Antaa sataa

Tänä vuonna se iski ihan yhtäkkiä ja arvaamatta. Nimittäin syksy! Vielä viime viikolla (kuten viikkokaudet sitä ennen) lämpötila oli kolmessakymmenessä ja tuntui siltä ettei kesä lopu ikinä, lämpöisiä iltoja riittäisi vielä lukemattomia. Ja sitten bäämm! Pudotus 15 asteeseen oli melko karu, sandaalien vaihto tennareihin kamalaa ja pitkien vaatteiden etsiminen vielä kamalampaa.

Rakastan talvea ja syksykin on jees, mutta yleensä se saapuu vähän hitaammalla tempolla, siten että siihen ja sen tuomaan kylmyyteen ehtii pikkuhiljaa tottua. Viime viikolla illat meni leikkipuistoissa kesäkuteissa chillaten, tällä viikolla ei ulos ole päivälläkään ollut asiaa ilman takkia! Paitsi nyt on vihdoin saatu nauttia jo auringostakin, mutta kesän lämpö on kyllä jo mennyttä.

Lasten kanssa sitä on oppinut arvostamaan kesää ja sen tuomaa helppoutta - ulos lähtiessä ei tarvitse vetää kuin aurinkorasvat iholle, kengät jalkaan ja hattu päähän. Välikaudet ovat superärsyttäviä, varsinkin nämä alut kun aamulla on kylmä mutta lämpötila voi piankin kohota niin että aamulla päälle vedetyt vaatteet ovat liikaa.

Tämä kesä oli ainutlaatuinen, olimmehan kaikki ensimmäistä ja luultavasti viimeistä kertaa lomalla ja duunattiin muutto ja sen mukanaan tuomat kaikki uudet kuviot. Varsinkin heinä-elokuu oli aivan ihanaa aikaa kun muutto oli lopullisesti ohi, ajokorttitouhut suoritettu ja aikaa kokea uutta kaupunkia ja nauttia perheestä loputtomasti. Tapasimme ihkauusia ja uusvanhoja ystäviä, uimme, pyörähdimme Suomessa, kävimme grillijuhlissa, saimme Suomimummon viikoksi kylään ja rakastuimme Innsbruckiin joka päivä enemmän.

Päällimmäisenä tästä kesästä ja kaikesta hulabaloosta jää kuitenkin ehkä mieleen ne perheen kanssa leikkipuistoissa vietetyt lämpimät illat. Ihanat arkiset hetket, vaikka tavallista arkea tämä kesä ei ollut nähnytkään. Näillä muistoilla on hyvä jatkaa syksyyn ja aloittaa täysin uusi arki - nimittäin koulu! Ensi viikon lopulla on tutorpäivä ja seuraavana maanantaina se sitten alkaa. Tänään sain vihdoin vahvistuksen että sain paikan juuri niiltä kursseilta ja luennoilta joille halusinkin, jeii!

Ennenkuin sanon lopullisesti hyvästit tälle kesälle, oli pakko vielä vähän katsella kuvia meitä tässä loppukesästä hellineistä (no ja hiostaneista...) lämmöistä, paljaista ihoista, sukattomista jaloista ja pilvettömistä taivaista! Kaikki mahtavat ukkosmyrskytkin taitaa olla jo ohi, byhyy! Seuraavaksi lienee Lucaksen päiväkotikuulumisten aika, siihen asti heippa ja kertokaahan mitä teillekin kuuluu :) !

Näin minä vihellän matkallani

Terveisiä Innsbruckista, maailman ihanimmasta kaupungista! Muutoksia on ollut valtava kasa, mutta pikkuhiljaa aletaan taas päästä kiinni normaalielämään. Normaaliarjeksi tätä ei vielä voi kuvailla, sillä ollaan kaikki vielä kotona. Paitsi pieni Florian joka aloitti viime viikolla päiväkotiin tutustumisen! Tokihan mä olen sen kanssa joka päivä ollut, mutta ei sitäkään vielä ihan arjeksi kuvailla.

Syksyllä sana "arki" tulee tarkoittamaan sitä, että minä vietän päiväni yliopistolla! En päässyt ammattikorkeaan ja suunnitelmissa oli että menen vain johonkin töihin ja haen ensi vuonna uudestaan sekä sinne että jonnekin muualle. Linjalle jolle hain ei kuitenkaan olekaan hakua kuin kolmen vuoden välein joten jäin hetkeksi pohtimaan valintojani. Sain kutsuja työhaastatteluihin jolloin tajusin että mullehan saattaa käydä niin että viihdyn töissä niin hyvin että keksinkin etten halua vielä ensi vuonnakaan kouluun kun "töissä on niin kivaa". Ja sitä en halunnut, haluan niin kovasti opiskella ammatin itselleni.

Yliopistohaku oli vielä auki joten lyhyen mietiskelyn jälkeen päätin kokeilla - mitäpä sitä vuotta hukkaamaan kun tiesin että ensi vuonna hakisin samalle linjalle. Lokakuussa mua nyt sitten kutsuukin kasvatustieteiden opinnot joilta suuntautumista en ole vielä päättänyt, tällähetkellä eniten kiinnostaisi sosiaalipedagogiikka mutta olen avoin lähes kaikelle! Olen paitsi avoin, myös hurjan innoissani kaikesta siitä kiinnostavasta mikä mua odottaa.

Lauantaina käytiin tyhjentämässä viimeiset tavarat vanhasta kodista ja eilen sain vihdoin inssin läpi (kiitos ihanan tarkastajan, jos olisi taas ollut kuten kaksi edellistä niin tuskin olisin ja päinvastoin jos hän olisi ollut ekalla kerralla niin olisin ehkä päässyt läpi), joten seuraavan kerran kun ajellaan "Ala-Tiroliin" on kyseessä vain hupiretki ilman mitään velvoitteita. Mä itseasiassa ajoin eilen sitten heti takaisin kotiin Innsbruckiin, autobaanalla ja keskustassa, huhhuh! Kyllä olen onnellinen että täällä en autoa tule tarvitsemaan vaan kävellen pääsee joka paikkaan. Voin sitten aina ajella Suomessa tai kun vuokrataan auto - voitaisiin vuokrata kerran kuussa viikoksi auto ja se tulisi silti halvemmaksi kuin oman auton pito. Ja huom, meidän autosta ei ole edes mennyt vielä mitään rikki eli laskelmista puuttuu kaikki "jarruhihna hajosi", "akku pimahti" jne. vanhenevien autojen yllättävät remonttilaskut.

Aloitettiin jo viime viikolla Florianin kanssa siis totuttelemaan päiväkotiin - koska heillä oli siellä "liian vähän lapsia" ja toivoivat että me aloittaisimme jo nyt, eihän meidän muuten olisi ennen syyskuun loppua tarvinut mennä. Meillä on ollut hurjan kivaa, paitsi toissapäivänä kun olin jo tunnin poissa, silloin Florian oli ilmeisesti tajunnut että mami ei tosiaan ole täällä eikä ole ollut pitkään aikaan ja itki lohduttomasti. Sitä ennen se oli kuitenkin käynyt pitkän "keskustelun" erään tytön kanssa, tiesi täti kertoa. Florianhan osaa noin viisi sanaa, mutta sitä elehtimistä oli ollut kuulemma ihana seurata.

