäkymppiä kuin syntymääni.

Kuten olen maininnut, mä halusin aina lapset ennenkuin täytän 30. En vaan ikinä suunnitellut tarkemmin milloin, koska suunnitelmiin kuului paljon kaikkea muuta - piti nähdä maailmaa, piti opiskella, piti hankkia mies, koti ja mitä näitä nyt onkaan. Oli kiire elää. Muistan kun istuin neljä vuotta sitten rauhassa yksin vuorilla, mun sisko oli vähän sitä ennen kertonut olevansa raskaana. Kuulokkeista alkoi soida PMMP:tä ja tunsin itseni tosi nuoreksi, villiksi ja vapaaksi. "Siskosta tuli jo äiti asuntolainoineen."

Kuten kaikki myös tietävät, Lucas ei ollut suunniteltu jonka mun mielestä voi sanoa ääneen, moni kun tuntuu ajattelevan että lapsi on jotenkin vähemmän rakastettu jos sitä ei ole vuosikaupalla yritetty. No, ehkä jollain sitten on näin, mutta meidän rakkaus Lucasta kohtaan ei kyllä todellakaan ole yhtään sen pienempää moisesta syystä. Pointti on se, että mulla ei ole aavistustakaan missä just nyt tällähetkellä olisin jos herra ei olisi itse tahtonut tähän maailmaan ilmestyä.

"24 vuotta, aika vastuu kerätä, villit vuodet sai mut kaipaan tasapaksuu elämää." Ei, mä en tuntenut noin, mähän olin nuori kuin mikä ja tasapaksu elämähän on vanhoille ihmisille. Joo, tässä parin vuoden aikana olen tajunnut että vaikka bailaamisen sijaan olen mieluummin kotona, tasapaksua (joka yleensä mielletään tylsäksi) elämä tuskin tulee koskaan olemaan. Tai no, katsotaan kymmenen vuoden päästä, mutta siihen on tosiaan vielä aikaa.

Se, että ymmärrän nyt etten ole enää ihan niin nuori kuin mitä tähän asti olen kuvitellut, ei tietenkään ole muuttanut mitään. Rakastan mun elämääni edelleen yhtä paljon kuin viime viikollakin kuten sen pitäis ollakin, ihan sama kuinka vanha tai nuori on, pitäis tehdä just niinkuin itsestä parhaalta tuntuu - olla onnellinen.

Moni meidän autokoulukurssilta taitaa pitää mua ihan ikäloppuna muumiona, mutta on ollut hauska huomata että myös seitsemän vuotta nuorempien kanssa voi vielä keskustella vaikka elämäntilanteet ja kiinnostuksenkohteet ovatkin täysin erilaiset. Stefanilla on duunissa opiskelija joka luuli sitä 35-vuotiaaks - joo, eihän se ihan niin vanhalta näytä, mutta kun sulla on talo, vaimo ja kohta kaksi lasta.

Niin, moni tuntuu edelleen kuvittelevan että se ainoa oikea elämä on se elämä ennen vakiintumista ja lapsia. Ei se vaan ollutkaan. Tässä elämä on, oma, kallis ja ... hyvin, hyvin, rakas. Terveisin minä, kohta 25 vuotta, having time of my life. Pitäkää tekin, elämän ihan jokaisessa vaiheessa, ihan sama kuinka monta vuotta on mittarissa!

Oon myös pahoillani olemattomasta postaustahdista mutta ymmärtänette että sen autokoulussa istumisen jälkeen en illalla pysty istumaan enää tässä koneella kun jopa sohvalla istuminenkin meinaa olla liikaa. Joku painaa masua mutta koitan näin taukopäivinä kirjoitella, niitä olis vielä pari jäljellä, jee!

Liibalaabaa täydeltä laidalta

Kun ei ehdi, niin ei ehdi! Tai ehkä ehtisi, mutta priorisoin asioita siten että blogin kirjoitus jää listalla valitettavan alas! On myös monia asioita jotka ovat ihan oikeasti tuhat kertaa tärkeämpiä kuin tämä - ehkä Greyn anatomia ei ansaitse paikkaa tärkeiden asioiden listalla lainkaan, mutta kun Lucas käy illalla nukkumaan, on musta ihana ensin siivota rauhassa sen sotkut, sen jälkeen tehdä sohvalle pesä, tyhjentää pää ja alkaa katsomaan sitä maailman parasta sarjaa verigreippejä nauttien siihen asti kunnes Stefan tulee töistä.

