And a part of me will stay here

Olen tähän, lähes 27 vuoden ikään, mennessä asunut kahdessa eri maassa, viidellä eri paikkakunnalla kahdessatoista eri kodissa. Eli tuleva muutto ei ole mikään järkyttävän suuri, erilainen muutos elämässäni eikä myöskään varmasti jää viimeiseksi muutoksi. Ollaan ajateltu että jos nyt tuossa viihdytään niin noin kuuden vuoden päästä olisi hyvä jälleen vaihtaa isompaan asuntoon, Lucaksen ollessa kymmenen eli vaihtaessa muutenkin koulua. Mutta saa nähdä, voi olla että muutetaan heti vuoden päästä, never know!

Tottakai asunnosta toiseen muutto on aina muutos, oli se sitten samalla paikkakunnalla tai jopa maasta toiseen. Innsbruck on kuitenkin meille molemmille tuttu paikka vaikka mä en juuri siellä asunut olekaan ja jossa esimerkiksi tiedän eksyväni ehkä jopa joka päivä ensimmäisten vuosien ajan. Asuin Jämsässä yli 20 vuotta ja viimeisinä vuosinani eksyin sinne kahdesti (Tervasmäkeen sekä Palomäkeen, varokaa vain, petollisia paikkoja). Kitzbühel on vielä Jämsääkin pienempi kaupunki jossa käyn melko usein, mutta eksyn sinne silti jokaikinen kerta. En tajua miten ihmismuisti voi pelata - muistan kaikenmaailman tunnusluvut, vakuutusnumerot, pankkikoodit sekä -salasanat vuosien takaa mutta en muista mistä risteyksestä pitikään kääntyä ja minnehän suuntaan jotta löytää viraston jossa kuukausi sitten kävi.

Olen asunut mitä kauneimmissa paikoissa, mitä upeimpien vuorien juurilla. Montaa tietä on tullut kuljettua, monia maisemia nähty. Ja nyt on jälleen aika vaihtaa niitä maisemia. Mutta se ei tietenkään tarkoita ettäkö jätettäisiin Wilder Kaiser täysin taaksemme - asuuhan täällä edelleen meidän sukulaisiamme joita varmasti tullaan tervehtimään. Ja kuvat kulkevat aina mun mukana, minne ikinä menenkin. Ei voi ehkä kuitenkaan puhua ikävästä, sillä maisemiin liittyviä tunteita ei voi mitenkään verrata siihen ikävään mitä tunnen ihmisiä kohtaan. Mutta joku tunne.

Se joku tunne mulle tulee mietin mä mitä tahansa ihanaa paikkaa jossa olen ollut vain lomallakin. Esimerkiksi Kreikan pieni, sympaattinen Kos-saari, sinne haluan ehdottomasti vielä joskus uudestaankin! Tai Sri Lankan valkeat hiekkarannat! Toisaalta voisi myös ajatella että Innsbruckiin muutto on myös hieman paluuta mun Tirol-juurilleni - ensi kertaa Itävaltaan tullessani laskeuduin juurikin Innsbruckin lentokentälle, katsoin Nordketteä ja olin hetkessä myyty. Nyt se mun samainen ensirakkaus näkyy meidän uuden kodin ikkunasta.

Ihan sama missä on, kaikkein tärkeintä on musta ehdottomasti yksi ainoa asia: se että on onnellinen. Oli se sitten Tirolissa, Lapissa tai Jämsässä (nämä vaihtoehdot eivät tietystikään ole ainoat mahdollisuudet...)! Tunnen läheisesti ihmisiä jotka ovat asuneet koko elämänsä kotikaupungissaan ja ovat siellä enemmän kuin onnellisia. Moni koko ikänsä jopa samassa talossa! Ihmiset ovat niin erilaisia, joten ymmärrän jos jonkun on hankala käsittää meidän intoiluamme tästä muutosta. Samalla haluan kuitenkin muistuttaa asiasta jonka olen jo sata kertaa sanonut: elämä ei ole ikuinen, jos haluaa asioita muuttaa niin se kannattaa tehdä nyt eikä myöhemmin.