Lucaksen päiväkoti alkaa syyskuun puolessavälissä ja vaikka se onkin jo "isommille" lapsille, myös siellä on lempeä aloitus joka on musta hurjan kiva. Mulla alkaa koulu lokakuun alussa joten ehdin käydä myös sen kanssa totuttelun! Stefan aloittaa ns. maturan (ylioppilastodistus) teon jotta pääsee myös hakemaan yliopistoon. Tai ei se kyllä oikeastaan ole ihan matura, koska se saa hyväksiluettua jo valmiilla ammatillaan paljon juttuja, mutta sinne suuntaan, en nyt keksi kunnon suomennosta sille nimenomaiselle hommalle!

En paljoa tässä koneella istu ja tabletilla en osaa kirjoittaa, varsinkin kun se suoltaa mulle pelkästään saksankielisiä sanoja. Kuvia en nyt ehtinyt kunnolla valikoida joten ne on nyt vain kaikki meidän sunnuntaiselta retkeltä eräälle vuorimajalle - Innsbruck on siitäkin mahtava että keskeltä ydinkaupunkia olet vartissa täysin metsässä! Innsbruck on muutenkin aivan kertakaikkisen super ja me ollaan kyllä äärettömän onnellisia että asiat meni juuri näin, puseja kaikille ja tulkaa kaikki pian meitä moikkaamaan :* ! Ensi kerralla yritän laitella kuvia Suomilomalta, siihen asti heippa!

Missä on ne illat joina meri on musta

Tirolissa (kuten käsittääkseni koko maassa) on ollut kesäkuun lopusta asti kuuma. Ei vähän lämmin, vaan Afrikan ilmastoon verrattavissa oleva järjetön helle. Suomen hellerajalle, 25 asteeseen, laskeudutaan öisin ja se tuntuu hurjan viileältä - onhan se kymmenen astetta vähemmän kuin päivisin varjossa, saati auringossa.

Pahimmillaan Innsbruckissa on mitattu 38,2 astetta. Jokaisen kuuman päivän aikana, litroittain hikeä valuessani, koitan vain ajatella että ainakin olen sentään koko kesän vain lomalla! Tai siis, älkää ylirasittuneet kotiäidit vetäkö herneitä nenuun, tarkoitan siis että en ole oikeissa töissä. Siinä kun on vissi ero vietätkö päivää työvaatteet päällä ilmastoimattomissa sisätiloissa vai bikinit päällä järvessä lilluen nauravia lapsia uimarenkaalla ajeluttaen.

Jos olisin kesäihminen ja halunnut elää maassa jossa on aina lämmin, olisin loogisesti sellaiseen muuttanut! Mutta mä muutin Keski-Eurooppaan, mukavan viileille Alpeille! Je-bouu! Näin kuukauden jatkuvan tappohelteen jälkeen alkaa hiljalleen huumori loppua ja olisin varmasti muuttanut lämpöpakolaiseksi Suomeen ellei nämä helleputket aina välillä hellittäisi ja olisi edes yhden päivän viileämpää.

Täällä päin siis pitkään jatkuvat helteet päättyvät lähes poikkeuksetta aina myrskyyn - huisin hieno ukkoskuuro ja edes yksi päivä jolloin ei tarvitse kastella kukkia ja uusia nurmikoita. Kuten sunnuntaina! Iltapäivällä lämpötila oli vielä yli kolmessakymmenessä, sitten alkoi yllättäen sataa ja pienen hetken jälkeen näytti tältä:

Mieletön raekuuro! Jossain oli tullut jopa golfpallon kokoisia, meillä onneksi vähän pienempiä. Puolet kukista tuhoutui mutta auto onneksi säilyi täysin vaurioitta!

Lucaksella taitaa äitinsä kylmien pohjolageenien sijaan olla enemmän keskieurooppalaisia geenejä, hän kun totesi raekakkuja noin viisi minuuttia tehtyämme "Hrrr, on kylmä, mennään sisälle". Olisikin! On tämä ollut ihana kesä kaikinpuolin näiden tolvanoiden kanssa mutta silti voi talvi, odotan sinua niiiin! Miellyttävää kesän jatkoa muuallekin päin Eurooppaa, oli lämmin tai kylmä!

Oma koti turhan kallis

Kuten mainitsinkin, meillä on tällähetkellä menossa jälleen uusi projekti, nimittäin tämän talon myynti ja uuden kodin etsintä josta toivottiin lisäinfoa. Ainakin vakkarilukijat tietää millainen elämänkatsomus mulla on - happiness is not a destination, it's a way of life. Ja jotta voi kokeilla olisiko mahdollista olla nykyhetkeä onnellisempi, täytyy välillä tehdä vähän isompiakin päätöksiä - oli se sitten ulkomaille muutto tai talon myyminen.

Meidän remonttihan sai monia monituisia yllättäviä käänteitä kuten vanhaa remontoidessa yleensä käy. Olimme varautuneet myös siihen, mutta emme niin suuresti mitä nyt satuttiin vaatimaan (esimerkiksi se koko alakerran lattian auki kaivaminen, katon uusiminen, seiniin rautapalkkien asennusta ja mitähän muuta). Kaikkia näitä kamaluuksia varten jouduttiin ottamaan iso lisälaina - ei siis mikään parin tonnin vaan lähes neljäsosa alkuperäisen päälle. Mietittiin tosin jo silloin että entä jos vain jätetään jotain tekemättä, mutta ajateltiin että tehdään nyt huolella ja jos tulee finanssiongelmaa niin on helpompi sitten myydä kun kaikki on perfekt!

Jokunenhan ajatteli että no, oma vikansa kun aloivat hulluttelemaan. Mutta kuka nyt haluaisi asua kodissa jossa ei viihdy? Tuskin kovin moni. Me emme hullutelleet, raha ei palanut timanttihanoihin tai kullattuihin ovenkahvoihin, vaan esimerkiksi energiaystävällisiin lämmitysmenetelmiin, jotka taas ovat sellaisia jotka hyödyttävät myös uutta ostajaa. Jo viime viikolla lämmitys sammutti itse itsensä pariksi päiväksi ja vesi lämpeni pelkän auringon voimalla - eli täysin ilmaiseksi!

Jotta keittiöstä saimme sellaisen kuten toivoimme sekä yhteydessä olohuoneeseen, piti uuteen tilaan laittaa kokonaan uudet putket. Ja koska kaikki putket ja johdot olivat jo 35 vuotta vanhoja, miksei sitten samalla vaivalla uusittu jokaikistä kun se olisi muutenkin kohta ollut edessä. En tiedä miten Suomessa, mutta täällä ainakin uusi, energiamyönteinen talo, sellainen josta tietää ettei sitä vuosikymmeniin tarvitse muuta kuin pintaremontoida, myy huomattavasti paremmin kuin vanha, öljylämmitteinen torppa jonka lämmitykseen saa vuodessa kulumaan kolminollaisen summan.