Lucaksesta on tullut melkoinen riiviö, joten tuo iltainen oma, ihana nollaushetki tekee aika gutaa! Esimerkiksi syöminen kestää nykyään yleensä noin puolet normaalia kauemmin, koska hänen mielestään on ihan okei nousta seisomaan syöttötuolissa noin 359 kertaa ruokailuhetken aikana. On myös kivaa nousta konttaamaan pöydälle, tai vaikka yrittää astua alas koko tuolista! Joku saisi meidän keskustelusta paljonkin viihdettä - puoli tuntia "Istu nätisti", johon saan joka kerta vastauksen "Pettä, pettä!". Tarkoittaa vettä, ja ei, yleensä se ei edes tahdo sitä.

Toi vaaleanruskea pallo tossa Lucaksesta vasemmalla on pupu. :D

Mutta jos niitä oikeasti tärkeitä asioita - autokoulu! Kyllä, mun on nyt pakko ajaa se ajokortti koska muutetaan remonttia karkuun tuonne vuoren juurelle metsän keskelle enkä varmasti jaksa kävellen lykkiä sieltä itseäni joka päivä ihmisten ilmoille. Tässä asuessa kun on tottunut siihen että ihmisiä näkee kokoajan, joko naapureita tai ohikäveleviä turisteja joten en usko että viihdyn siellä kovin kauaa kerralla pelkkiä puita katsellen.

Onneksi autokoulu ei täällä ole ihan yhtä kallis eikä yhtä pitkäkestoinen kuin Suomessa, vaan teorian saa suoritettua jopa alle kahdessa viikossa, siihen päälle kolmetoista ajotuntia! Tuon luettuani enpä kyllä enää yhtään ihmetellyt miksi pelkäsinkään ensimmäiset kaksi vuotta joka kerta paikallisen kyydissä... Parhaiten mieleen on jäänyt eräs aamuinen töihin ajelu kun yksi armaista työtovereistani veti kuudenkympin alueella 120km/h lasissa ja poliisi sattui pysäyttämään - kokki sanoi että ollaan duuniin menossa "Jaa, no ei sitten mitään, hyvää työpäivää!". Mentiin siis aina työpaikan minibusseilla ja herramunjee olin hätää kärsimässä kun kaikki teki ihan hulluja ohituksia sellaisilla supermutkaisilla vuoristoteillä. Vihaan muutenkin autoja, mutta no can do, landella se on aika pakollinen.

Tämän haalarin ostin syksyllä tosi isona ja vaikka ei ehkä kuvassa siltä näytäkään niin nyt se on jo vähän pieni, höh!

Seuraava erittäin tärkeä asia on ollut välikausivaatetuksen löytäminen! Olen kolunnut Facebook-kirppareita tuhat kertaa päivässä, koska täältä tunnetusti ei saa mitään kivoja, paitsi jotain tyhmiä yksivärisiä. Musta ne on kivan näköisiä muiden lapsilla, mutta Lucakselle sellaista en ostais koska niissä näkyy lika HETI. Kuosilliset antaa vähän enemmän anteeksi ja nojoo, on ne yksiväriset kyllä mun silmään ehkä vähän liian tyylikkäitä tollaiselle tolvanalle taaperolle.

Erästä ihanuushaalaria olen himoinnut kuukausikaupalla, mutta koska hinta oli 60 euroa (jos joku nauraa siellä partaansa "niin paljon muka, haha" niin mä nauran teille), en ole raaskinut ostaa koska siihen tulisi vielä tietysti hullut postikulut tänne lähettäessä. Kunnes tänään joku vinkkasi että kyseisessä nettikaupassa on 20% alennukset! Jebou, se lähti heti tilaukseen, koska mun ihania Suomisukulaisia on tulossa parin viikon päästä joten ne tuovat sen tietysti tullessaan! Nyt täytyy vain toivoa että kylmä kevät jatkuu huhtikuussa eikä tule mitään kamalaa hellettä kuten usein on käynyt. Otin tosin aika ison koon joten toivoa on että se menisi vielä syksylläkin.