"I take a part of you with me now and you won’t get it back
And a part of me will stay here
You can keep it forever dear

Byebye Hollywood Hills
I’m gonna miss you where ever I go

I’m gonna come back to walk these streets again
Remember that we had fun together"

Hollywood Hillsin tilalle voi oikeastaan vaihtaa minkä tahansa paikan jossa olen viihtynyt. Byebye Stubai Hills, byebye Neste Jämsän Portti, byebye St. Johann, byebye Sepänkuja ... Pusii ja ainiin ps. meidän tietokone sekosi (ja olin 6, siis kuusi, vuorokautta täysin ilman internetiä) niin mulla on anopin läppäri lainassa joka ei jaksa pyörittää skypeä :( ! Stefanilla alkoi ISYYSLOMA ja se lupasi yrittää korjata koneen kuntoon, siihen asti hejpodej!

Sä laitoit minut nettiin

Aloin kirjoittamaan blogia kolmisen vuotta sitten ystäväni pyynnöstä - olisi kiva lukea meidän kuulumisia ja nähdä kuvia Lucaksesta. Ensin kirjoittelinkin ainoastaan sukulaisia ja kavereita varten kunnes jostain tarttui mukaan lisää lukijoita. Osa toivoi vauvoihin liittyviä juttuja, toiset halusivat mun kertovan ulkomailla asumisesta, kolmannet olivat kovia Tiroli-faneja ja tykkäsivät siihen liittyvistä teksteistä ja kuvista.

Mielessä on tottakai käynyt myös lasten oikeuksiin liittyvät asiat, se, miten paljon heistä kirjoitan tai minkälaisia kuvia heistä julkaisen. Toisin kuin suomalaisia perhebloggareita, ei mua pelota esimerkiksi voidaanko lapsia myöhemmin kiusata heistä netistä löytyvän materiaalin takia. Jos poikien nimillä yrittää googlata, ainoa mitä löytää on sairaalan babygalleriassa olevat syntymäilmoitukset. Kuvagooglauksella ei löydy yhtäkään kuvaa, ei vaikka kirjoittaisi molempien nimet samaan hakuun.

Olisi ehkä eri asia jos kirjoittaisin blogia sen maan kielellä jossa asumme, eli saksaksi. Silloin olisi kenties helpompi alkaa etsimään tietoja ja kuvia - mutta silloinkin pitäisi ensin tietää edes se että kirjoitan koko blogia! Ja että kirjoitan sitä lempinimelläni! Munkaan nimellä ei löydy mitään muuta kuin samaiset sairaalan ilmoitukset, sillä olen Facebookissakin tyttönimelläni - jota moni muuten on ihmetellyt. Siihenkin on kuitenkin fiksut syyt: kaikki vanhat tutut jotka liittyvät vasta nyt Facebookiin löytävät mut helposti mutta kukaan uusi tuttu (ts. henkilö joka tuntee mut mun nykyisellä sukunimelläni) ei mua löydä ellen niin tahdo! Ha!

Sitten joskus kun pojat alkavat ymmärtää tällaisista asioista, saavat he tietysti itse päättää mitä blogilleni teen (jos tätä silloin enää edes olemassa on). Tällähetkellä tämä kuitenkin on tärkeä paikka kirjoitella ajatuksia (vaikkakin viimeisen reilun vuoden aikana toki vähemmän), laitella kuvia sukulaisia varten ja lueskella vanhoja muistoja. Nyt varsinkin Florianin kasvaessa on ollut hauska lukea miten se kehittyy kahden vuoden takaiseen Lucakseen verrattuna. Esimerkiksi puheen suhteen molemmat ovat näin 1,5-vuotiaina olleet täysin samalla tasolla - Mama, Papa sekä lisäksi yksi sana! Lucaksella se oli kala, Florianilla nenä...

Mä en siis koe mitään tunnontuskia vaikka tällaisia moraalisia vääryyksiä teenkin - kirjoitan asioita muista ihmisistä ja julkaisen kuvia joita nämä kyseiset henkilöt eivät itse ole valinneet julkaistavan. Kuten sanoin, isompina saavat itse sitten päättää kuinka kammottava asia tämä onkaan ollut. Siihen asti, yritän pysyä taas enemmän linjoilla! Stefan viettää kuitenkin juuri "talvilomaansa" ja kelit on hellineet (aina +25°C asti) niin hilijasta o! Pusii!

#Pray for everyone

Lauantaiaamuna uutiset luettuani tulin hyvin surulliseksi. En ole koskaan pitänyt Pariisia minään lintukotona, mutta kun noin valtava isku tapahtuu samassa Euroopan osassa jossa itse elää, ei mieleen mahdu muuta kuin järkytystä, epäuskoa ja surua.