Lainan kuukausierä kohosi siis melko suureksi. Sekin vielä menisi, mutta lähes millekään ylimääräiselle ei sitten olisikaan tilaa. Kuten kaikki myös tietävät, mä en todellakaan ole mikään suuri rahankuluttaja joka shoppailee kaikki päivät (tai edes kerran kuukaudessa...), mutta joskus sitä haluaa kuitenkin ostaa muutakin kuin ruokaa tai jotain isoa - esimerkiksi lentolippujen tilaaminen äkkiaikataululla ei olisi mahdollista.

Miksi siis kuluttaa lasten lapsuusvuodet puolivalmiissa kodissa suurta lainaa maksellen kaikesta kivasta tinkien kun voi myydä koko talon, maksaa sekä oman että anopin lainat pois, ostaa sille asunnon ja saada vielä varsin mukavan starttisumman uutta, valmista, ihanampaa kotia varten. Niinpä, miksi, mutta silti joku niin sijainnin tai talon vuoksi tekee.

Meille tämä itse talo ei ole tärkeä eikä sijaintikaan juuri meille ole häävi. Nyt kun tätä myy niin sijainti on tietysti paras kaikista koska esimerkiksi dorkat saksalaiset dorkine rahoinensa ovat niin hulluina tähän alueeseen. Suomalaisten on ehkä vaikea käsittää miksi joku maksaa aivan tavallisesta talosta niin friikkejä summia ja onkin aivan eri asia tehdä talokauppoja täällä kuin Suomessa samanlaisella landella, täällä kun jo pelkän tontin hinta on 500-1500 euroa neliöltä.

Mutta että siinä muutama syy jonka ansiosta meitäkin kenties ymmärretään paremmin! Moni kun tuntuu ajattelevan että ihan kamalaa, miksi, mutta me ollaan vain ja ainoastaan innoissamme - ihana päästä sittenkin pois täältä, hihi! Saa nähdä minne me päädytään, ehdottomasti lähemmäs sivistystä ainakin. Jonkin aikaa pääajatuksena oli että muutetaan Innsbruckin lähelle ja siellä käytiin katsomassakin yhtä aivan täydellistä kotosta, mutta sitten Stefan ylenikin yllättäen töissä niin että me taidetaankin pysytellä vähän lähempänä.

Seuraavan kerran asumisista kirjoitellessa voin sitten kertoa millainen asunto meillä on haaveissa - jos on jotain kyseiseen aiheeseen liittyvää mielessä niin hep! Muista aiheista on tulossa mahdollisimman pian juttuja - kun vain joskus ehtisi, tätäkin kirjoitin varmaan viikon kun aina joku heräsi tai tuli kotiin. ;) Ja kohta herää taas Florian eli adioos!

Ps. Ehkä ainoa tänne jäävä asia jota täältä sitten jään kaipaamaan on meidän vastapäiset, ihanat naapurit. Talvella heidän isi rakensi pihalle suuren iglun, jolle Lucas aina nukkumaan mennessä halusi antaa ikkunasta pusun. Kerroin tämän heille ja iglun alkaessa murentua teki naapuri siitä Minionin jotta Lucaksella olisi vielä kivempi hyvänyöntoivotuskamu! How cute is that! :*

Unettomat Tirolissa

Voi, mistähän sitä edes aloittaisi! On tapahtunut niin hurjan paljon kaikkia - lähinnä kivoja - juttuja, että jos illalla on aikaa istua koneella, kuluu se joko niitä kivoja juttuja katsellen tai sitten kaikkia turhuuksia touhuillen. Muutaman edellisviikon ajan meidän päiväthän alkoivat Lucaksen toimesta jo kello viideltä, yleensä kuitenkin viimeistään puoli seitsemältä, joten illalla ei ymmärrettävästi ollut enää ihan terävimmillään!

Otin Lucakselta pinnat pois häkkisängystä, joten sehän nousi sitten aina heti ekalla kerralla herätessään. Eräänä aamuna se oli levittänyt kaakaojauhetta ympäri keittiötä ja itseään, joten en oikein uskaltanut jäädä enää "hetkeks köllimään" sänkyyn kun se tuli meitä herättämään ja jatkoi matkaansa. Aina se ei tosin tullut, kerran esimerkiks heräsin puoli kuuden aikaan siihen kun se imuroi olkkarissa. Kyllä, harkitsin erittäin vakavasti pinnojen takaisin ruuvaamista.

Pidin sen kanssa kuitenkin vähän palaveria ja nykyään se nukkuu noin kuuteen asti, jonka jälkeen tulee hissukseen meitä herättämään kuullessaan Florianin olevan hereillä. Nämä aamut on tosi vaihtelevia varsinkin nyt kun valoisaa on joka päivä aiemmin enkä todellakaan tiedä mitä kellojensiirto saa aikaan. Tuskin ainakaan mitään hyvää. Ja ei, sillä monelta se menee illalla nukkumaan ei ole mitään vaikutusta, kerran se kukkui melkein yhteentoista asti ja tsädääm - viiden jälkeen sirkus jälleen aukesi!

Asiaa ei toki parantanut yhtään se, että Florianin nelikuisena alkanut yöhulinointivaihe ei oikein ottanut rauhoittuakseen, päinvastoin vain pahentui siten että sen höpöttelyn sijaan se itkusteli ja rähinöi. Onneks nyt on alkanut näyttämään paljon paremmalta, viime yönäkin se heräsi vain kahdesti eikä ollut ollenkaan vihainen, tahtoi vain syödä ja nukahti pian uudestaan. Kylläpä olinkin tänä aamuna jälleen kuin uusi ihminen kun Lucas kymmentä vaille kuusi tuli kuiskailemaan olevansa hereillä.

Florian on myös kuin uusi ihminen - se viihtyy nykyään jopa yksin! Siis yksin! En nyt tarkoita ettäkö jätän sen kotiin kun lähden kauppaan, tottakai jonkun pitää olla kokoajan näköetäisyydellä, mutta ne ketkä ovat sen tavanneet voivat myös todeta että ei todellakaan ole sen tapaista viihtyä yksin leikkimatolla leluja katselemassa. Tai ylipäätänsä viihtyä jossain muualla kuin sylissä. Mutta kyllä, nyt se on tapahtunut! Pari kuukautta sitten kirjoitinkin että tuskinpa sitä ikuisesti pitää kantaa ja näin se päivä koitti, kannatti olla kärsivällinen!

Se on siis jo pari viikkoa ollut usein suopea muullekin paikalle kuin sylille eli uskallan jo sanoa että se kanniskelu on ohi. Nyt kun sen vuoksi olen opetellut käyttämään jälleen kahta kättä päivittäisissä askareissa sen yhden sijasta, olen myös tajunnut että olipahan melkoiset ensikuukaudet! Florian on aina ollut aivan ihastuttava, rakas pieni pallero, mutta sen kaltaista newbornia en kyllä toivo kenellekään jolla on jo yksi vilkas uhmainen kotona.