Mitä vielä? Kalenteri on ihan täynnä kaikenmaailman remonttiin liittyviä treffejä, saapas nähdä milloin ollaan valmiita kaiken esivalmistelun kanssa. Mä tosin jään aika usein vain haahuilemaan sisustusjuttuja, jotka nekin stressaa aikalailla! Meillä on myös tähän asti ollut Stefanin veljen ruokailuryhmä (jonka päällä tämä tietokonekin on) mutta nyt se ottaa tämän muuttaessaan mukaansa (onneks) joten me otetaan terassin pöytä siihen saakka kunnes remontin jälkeen muutetaan takaisin! Mutta mistäs tuolit? En tahdo noita terassin jättimäisiä tuoleja mutta mitään väliaikaistuolejakaan ei ole järkeä ostaa mutta mistäs minä tiedän mitkä tuolit remontin jälkeisen kodin ruokapöytään sopii ja ARRGH! En ala.

Mutta jos jotain ei stressiä aiheuttavaa: sain vihdoin POLKUPYÖRÄN! Vielä pitää ostaa siihen Lucakselle istuin (ja kypärä tietysti) niin päästään fillaroimaan, veikkaan että se tykkää pyöräilystä aikalailla! Tai sitten se huutaa naama punaisena, enpä yllättyis siitäkään, se on nykyään tosiaan melko arvaamaton kaveri... Hommasin niille pian saapuville Suomisukulaisille tosta 600 metrin päästä lomakämpän joten vähänkö olis hauska suihkia aina fillarilla sinne!

Oho, pitäisköhän useamminkin pitää näin pitkiä taukoja kun kertyy näin paljon pelkkää blablata! Olis vieläkin vaikka ja mitä mutta enää ei ehdi, on ihan oikeaakin tekemistä ennenkuin Lucas herää, heibba!

Menetetty oikeus

Olet suomalainen, asut Suomessa ja pilkkaat suomalaisia tai Suomea maana. Haha, olet niin hauska ja voi miten ihanan itseironinen kun osaat nauraa omalle kansallesi! Olet suomalainen, asut ulkomailla ja sanot vähänkin jotain negatiivista Suomesta tai suomalaisista (eli siitä omasta kansastasi). Olet ärsyttävä tyyppi joka kuvittelee olevansa jotain enemmän vain koska on muuttanut ulkomaille.

Seriously! Kuka helvetin urpo on tehnyt siihen tuollaisen rajan! Suomalaiset saavat itse pilkata ja nauraa maallensa tai sen asuttajille ihan jopa miljoonayleisön edessä telkkarissakin ja kaikki nauravat mukana! Miksei ulkosuomalaisilla ole samaa oikeutta? Se, että koska en viihtynyt Suomessa ja sieltä pois muutin ei tarkoita sitä ettenkö yhtäkkiä olisi enää suomalainen. Laillisesti mulla ei siellä enää oikeuksia ole, mutta jumalauta, oikeus pilkata omaa kansaa, sitä ei saa viedä pois keneltäkään!

Parina esimerkkinä: Putous ja Hyvät ja huonot uutiset. En ole nähnyt aiempia kausia Putouksesta, mutta tällä kaudella lähes poikkeuksetta jokaikisessä jaksossa on heitetty jotakin vitsiä suomalaisista tai Suomesta. Ja kaikki ovat nauraneet. Jos Hirviniemi sattuiskin asumaan ulkomailla, ei se olis enää yhtään hauska. Idiootti, luulee olevansa niin maailmankansalainen että on varaa pilkata synnyinmaatansa kun on muka nähnyt niin paljon kaikkea parempaa.

Okei joo, ymmärrän että tässä asiassa voi vetää yli. On tottakai olemassa sellaisia kuukauden ulkomailla viettäneitä jotka palaavat Suomeen, eivät osaa enää suomea ja kaikki siellä on ihan kamalaa, kyllä ulkomailla on kaikki paljon hienompaa ja laadilaadilaa. Ymmärrän että sellainen ärsyttää. Mutta siinä missä Suomessa asuva suomalainen suu vaahdossa pilkkaa kotimaataan, ei ulkosuomalaiselta siedetä edes yhtä poikkipuolista lausetta.

Mennään seuraavaan esimerkkiin, jonka ensin pohjustan: vihaan älypuhelimia, tai no, en itse puhelimia vaan niiden sellaisia käyttäjiä joilla se on kädessä kokoajan, tai jos ei kädessä, niin ainakin käden ulottuvilla jotta sitä voi minuutin välein katsoa. Mitähän tärkeää siellä niin usein muka  tapahtuu? No niinpä, ei mitään! Riippuvuus se on sekin, hankkikaa hoitoa! Voisin kirjoittaa tästäkin aiheesta vaikka kuinka pitkän valituksen!