Sitten tuli ärsytys. Sosiaalisessa mediassa yksi jos toinenkin alkoi heitellä typeriä kommentteja siitä, kuinka kaikki Pariisin uhreja surevat ovat täysin tekopyhiä - samanlaista terroria kun tapahtuu ympäri maailmaa jatkuvasti ilman että kukaan sitä Euroopassa edes noteeraa. Jälkimmäinen lause on totta, pelkästään lokakuussa maailmalla tehtiin viisikymmentä terrori-iskua joissa surmansa sai 634 ihmistä.

© CNN

Kaksi näistä lokakuun iskuista tehtiin Euroopassa, toinen oli Turkin Ankarassa 102 ihmishenkeä vaatinut sekä yli 500 loukannut itsemurhapommitus. Ihmisiä tekopyhiksi haukkuvat someilijat ovatkin kyselleet että missä olivat silloin #PrayforAnkara-tagit tai Turkin liput Facebookin profiilikuvissa.

Päivää ennen Pariisin iskuja teki samainen ISIS Beirutissa itsemurhapommituksen, jossa kuoli 43 ihmistä ja loukkaantui yli 200. Näkyikö sosiaalisissa medioissa silloin yhtä laajasti osanotto ja myötätunto libanonilaisia kohtaan? Ei varmasti näkynyt, mutta se ei johdu tekopyhyydestä tai siitä ettäkö ranskalaishenki olisi jotenkin arvokkaampi kuin muut kansalaisuudet. Se ei ole.

© CNN

Kaikkeen turtuu, kuin myös Lähi-idän tilanteeseen ja sieltä tuleviin uutisiin. On aivan kauheaa millaisissa oloissa ihmiset siellä elävät, tällaisena koko ikänsä Euroopassa asuneena ei sellaista osaa mitenkään päin edes kuvitella - ettäkö joka päivä täytyisi pelätä henkensä vuoksi, miettiä kauppakeskukseen mennessään tai junaan astuessaan että ihan kuin tuolla viereisellä miehellä olisi ollut räjähdevyö paidan alla, näinköhän tästä selviää.

Minä en siis todellakaan ole sitä mieltä että jonkun toisen uhrin henki olisi arvokkaampi kuin toisen. Mutta se, miksi Pariisi mua ja niin monia muita niin kovasti kosketti, on musta ihan selvää. "Tämä oli kosto Ranskan toimia vastaan ja niin kauan kuin politiikka jatkuu sellaisena, pysyy Ranska yhtenä pääkohteistamme", kertoi ISIS kirjeessään. Käsittämättömät verityöt eivät ole enää arkipäivää pelkästään kauempana maailmassa, vaan terroristit haluavat myös eurooppalaisten pelkäävän.

© CNN

Jos surisi jokaikistä iskua ja ihmistä samalla voimalla, sitä hautautuisi hyvin äkkiä surun alle. On aivan loogista että ihminen kokee sen itselle läheisemmän asian enemmän kammottavana kuin kaukaisemman. Päivää ennen kuin mun rakas mummoni nukkui pois, tappoi Isiksen autopommi Irakin Bagdadissa 57 ihmistä. Surin yhtä ihmistä vähintään miljoonakertaisesti enemmän kuin viittäkymmentäseitsemää. Olenko siis tekopyhä?

Jos esimerkiksi Berliinissä tapahtuisi terrori-isku, kokisin sen varmasti víelä kauheammaksi kuin Pariisissa tapahtuneen. Ai miksikö - Saksa on meidän rajanaapurimme, mulla asuu Berliinissä kavereita ja mun mielestä se on maailman kivoin miljoonakaupunki. Samanlailla kuin suomalainen lamaantuisi jos joku iskisi Tukholmaan. Veikkaan että moni ei ole edes kuullut pienestä saaresta nimeltä Sri Lanka - saati siellä 26 vuotta velloneesta ja 70 000 ihmistä tappaneesta sisällissodasta. Niin, koska se ei kosketa ihmisiä niin läheisesti kuin mua joka siellä on aikaansa paikallisten keskellä viettänyt. Ja se on okei.