Ylläolevaan kuvaan voi kuvitella Lucaksen kyseisessä tilanteessa: "BABYY, ota kuukkua!". Mun molemmat ihanat muruset ansaitsevat ihan kohta ikiomat postauksensa, kun vain ehtisin! Meillä on tosiaan melkoinen härdelli täällä käynnissä, kun suunnitellaan tässä talon kanssa kaikenlaista kivaa, esimerkiksi siitä pois muuttamista! Niinpä, kauanpa me täällä viihdyttiinkin, mutta koska ilman tätä mahdollisuudet olisi niin paljon suuremmat ollaan päätetty että eihän me haluta näitä lasten lapsuusvuosia elää ikivelkavankeudessa ja finanssihuolissa.

Velkavankeudessa ei siis ole mitään vikaa, mutta jos se velka on niin suuri ja pitkäikäinen (kiitos remontissa ilmenneiden kaikkien hauskojen yllätysten...) kuten meillä, houkuttelee tietysti pienempi ja lyhyempi kivemmalla kodolla hyvin paljon enemmän. Saas nähdä mitä kevät tuo tullessaan, kirjoittelen myös talojutuista mahdollisimman pian lisää, nyt jään odottelemaan armasta miestäni kotiin! Jos jotakuta kiinnostaa joku tietty juttu niin toivokaa, lupaan kiireiltäni toteuttaa toiveenne, pusimuii!

A very merry Christmas...

Houhouhouu, täällä ollaan! Oon kirjoittanut teille hirvittävän useasti - öisin, unissani! Se onkin ainoa aika jolloin mulla olis ihan oikeasti aikaa, mutta meidän talossa nukutaan öisin, ihan joka iikka (varsinkin minä). Tälläkin hetkellä mua odottais ties ja mikä tärkeämpi, mutta ajattelin että kaikki saa nyt tosiaan vielä hetken odottaa ja vihdoin ja viimein kerron kuulumisia ja laitan kuvia, koska aika harvan kanssa tulee esimerkiksi skypeiltyä! Suomen suunnilta kantautui vieno toive jostakin ihanasta joulupostauksesta, olkoon tämä sekamelska moinen!

Jos joku on jo ehtinyt pohtimaan johtuuko mun hiljaisuuteni eräästä syystä jota useammastakin blogista on syksyn mittaan jouduttu lukemaan, niin ehei, siitä ei ole kyse - meidän parisuhde voi varsin mainiosti! Samoin mitään kolmatta termiittiä ei todellakaan ole tulossa (never say never, mutta minä kyllä sanon, lapsiluku on täynnä) joka väsyttäisi tätä mamia. Väsynyt olen muutenkin erittäin harvoin, sillä Florian herää nykyään normaalisti maksimissaan kerran yössä, välillä vasta aamulla yhtäaikaa meidän kanssa!

Koska herra nukkuu yöt tosiaan niin mahtavasti, annettakoon sille anteeksi se että päivisin moinen touhu oli ennen sen mielestä täysin turhaa. Onneks nyt parin viikon sisällä se on alkanut oppimaan että päiväunet on sittenkin ihan kiva juttu, koska se on myös siten paremmalla tuulella ja viihtyy hetken myös jossain muualla kun kanniskeltavana. Aiemmin se oli ainut paikka missä se oli tyytyväinen, liikkuvassa sylissä. Ei siis riittänyt että esimerkiksi istui lattialla Lucaksen kanssa samalla jotain rakennellen, vaan häntä kantavan ihmisen piti liikuskella, tai vähintään seistä. Mutta sitten taas jos yritti tehdä samalla jotain järkevää, vaikkapa viikata pyykkejä, niin sepäs ei sopinutkaan!

Florian on kuitenkin ihan perustyytyväinen kaveri jos se on nukkunut ja kunhan asiat menee kuten hän haluaa. Lucashan oli varsin helppo beibi, joten tällaisessa sylipossuitkumaakarissa on ollut vähän totuttelemista, mutta kuten sanoin, onneksi se nukkuu öisin niin uskomattoman hyvin (pahoittelut, V & E...) että sen kanssa on melko harvoin hermo kireällä ja jos meinaa olla, niin sille ei tarvitse kuin vähän venyttää suupieliä niin sieltä tulee takaisin sellainen hymy joka sulattaa joka sydämen! Lucas taas ottaa vauvahelppouttaan nyt triplana takaisin, sen uhma sekoitettuna mustasukkaisuuteen on välillä aivan täysin käsittämätöntä, mutta yritän sen parhaita keksintöjä todistaessa vaan miettiä että ei tätä ainakaan vuosikausia kestä, pelkät vuodethan kuluu nopeasti!

Meidän joulu menee ihan rauhassa kotona, tänä vuonna anoppi tuleekin meille eikä toisinpäin koska meidän kodithan vaihtuivat. Porkkanalaatikko onnistui viime jouluna niin hyvin että tein täysin samasta ohjeesta nytkin, huomenna näkee suosiko onni toistekin. Perunalaatikkoa en edes yrittänyt koska se oli viimeksi niin katastrofi! Kenties tässä toimii ne vuosikaudet, ehkä se joskus onnistuu... mites siskokulta, yrititkö?

Stefanilla ei olekaan kuin huominen vapaa joten mä touhuan nyt äkkiä vielä loput hommat valmiiksi ja painun unimaan jotta herään pirteänä viettämään ihanaa jouluaattoa. Ja näin kun ajattelee, jotainhan on pakko mennä ihan pieleen, eikös! No, toivotaan tietysti että ei, lähtökohdat on kuitenkin ihan hyvät. Paitsi että meillä ei ole yhtään lunta. Hyvä jos edes vuorenhuiput valkoisina. Yllättävää. When you're still waiting for the snow to fall, doesn't really feel like Christmas at all... Noo, kyllä tuntuu, on näitä lumettomia jouluja tässä tullut jo muutama vietettyä. Ehkä sitten tammikuussa!

Oli miten oli, IHANAA JOULUA JOKAISELLE ♥ ! Täällä tosiaan ollaan ja teitä ajatellaan, tänne asti ei vain ajatus aina ehdi juosta! Eiköhän se tästä pikkuhiljaa, jos tuo pienempi tonttu nyt meinaa tosissaan alkaa viihtyä muuallakin kuin mamin sykyssä! Isot jouluhalit kaikille meidän koko poppoolta!

I'm heeere!

Twinkle, twinkle little star

We made a wish

And here you are ♥

Kuten hiljaisuudesta kenties arvata saattoi, hän on täällä ♥ Täydellinen poikalapsi saapui maailmaan pitkien kärsimysten jälkeen 6.10. - kyllä, juuri isoveljensä syntymäpäivänä! Rakkauspakkaus sai nimekseen Florian Elias (joka on täällä hyvinkin tavallinen nimi, kyseessä ei ole siis mikään erikoisuudentavoittelu) ja on tässä viikon aikana osoittanut olevansa aikalailla täysin veljensä vastakohta ellei jatkuvaa puklaamista oteta huomioon, siinä molemmat pojat ovat olleet mestareita.