Olympialaisten avajaiset olivat hyvässä tohinassa kun tulimme ulkoa Lucaksen kanssa. Jäin sitten tietysti katsomaan niitä ja luulin että maat tulevat aakkosjärjestyksessä, koska siinä tuli juuri jotain aivan ihmeellisiä t-kirjaimella alkavia maita jotka iloisena heiluttelivat, joillakin oli pieniä lippuja kädessä. Yllätyinkin kun sieltä sitten hyppäsikin Suomi, koska luulin että se oli mennyt jo! Seuraavaksi yllätyin, erittäin negatiivisesti, kun huomasin että jollakin urheilijoista oli älypuhelin kädessä.

Kirjoitin tästä tuohtuneena Facebookiin koska tiesin että edes muutamat kaverilistaltani ovat samaa mieltä (siitä että vaikka kuinka elettäisi 2010-lukua, ei älypuhelinten paikka ole olympialaisten avajaiskulkueessa, näyttää ihan hirveältä). Niiden samanhenkisten lisäksi tuli eräs kommentti joka sai paljon tykkäyksiä muilta mun kavereiltani:

No enpä nähnyt, suomalainen oli ainut jolla sen näin. Ja mitähän ne itävaltalaiset muhun liittyy? Ei mitenkään! Vaikka asuisin sadatta vuotta toisessa maassa, pysyn silti suomalaisena. Suomalaisten touhut on ne mistä mun muunmaalaiset kaverit mua pilkkaa. Parhain esimerkki lienee Pasi Nurmisen ilmaveivi, siitä sain kuulla erittäin monelta mun muunmaalaiselta kaverilta - saksalaisilta, slovakialaisilta, jopa unkarilaiselta. Jos suomalainen tekee jotain tyhmää, saatan kuulla siitä jopa ensimmäisenä joltain ei-suomalaiselta!

Jos itävaltalaiset tekevät jotain tyhmää - niin, miksi kukaan siitä mulle kertoisi? Joskus saattaa joku mainita mutta mainitsemiseen se jää. Mä vain asun täällä. Tottakai pidän Itävaltaa jo kotimaanani, mutta en kuitenkaan vielä vuosikymmeniin voi sanoa itseäni itävaltalaiseksi (kirjoitin jo "ikinä", mutta never say never) - olin 20 vuotta suomalainen, ei sitä viidessä vuodessa yhtäkkiä vain sivuuteta.

Velikulta laittoi mulle tämän kuvan - Itävallan sisääntulo, hirveen näköistä! Ahaha, tosin tuosta kaatumisesta kuulin myöhemmin sitten myös eräältä paikalliselta, koska maassa makaava henkilö onkin SUOMALAINEN...

Ei se silti toki tarkoita sitä etteikö myös itävaltalaisten touhut herättäisi mun tunteita - joko niitä negatiivisia tai positiivisia. Lähes samanlailla kauhistelen jos esimerkiksi luen jonkun kurjan Itävaltaan liittyvän uutisen, samanlailla iloitsen kun itävaltalainen urheilija menestyy. Se ilo ei ehkä kuitenkaan nouse ihan yhtä ylös kuin se riemu jota koen kun suomalainen menestyy. Lähelle, mutta kyllä mua just viime viikonloppuna yhtä paljon lämmitti sekä Schlierenzauerin kolmas sija että Koivurannan kymmenes.

On kiva että Facebookissa on oma ryhmä ulkosuomalaisille äideille. On mukava keskustella samanhenkisten ihmisten kanssa - ihmisten, jotka eivät suutu jos sattuukin sanomaan jotain negatiivista Suomesta, koska he tajuavat ettei mielipide johdu siitä että uudessa maassa on niin coolia ja Suomi on ihan paska maa. Ei siellä uudessa maassa aina niin hienoa ole. On hauskaa vertailla kuinka paljon asiat ja tavat eroavat eri maissa - ilman että tarvitsee pelätä että mitähän toi nyt ajattelee jos sanon että musta tämä asia on paremmin meillä kuin Suomessa.

Ehkä me ulkosuomalaisetkin saadaan vielä joskus samat oikeudet muutakin kuin omiemme keskuudessa, ehkä vielä joskus koittaa aika että kukaan ei suutu jos satunkin sanomaan että se ja se itävaltalaisittain miellyttää mua enemmän kuin suomalaisittain. Saa nähdä, siihen asti pitää vaan muistaa yrittää varoa puheitaan, harmi että olen niin reikäpää että harvoin muistan! Tähän asiaan liittyen mulla on yksi asia jota suuresti Suomesta ikävöin, kerron siitä joskus toiste heipodei!