© CNN

Tällä asialla ei ole mitään tekemistä sen kanssa ettäkö kokisin toiset kansalaisuudet arvokkaammiksi kuin toiset tai että olisin tekopyhä tai empatiakyvytön, eurooppalaisia parempina ihmisinä pitävä idiootti. Se nyt vain on niin että toiset asiat on itselle lähempänä kuin toiset. Jos Stefanin kamala haisulijuusto homehtuu jääkaappiin, ei se mua samanlailla harmita kuin jos mun oma juusto muuttuu syömäkelvottomaksi.

En todellakaan tajua miten kukaan tällaisella hetkellä edes jaksaa alkaa arvostelemaan sitä ketä ja kuinka paljon kukakin saisi surra - eikö teillä ole mitään muuta ajateltavaa? Kuten en myöskään jaksa käsittää ihmisten mieliä - te, jotka silmät kirkkaina väitätte että Pariisin kauheudet ovat pakolaisten ja muslimien syytä, ottakaa kylmä suihku ja miettikää uudestaan. Kiitos ja hei, parempaa alkavaa viikkoa ja paljon haleja kaikille ♥

Erään syliriippuvaisen tarina

Joku on ehkä ihmetellyt miksi ennen kitisin siitä, että jouduin kantamaan vauvaani jatkuvasti. Sellaisiahan vauvat ovat - niillehän kuuluu antaa läheisyyttä, he tarvitsevat usein syliä ja lämpöä, se luo turvaa ja hyvää oloa!

Kyllä, totta joka sana. Mutta kun kannat sitä ihanaa pienokaista lähes kahden kuukauden ajan jokaikinen päivä (eli noin kuudenkymmenen päivän ajan) siitä asti kun se aamulla herää aina sinne asti että se illalla menee nukkumaan (eli noin kaksitoista tuntia päivässä, poislukien imetykset), ei se enää tuotakaan kovin hyvää mieltä.

Kuvituksena tälläkertaa Florian asiaankuuluvasti milloin kenenkin sylissä (aikajärjestyksessä), tässä tasan 80 vuotta vanhempi isomummo!

Tämä kanniskelu ei siis ollut sellaista söpöstelyä että vauva otettiin aina välillä syliin sen kanssa hassutellen ja ilmeillen. Se ei ollut sellaista, jota esimerkiksi pienen Lucaksen kanssa aina tein - istuin sohvalla vauva polviin nojaten. Ei, se oli sellaista että sitä piti nimenomaan kantaa ympäriinsä. Jos istahti siihen sohvalle oli aivan sama millä keinoin sitä yritti viihdyttää, sen huudosta ymmärsi aina että nouse ylös ja kanna minua ympäri taloa, se on ainoa keino miten olen tyytyväinen.

Vessaan mennessä Florian piti ottaa mukaan, ja jos yritti laskea sen lattialle edes pariksi minuutiksi, kuului heti vaativa rääyntä. Jos yritti laskea sitä sänkyynsä siksi aikaa että saisi meidän sängyn pedattua - ei. Ruokaa tehdessä se saattoi ehkä viihtyä pöydällä sen ajan että sain sipulit leikattua, ehkä koska jossain vaiheessa se tajusi että ne kirvelevät sen silmiä. Raaka bataatti on muuten myös hankala pilkkoa yhdellä kädellä koska se on niin kova ja veri saattaa lentää, siihen hommaan sopisi paremmin kirves.

Onneksi mulla oli nuorempana oikea käsi muutaman viikon lastassa, jolloin opin tekemään kaikki perusasiat yhdellä kädellä. Nythän tilanne oli siinä mielessä parempi että mulla oli sentään juurikin se oikea, parempi käsi käytössä! Sen jälkeen kun Florian alkoi vihdoin viihtyä hetki hetkeltä enemmän esimerkiksi lattialla tai sitterissä, oli hurja huomata kuinka nopeasti ja helposti asiat hoituukaan kun niitä käsiä onkin kaksi. Monet asiathan pystyi onneksi siirtämään illalle, hetkelle jolloin se kävi nukkumaan, mutta esimerkiksi piilareiden laitto, hiusten kiinnittäminen, pukeminen ja muut vastaavat oli pakko tehdä tietysti jo päivällä. Meikkaaminen onnistui ja onnistuu edelleen hyvin aamuyhdeksän imetyksellä, sekin kun on mulle päivittäinen tarve.