Kaikki meni lopulta vähän suunnitelmien vastaisesti, koska perjantaina 4.10. kävin kontrollissa jossa lääkäri ultratessaan huolestui erittäin vähäisestä lapsivedestä. Sain käskyn tulla sunnuntaiaamuna takaisin, jolloin synnytys sitten käynnistettiin - juuri se mitä olin kammonnut! Se olikin vielä kahden vuoden takaistakin hirveämpi ja olenkin vielä näin viikonkin jälkeen edelleen 150-prosenttisesti sitä mieltä että meidän lapsiluku on todellakin täynnä!

Ei, minä en tiedä mistä tuo tukka on peräisin, koska mähän olen blondi ja Stefan punapää, mutta pääasia että on söpö! Oltiin sairaalassa torstaihin asti, joten arki kotona on edelleen melkoista uuden opettelua (ensipäiviä kuvailisin sanalla katastrofaalinen, nyt menee jo melko hyvin) joten ymmärtänette että jos sattuu olemaan ylimääräistä aikaa, sitä ei välttämättä tahdo viettää tässä!

Lucas on ottanut Florianin vastaan yllättävän hyvin, tahtoo aina auttaa vaipanvaihdossa eikä ole ollut edes väkivaltainen silittäessään tai pussaillessaan veljeään, välillä vain yrittänyt ajaa autolla sen yli sen ollessa sitterissä... Nyt pojat sattuivat nukkumaan pidempään samaan aikaan joten ehdin kirjoitella teille tämän, mutta ennenkuin jompikumpi herää niin lopetan tähän ja palaan takaisin vauvakuplaan! Tämä kupla on kyllä täysin erilainen kuin kaksi vuotta sitten mutta ehkä juuri sen vuoksi samalla niin hulvaton! Pusuja, palaillaan taas heti kun sattuu sopiva rako ♥ !

Uusi perheenjäsen

Ei, vauva ei ole onneksi vielä syntynyt, vaan perheeseemme on liittynyt ensimmäinen karvainen jäsen! Mun lapsuudenkodissa oli aina kissa tai useampi, joten nämä viimeiset viisi vuotta eläimettömässä taloudessa on olleet jokseenkin outoja. Meillä olikin Stefanin kanssa selkeä suunnitelma - sitten syksyllä, kun asutaan taas kotona ja kaikki on rauhoittunut, otetaan jostakin joku kiva kisuli. Noo, onhan noita suunnitelmia, varsinkin meillä!

Stefan lähti lauantaiaamuna anivarhain tekemään duunipaikalleen hääkakkua veljellensä, jonka vihkiminen alkoi yhdeltätoista. Puoli yhdeksän maissa se soitti tulevansa takaisin kotiin - KISSANPENNUN kanssa! "En mä voinut jättää sitä sinne!". Noniin, joten pelastit sen sitten meille, vieläpä juuri nyt kun ollaan lähdössä koko päiväksi pois. Kyllä, välillä sen eläinrakkaus saa sen toimimaan myös hieman järkiköyhästi.

Pienen hetken tosiaan kuvittelin että se oli maailmankaikkeuden typerin idea, mutta se hetki meni äkkiä ohi! Stefan oli saanut duunikaveriltaan (jolta siis koko kissankin pelasti) ruokaa mukaan ja meidän vuokramummeli lainasi hiekkalaatikon. Eilen käytiin ostamassa lisää ruokaa, juniorimallia tietysti. Tänään Stefan oli aamulla ihan oikein googletellut mikä olis terveellisintä ja parasta ravintoa juuri meidän kissalle ja sitten pistänyt tilaten... Vielä pitäis madottaa ja ehkä pestä jollain täishampoolla toinen, Stefan kun on varma että sen turkissa elää ties ja mitä, haha!

Typerän idean ihmettely vaihtui tosiaan aika pikaisesti siihen iloisen tosiasian tajuamiseen että meillä on kissa, ihanaa ♥ ! Lucas yrittää olla välillä vähän liian ystävällinen eikä tajua että Haisulilla ei esimerkiksi voi ratsastaa tai että sitä ei voi nostella pelkästään takajaloista kiinni pitäen, mutta eiköhän se opi! Tähän saakka Haisuli on kuitenkin ollut jopa vähän turhan suvaitsevainen eikä mitään kamalaa kränää ole syntynyt, koska Lucas tosiaan yrittää lähinnä leikkiä sen kanssa eikä ole tahallaan ilkeä. Ja joo, Stefan oli sitä mieltä että Haisuli olis kiva nimi. Okei!

Onpahan syksyllä sitten yksi vauva vähemmän! Haisuli on tähän asti ollut ihan täysin sisäsiisti, vaikka ei ole elänyt ihmisten luona kuin yhden yön, muuten se on asustellut heppatallissa äitinsä ja sisarustensa kanssa. Stefan on aina puhunut kuinka kissalla ei sitten ole mitään asiaa makuuhuoneeseen, mutta missä Haisuli nukkuikaan ensimmäisenä yönä! Meidän sängyssä! Haha, niin se mieli muuttuu! Se yritti mennä myös Lucaksen viekkuun, heräsin kun Lucas puoliunessa hoki "nää, nää" (= ei) kun Haisuli kehräten puski sitä naamaan. Viime yönä se ihan vapaaehtoisesti jätti tulematta makkariin, kenties huomasi että muualla on enemmän tilaa.

Sellainen beibi! Onko kukaan muu koskaan ottanut mitään yllätyseläimiä, ehkä jopa pelastanut tällaisen orpolaisen? :)

Kämppiksenä anoppi

Meidän itkuisesta muutosta tänne metsän keskelle on kulunut jo puolitoista kuukautta - nyt jäi multakin ihan suu auki että häh, niinkö kauan! Joo'o, puolitoista kuukautta siitä kun mietin kauhuissani kuinka hirveä kesästä tulisi, voisinko sanoa viihtyväni kotona seuraavan kerran vasta kun päästään muuttamaan takaisin oikeaan kotiin. Ei me vieläkään sanota tätä kovin usein kodiksi, mutta on täällä ihan kiva asua! Kiitos mun keväisen negatiivisuuden, on tämäkin ollut mieluisa yllätys!

Ehkä se hurjin huoli mulla oli se, miten ihmeessä voisin selviytyä asumisesta yhdessä anopin kanssa! Olen kirjoitellut jo aiemmin tästä aiheesta, joten en nyt taas avaudu siitä kuinka hyvä tuuri mulla onkaan appivanhempien suhteen käynyt, vaan siitä, millaista meidän yhteiselo on ollut. Ennen muuttoa vertaistukea hakiessani melko moni sanoi että jos pitäisi valita, asuisin mieluummin anopin kuin oman äidin kanssa. Suomen loman kaksi viikkoa äidin katon alla osoitti saman - meillä on täällä hyvä tiimi kasassa eikä kukaan käy kenenkään hermoille, ainakaan kovin usein!

Okei, täytyy ehkä vähän paljastaa että me ei ollakaan asuttu ihan samassa asunnossa, vaan anopilla on huone ja kylppäri alemmassa kerroksessa. Se lähtee töihin aamulla puoli kuudeksi ja palailee joskus iltapäivällä, mutta ellei sillä ole jotain asiaa meille niin yleensä se ei tänne kiipeä - paitsi jos on nätti ilma, silloin se saattaa tulla lukemaan lehteä parvekkeelle, mutta usein se tekee senkin ihan alimmassa kerroksessa. Keittiötäkin se käyttää ainoastaan viikonloppuisin, koska se syö aina töissä ja alakerrassa sillä on jääkaappi. Asiaa ihmetellessäni Stefan sanoi että se on aina ollut sellainen - ei ole ongelmia olla seurassa mutta viihtyy erittäin mainiosti myös yksin!

Niinpä, asuihan se kotikotonakin yksin, miten se olisikaan nyt yhtäkkiä muka muuttunut läheisriippuvaiseksi. Se taitaa myös ymmärtää että me nuoret ihmiset tarvitaan paljon omaa rauhaa (tai ainakin suomalainen minä, keskieurooppalaisillehan tätä läheisempikin asumismuoto on ihan normaali) ja jos se sitten kuitenkin sattuu olemaan meidän kanssa, ärsyynnyn hyvin, hyvin harvoin. Mehän ei saatu tuoda tänne pyykinpesukonetta ettei se mene lingotessaan lattiasta läpi (joojoo!) ja anoppi pesee meidänkin pyykit duunissaan ja se mua hieman ärsyttää, varsinkin kun se ei usko ettei niitä tarvitse jaotella täysin värilleen. Kuivuriin mun vaatteet ei onneks ole vielä eksyneet!

Loma Suomessa näytti tosiaan sen että mäkin selviän yhteiselosta paremmin anopin kuin oman äitini kanssa! Anoppi onkin sanonut että minä olen jo omat lapseni kasvattanut, ei mun tarvitse teidän lastenkasvatukseen puuttua joka oli musiikkia mun korvilleni! Suomessa ihmisiltä kun herui melkoisen paljon arvostelua monesta asiasta enkä kyllä tiedä kestäiskö kukaan asua ihmisen kanssa, joka kokoajan hieman negatiiviseen sävyyn kommentoisi mitä ikinä teetkin.

Ne Suomisukulaiset odottais edelleen vaan sitä lomapostausta, mutta mun oli nyt pakko kirjoittaa tämä ensin koska anopilla alkoi tänään loma, joten voi olla että seuraavat pari viikkoa eivät välttämättä olekaan yhtä ruusuisia kuin yhteiselo tähän asti! Jos Schwiegermutterista (= anoppi) kuoriutuukin Schwiegermonster, voin tulla lukemaan tätä ja muistelemaan kuinka mukavaa meillä joskus oli! Nojoo, vähän hankala uskoa mutta never know, kirjoittelen tästä lisää tositarinoita sitten jos elo tosiaan radikaalisti muuttuu!

Tässä elämä on

Ensimmäinen viikko autokoulua takana. Ei todellakaan ole mun juttu, mutta koska odotin jotain hyvin paljon kamalempaa, oon saanut yllättyä positiivisesti - en olekaan sentään kuollut! Tosin noin pitkään istuminen (3,5 tuntia) on vähän ikävää kun en sellaiseen ole tottunut, enpä edes muista milloin olisin monta päivää putkeen joutunut istumaan noin kauan, ylppäreistäkin tuli suorastaan juostua ulos aina heti kun se pakollinen kolme tuntia oli täynnä.

Kurssi on siis puolivälissä joten olen oppinut jo melko paljon. Esimerkiksi sen, että suurin osa opetuksesta on suunnattu idiooteille, ihmisille joilla on vielä muakin erittäin paljon vähemmän käsitystä ja ymmärrystä liikennekäyttäytymisestä. Kuten todettua, mä vihaan autoja enkä niistä mitään tiedä joten pelkäsin etten ymmärrä sanaakaan kun en osaa mitään sanastoa edes suomeksi, saati sitten saksaksi. Mutta ei, tuollahan pärjäis kuka tahansa urpo!

Tylsien autojuttujen lisäksi olen oppinut yhden melko tärkeän asian, joka ei liity millään tavalla liikenteeseen. Asia, jonka Stefankin on pari kertaa maininnut, mutta joka mun mielestä on ollut ihan höpönlöpöä. Muutama hassu tunti 17-18-vuotiaiden kanssa sai mut ymmärtämään että se onkin oikeassa ja karu totuus on se, että minä en ole enää nuori.

Ei, en koe olevani vanha, älkää ymmärtäkö väärin. Tähän asti oon vaan kuvitellut olevani tosi nuori, esimerkiksi kun Lucas ilmoitti tulostaan, tunsin olevani teiniäiti. Niin, synnytin 23-vuotiaana... Sen jälkeen en pitänyt itseäni enää teiniäitinä (joka musta ei siis ole mitenkään negatiivinen ilmaisu, koin vaan olevani yhtä nuori), mutta tosi nuorena äitinä kyllä. Nyt, kun vuosia loppukesästä kertyy jo 25, olen vihdoin tajunnut että en mä olekaan ihan niin nuori. Olen pian lähempänä viittäkymppiä kuin syntymääni.

Kuten olen maininnut, mä halusin aina lapset ennenkuin täytän 30. En vaan ikinä suunnitellut tarkemmin milloin, koska suunnitelmiin kuului paljon kaikkea muuta - piti nähdä maailmaa, piti opiskella, piti hankkia mies, koti ja mitä näitä nyt onkaan. Oli kiire elää. Muistan kun istuin neljä vuotta sitten rauhassa yksin vuorilla, mun sisko oli vähän sitä ennen kertonut olevansa raskaana. Kuulokkeista alkoi soida PMMP:tä ja tunsin itseni tosi nuoreksi, villiksi ja vapaaksi. "Siskosta tuli jo äiti asuntolainoineen."

Kuten kaikki myös tietävät, Lucas ei ollut suunniteltu jonka mun mielestä voi sanoa ääneen, moni kun tuntuu ajattelevan että lapsi on jotenkin vähemmän rakastettu jos sitä ei ole vuosikaupalla yritetty. No, ehkä jollain sitten on näin, mutta meidän rakkaus Lucasta kohtaan ei kyllä todellakaan ole yhtään sen pienempää moisesta syystä. Pointti on se, että mulla ei ole aavistustakaan missä just nyt tällähetkellä olisin jos herra ei olisi itse tahtonut tähän maailmaan ilmestyä.