Hermoja kiristi tosiaan myös se, että tämä samainen lapsikulta ärsytti kitinällään Stefania kovasti jonka vuoksi en halunnut tyrkätä sitä sen kanniskeltavaksi (sehän käy oikeissa töissä) ja se, että se ei nukkunut minkäänmallisia päiväunia. Niinä aikoinahan olisi voinut tehdä kaikkia tarpeellisia asioita, esimerkiksi pilkkoa niitä vihanneksia valmiiksi ruokaa varten. Mutta jotenkin sitä vain tottui kaikkeen - sen jälkeen kun huomasi että ei se vaan tosiaan viihdy muutakuin sylissä eikä nuku muutakuin öisin, homma oli ihan rutiinia. Ajattelin vain että voisihan asiat olla huonomminkin, voisihan se kukkua vaikka kaikki yötkin.

Ai ja vielä yksi bonus - Florianhan ei tämän syliriippuvuutensa vuoksi suostunut olemaan edes niissä vaunuissa, jotta olisimme Lucaksen kanssa saaneet edes ulkona ollessamme rauhan. Jos joku miettii että miksen kantanut sitä sisälläkin kantorepussa - yritin, useasti, aina vain uudestaan, mutta siinäkin se viihtyi ainoastaan ulkona eikä sielläkään kovin pitkään kerrallaan. Yleensä esimerkiks Lucaksen päiväkodista hakemiset menivät niin, että jo ennen puoliväliä lykin tyhjiä vaunuja ja kannoin Floriania.

Välillä joku meille kylään tullut ihmetteli miksei mulla ole sukkia jalassa, olihan kuitenkin keskitalvi! Siksi, koska varpailla oli hyvä nostella tavaroita lattialta, ilman että tarvitsi jatkuvasti kyykistellä sen sylilapsen kanssa. Paitsi haba, myös reisilihakset saivat hyvää treeniä ja olen huomannut että nykyäänkin laskeudun lattiatasoon yleensä kyykkyyn enkä vain venyttäydy esimerkiksi nostamaan jotain. Kun Florian hiljalleen alkoi viihtyä myös vaikkapa lattialla, saattoi Skypessä Suomisukulaisten kanssa jutellessa tulla heti kysymys - mitä, missäs Florian on kun ei ole sylissä?

Jos joku nyt edelleen miettii että no ei voinut olla noin kamalaa, olishan sillä voinut olla vaikka koliikki tai ainakaan se ei valvonut öitä tai blablabla, niin one word: ainoa, joka voi sanoa että älä valita, asiat vois olla huonomminkin, on mun mielestä koditon, kädetön, jalaton, kuuromykkäsokea neliraajahalvaantunut henkilö. Tällainen henkilö lienee ainoa, kelle tämän lauseen suon. Ne omat ongelmat on sillä hetkellä maailman suurimmat ongelmat, oli kyseessä sitten kiinni juuttunut hillopurkki tai vesisade. En mäkään tykkää siitä että jatkuvasti valitetaan ja usein tekiskin mieli vähätellä muiden aivan mitättömiltä tuntuvia ongelmia, mutta hei, ne saattaa olla sille just sillä hetkellä pahinta maailmassa.

Jos joku silti on sitä mieltä että tämäkin on ollut ihan mitätön ongelma niin lainatkaa jonkun parikuinen, 6-8-kiloinen, päiväunia nukkumaton vauva, yksi uhmaikäinen, minimoitu tukiverkosto ja 10-15 tunnin työpäiviä tekevä mies ja kanniskelkaa sitä vauvaa ihan koko päivä ympäriinsä, se noin kaksitoista tuntia päivässä riittänee. Ottakaa se mukaan vessaan, tehkää vähintään yksi lämmin ruoka per päivä, siivotkaa (vinkki: mieluiten alasti, imurointi nostattaa aika hyvän hien päälle), pesette vähintään kerran päivässä pyykkiä (tai ei se pesu, vaan se niiden levitys) ja elätte kaikkine päivän touhuinenne kuten tähänkin asti - yhden käden kanssa. Ja selviätte siitä järjissänne, edelleen onnellisen parisuhteen omaavana ja mitään tyhmyyksiä tekemättä.