"24 vuotta, aika vastuu kerätä, villit vuodet sai mut kaipaan tasapaksuu elämää." Ei, mä en tuntenut noin, mähän olin nuori kuin mikä ja tasapaksu elämähän on vanhoille ihmisille. Joo, tässä parin vuoden aikana olen tajunnut että vaikka bailaamisen sijaan olen mieluummin kotona, tasapaksua (joka yleensä mielletään tylsäksi) elämä tuskin tulee koskaan olemaan. Tai no, katsotaan kymmenen vuoden päästä, mutta siihen on tosiaan vielä aikaa.

Se, että ymmärrän nyt etten ole enää ihan niin nuori kuin mitä tähän asti olen kuvitellut, ei tietenkään ole muuttanut mitään. Rakastan mun elämääni edelleen yhtä paljon kuin viime viikollakin kuten sen pitäis ollakin, ihan sama kuinka vanha tai nuori on, pitäis tehdä just niinkuin itsestä parhaalta tuntuu - olla onnellinen.

Moni meidän autokoulukurssilta taitaa pitää mua ihan ikäloppuna muumiona, mutta on ollut hauska huomata että myös seitsemän vuotta nuorempien kanssa voi vielä keskustella vaikka elämäntilanteet ja kiinnostuksenkohteet ovatkin täysin erilaiset. Stefanilla on duunissa opiskelija joka luuli sitä 35-vuotiaaks - joo, eihän se ihan niin vanhalta näytä, mutta kun sulla on talo, vaimo ja kohta kaksi lasta.

Niin, moni tuntuu edelleen kuvittelevan että se ainoa oikea elämä on se elämä ennen vakiintumista ja lapsia. Ei se vaan ollutkaan. Tässä elämä on, oma, kallis ja ... hyvin, hyvin, rakas. Terveisin minä, kohta 25 vuotta, having time of my life. Pitäkää tekin, elämän ihan jokaisessa vaiheessa, ihan sama kuinka monta vuotta on mittarissa!

Oon myös pahoillani olemattomasta postaustahdista mutta ymmärtänette että sen autokoulussa istumisen jälkeen en illalla pysty istumaan enää tässä koneella kun jopa sohvalla istuminenkin meinaa olla liikaa. Joku painaa masua mutta koitan näin taukopäivinä kirjoitella, niitä olis vielä pari jäljellä, jee!

Baby is a ...

Voi ei, mun on pitänyt kirjoitella teille kumpaa sukupuolta toivoisin tulevan vaavin olevan ennenkuin se selviää, mutta olen ajatellut että onhan tässä vielä ikuisuus aikaa ennen rakenneultraa koska olen kokoajan kuvitellut olevani tosi alussa, mutta parin viikon päästähän on jo puoliväli! No oho, enpäs myöskään ole tajunnut että mullahan on TÄNÄÄN lääkäri jossa voikin viikkojen puolesta olla että sukupuoli näkyy (olettaen siis että beibi on yhteistyöhaluinen)!

Olin siis viime päiviin asti siinä uskossa että tämä on vain joku höpöhöpötarkastus (viimeksi lekuri sanoi tahtovansa että tulen ennen toukokuuta, kun silloin mulla on Innsbruckin klinikalla vauvan elinultra joten ajattelin että tämä liittyy vain siihen), mutta apua kääk eipäs olekaan, yritän nyt siis tässä äkkiä kirjoitella vähän ajatuksia samalla kun mun pizzataikina kohoilee!

Kun mun ystäväni, itse kahden pojan äiti, kysyi kumpaa toivoisin, sanoin vain kliseisesti ihan sama, kunhan on terve. Sen jälkeen yritin alkaa pohtimaan tarkemmin, kumpaa oikeasti toivoisin. Enkä keksinyt. Kuulostaa typerältä, mutta en ihan totta osaa sanoa kumpi olisi edes hiukan mieluisampi. Keksin molemmista hyviä puolia, mutta en silti niidenkään perusteella osaa laskea kummalla niitä olisi enemmän ja kumman sen vuoksi tahtoisin.

Tiedän lähipiiristä että mitä tahansa mikäkin turvotus tai punktio sanookaan, vauvan terveys ei silti ole taattu. Samoin synnytyksessä voi sattua kaikkea mahdollista - kuten Lucaksenkin kanssa, mähän sain sen lastenosastolta viekkuunkin vasta kolmantena päivänä. Siksi toivonkin vain ja ainoastaan tervettä lasta, sukupuolella ei oikeasti ole mulle mitään väliä, ihan sama kuinka dorkalta kuulostaa.

Mitäkö hyvää olisi TYTÖSSÄ ?

♦ Kaikki olisi ihan uutta pyllypesusta lähtien, siellähän on ihan eri värkit alakerrassa!

♦ Vaatteiden ostelussa aukeaisi samoin aivan uusi maailma, onneks mulla on ollut pian neljä vuotta kummityttö jolle olen saanut ostella kaikkia ihania tyttövaatteita - niitä kun löytää kivoja niin paljon helpommin kuin pojalle.

♦ ... syystä että mä rakastan kaikkia tyttövärejä, omastakin vaatekaapista löytyy eniten pinkkiä, vaaleanpunaista ja violettia.

♦ Lucaksen ruskeavalkokukkaiset yhdistelmävaunut kävisi silti, ne kun valittiin just sen takia että jos joskus saadaan vielä tyttö.

♦ Me voitais sitten isompana harrastella yhdessä kaikkia tyttöjuttuja, esimerkiks me ratsastettiin mun äidin ja siskon kanssa. Tosin mä pelasin myös jääkiekkoa, mutta kuitenkin!

Entäs toinen POIKA ?

♦ Ei menisi vaatteisiin yhtä suuria omaisuuksia kuin tytöllä, koska olen säästänyt jonkin verran Lucaksen vaatteita.

♦ ... tosin en kyllä tahdo pukea vauvaa ihan samoihin vaatteisiin kuin isoveljeä, joten ihana päästä etsimään myös uusia! Nimenomaan etsimään. Niitä kun ei noin vain löydy.

♦ Yhdistelmävaunujen lisäksi myös Lugin uudet matkarattaat voisi kierrättää mainiosti, ne kun ovat ihanan turkoosit!

♦ Ehkä kaikista paras olisi se että saisin sisustaa lastenhuoneen täysin poikavärein enkä millään molemmille sopivilla, koska nojoo, mä oon aika tarkka mikä on kummankin väri eikä mikään valkoinen lastenhuone hotsita tippaakaan!

♦ Ja olishan kaksi poikaa nyt aika hauska. Leikitkin sopis paremmin yhteen isompina!

Kuten olen sata kertaa sanonut mutta ennenkuin joku sen kommentoi - tiedän jokaisen lapsen olevan yksilö ja voihan olla että tulee sieltä kumpi vaan, tulee sisaruksista pahimmat riitapukarit ikinä. Ikinä ei voi tietää, mutta miksi sitä pitäiskään? Ainut minkä tahdon tietää, on se että kumpi sieltä tulee koska haluan ostaa tai olla ostamatta tavaroita, heittää pois tai jaotella Lucaksen vanhat vaatteet, sisustaa lastenhuoneen ja ihan vain suunnitella ja odotella ♥.

... Tittidii, tänään on jo seuraava päivä ja olen äärettömän onnellinen kun saan teillekin kertoa mitä eilisessä ultrassa paljastui - meidän perheeseemme liittyy syksyllä ...

POIKA ♥ !

Fiilis on aikalailla samanlainen kuin Lucaksella ylläolevassa kuvassa. Olen onnellinen, mitä sä luulit? Pojathan tunnetusti on ihania! Kenties luvassa on vähemmän draamaa, who knows! Luvassa on tosiaan ainakin ihana, pojille sopiva lastenhuone jonka sisustus mulla hyppää aina mieleen kun on vähänkään ylimääräistä aikaa!

Tänään ei tosiaankaan ole ultrasta seuraava päivä, mutta Stefan tuli sinä iltana töistä kotiin jo silloin kun Lucas nukahti ja siitä tähän asti sillä oli vapaata, joten en ehtinyt kirjoittelemaan, sorry! Ollaan oltu oikeasti älyttömän kiireisiä ja no, eipä mua huvita datailla silloin kun ollaan koko perhe kotona. Kirjoitan vaikka huomiseksi jonkun sillisalaatin kaikista kuulumisista (esimerkiks mitä muuta lääkäri löysikään), nyt pitää rientää "kinkkukiusauksen" tekoon koska ostin punajuuriakin ahh omnomnom adios, terveisin iloinen, tuleva kahden pojan äiti !

Mitäs siinä kyselet

Miksi toinen lapsi jo nyt, noin pienellä ikäerolla? Mikset mene töihin? Miten kuvittelet pärjääväsi kahden lapsen kanssa? Miksi tehdä vauva keskelle remonttia? Mua ei liiemmin häiritse tällaiset typerät kysymykset, mutta vähän toki huvittaa. Myönnän tottakai että jos munkin mielestä joku ihminen tekee kummallisen päätöksen saatan sitä ihmetellä, myös ääneen. Mutta arvostelemaan en käy kyseisen henkilön kuullen - jokainen tehköön miten tykkää, ei ole multa pois.

Ensinnäkin: mä olen tyyliin koko ikäni tahtonut kaksi lasta, noin kahden vuoden ikäerolla. Miksi just kaksi vuotta? Mulla on aika paljon serkkuja, mutta pieninä vietettiin mummolassa/mökillä aina aikaa porukassa johon kuului mun lisäkseni viisi muuta; mun sisarukset, kaksi serkkua ja yhden kaveri. Ne olivat kaikki mua 3-7 vuotta vanhempia ja se kolme vuotta oli liikaa, olin aina liian pieni ja jäin kaikesta ulkopuolelle.

Isosisko on mua neljä vuotta vanhempi ja vaikka myöhäisteinivuosista lähtien olen lukenut sen yhdeksi mun parhaista ystävistäni, oli se ikäero lapsuudessa vähän liikaa. Tämä kaksi vuotta perustuu siis omiin kokemuksiin - jos joku nyt siellä nauraa että olenpa tyhmä kun sokeasti oletan että meidän lapset varmasti leikkivät ongelmitta yhdessä, niin ei, en todellakaan oleta näin, mutta uskon vakaasti että leikit käyvät paremmin yksiin kuin sitä suuremmalla ikäerolla. En voi sanoa tietäväni, koska lapset ovat tietysti yksilöitä, mutta kuten sanoin: oman lapsuuteni perusteella olen tätä mieltä.

Miten sitten luulen jaksavani yhden uhmaisen terroristin sekä pienen vauvan kanssa? No, siihen en osaa vastata ennen syksyä, sen näkee sitten. Ei mua kyllä pelota tai ahdista mitenkään, päinvastoin, innolla odotan miten arki lähtee rullaamaan! Voihan olla että uusi tulokas on unihäiriöinen, koliikkinen sekä refluksinen ja mitähän vielä, mutta jos niin käy niin eipä sitäkään ikuisesti kestä. Luulen edelleen että jokunen salaa toivoo meille juuri tällaista vauvaa, jotta mäkin oppisin mitä lastenhoito oikeasti on... Hohhoijaa.

Ai miksi en mene töihin? Koska mulla ei ole mitään vakityöpaikkaa odottamassa enkä tahdo hankkia uutta vain sanoakseni pomolle suunnittelevani pian perheenlisäystä. Ei, mä tahdon mennä töihin sitten kun tiedän että lapset on nyt tehty, nyt on työn vuoro. Ja olen lähes sataprosenttisen varma (joo, never say never) että lapsiluku on kahdessa täynnä, koska se nyt vaan on taloudellista. Niin, kuten kaikki tietää, mä olen tarkan markan tonttu.

Taloudellisuus näkyy myös aikatauluissa. Itävallassa ns. kodinhoidontuen summa määräytyy sen mukaan, kuinka pitkään aikoo kotona olla - tietysti mitä pidempään on, sitä vähemmän euroja heruu. Koska tiedettiin molemmat tahtovamme toinen vaavi parin vuoden sisään, laitoin Lucaksen kanssa "kotona olo"-kuukausia sen verran vähän että heinäkuussa tulee viimeinen tuki. Uudesta tulokkaasta alkaa tulla äitiyspäivärahaa elokuussa - täydellinen ajoitus, eikö! Näin niillä lapsilla tienataan!

Ainiin, se remontti, vauva ei toivon mukaan synny keskelle sitä (edelleen never say never, ikinä ei tiedä mitä sattuu). Ollaan just sen takia aloitettu kaikki paperihomma älyttömän ajoissa että päästäisiin myös ihan oikeisiin hommiin hyvissä ajoin, joka meinaa ennen kesää. Rakennusmestari lupaili ehdottomaksi maksimaalikestoksi kolme kuukautta, joten jos edes heinäkuussakin päästään aloittamaan, niin se riittää! Ei siellä tarvitse täysin valmista olla muuttovaiheessa, kunhan on edes seinät ja katto. Ja keittiö. No ja juokseva vesi, mieluiten lämmin. Joo'o, tunnen erään hulleroperheen joka muutti remontin keskelle ja eli monta kuukautta ilman vettä!

Olikos vielä kysymyksiä? En muista, nämä taisivat olla ne yleisimmät. Jos joku jäi vielä mietityttämään niin kysy ihmeessä, kerron kyllä (ehkä) mielelläni! Voisin kirjoittaa tähän samaan syssyyn vielä Itävallan päivähoitojärjestelmästä joka myös vaikutti tähän päätökseen (täällä päiväkoti on ilmainen 3. ikävuodesta alkaen), mutta en nyt ehdi enää kun on niin kamala nälkä! Iltaisinhan ei saisi syödä, nykyään vähän lipsun tästä...

Kuvituksena on taas vain pikku-Lucas, kun ei siitä nykyään oikein saa kuvia. Vauva kuin vauva, sopii aiheeseen! Enivei, onko teidän päätöksiä arvosteltu, onko joku joutunut kuulemaan typeriä kysymyksiä tai jos ei suoraan, niin jonkun kautta? Ihanaa viikonloppua kaikille :) !