Ehkä sitten ymmärrätte että aiemmin mainitsemani lause "Florianin kaltaista newbornia en toivo kenellekään jolla on jo yksi uhmainen kotona" on ainoastaan totta, ei mitenkään kurjasti ajateltu - ettäkö en pitäisi meidän pikku-Pupasta! Pidän, rakastan, tuhat kertaa maapallon ympäri, se on aivan ihana, mutta ne pari kuukautta olivat vain aika hurjat ja halusin kirjoittaa tämän itselleni muistiin, jotta sitten kun tuntuu ettei mikään taas onnistu, voin jälleen virkistää muistiani ja lukea tämän täältä! Nykyäänkin kun siitä on tullut aivan painajaismaisen huono yönukkuja, mietin vain että ainakin mulla on huomenna molemmat kädet käytössä päivällä ja ainakin se nukkuu päiväunia!

Ja tässä vihdoin käännekohta maaliskuussa: Florian ihkaensimmäistä kertaa ulkona ihan vain maassa, viihdykkeenään ainoastaan lehti, jonka kanssa hän oli enemmän kuin tyytyväinen. Elämä alkoi jälleen hymyillä!

Jokuhan on sitä mieltä että jos öisin joutuu jatkuvasti heräilemään, ei päivistäkään tule mitään - oliko lukijoiden joukossa tällaisia? Entäs onko kenelläkään sattunut kohdalle samanlaista sylissä roikkujaa? Meidän Facebookin vauvaryhmässä on mun lisäkseni 54 ihmistä, eikä heistä kenelläkään ollut vastaavaa enkä mä edes tiennyt että tällaisia vauvoja on olemassa! Onneksi se on todellakin nyt ohi ja meillä asustaa paitsi se hurmaava uhmainen, myös tämä iki-ihana, rakastettavan aurinkoinen pikkuinen! Tämän ansiosta ehkä ymmärrätte senkin paremmin miksei talvella postauksia herunut! Ihanaa viikonloppua kaikille :* !

A very merry Christmas...

Houhouhouu, täällä ollaan! Oon kirjoittanut teille hirvittävän useasti - öisin, unissani! Se onkin ainoa aika jolloin mulla olis ihan oikeasti aikaa, mutta meidän talossa nukutaan öisin, ihan joka iikka (varsinkin minä). Tälläkin hetkellä mua odottais ties ja mikä tärkeämpi, mutta ajattelin että kaikki saa nyt tosiaan vielä hetken odottaa ja vihdoin ja viimein kerron kuulumisia ja laitan kuvia, koska aika harvan kanssa tulee esimerkiksi skypeiltyä! Suomen suunnilta kantautui vieno toive jostakin ihanasta joulupostauksesta, olkoon tämä sekamelska moinen!

Jos joku on jo ehtinyt pohtimaan johtuuko mun hiljaisuuteni eräästä syystä jota useammastakin blogista on syksyn mittaan jouduttu lukemaan, niin ehei, siitä ei ole kyse - meidän parisuhde voi varsin mainiosti! Samoin mitään kolmatta termiittiä ei todellakaan ole tulossa (never say never, mutta minä kyllä sanon, lapsiluku on täynnä) joka väsyttäisi tätä mamia. Väsynyt olen muutenkin erittäin harvoin, sillä Florian herää nykyään normaalisti maksimissaan kerran yössä, välillä vasta aamulla yhtäaikaa meidän kanssa!

Koska herra nukkuu yöt tosiaan niin mahtavasti, annettakoon sille anteeksi se että päivisin moinen touhu oli ennen sen mielestä täysin turhaa. Onneks nyt parin viikon sisällä se on alkanut oppimaan että päiväunet on sittenkin ihan kiva juttu, koska se on myös siten paremmalla tuulella ja viihtyy hetken myös jossain muualla kun kanniskeltavana. Aiemmin se oli ainut paikka missä se oli tyytyväinen, liikkuvassa sylissä. Ei siis riittänyt että esimerkiksi istui lattialla Lucaksen kanssa samalla jotain rakennellen, vaan häntä kantavan ihmisen piti liikuskella, tai vähintään seistä. Mutta sitten taas jos yritti tehdä samalla jotain järkevää, vaikkapa viikata pyykkejä, niin sepäs ei sopinutkaan!

Florian on kuitenkin ihan perustyytyväinen kaveri jos se on nukkunut ja kunhan asiat menee kuten hän haluaa. Lucashan oli varsin helppo beibi, joten tällaisessa sylipossuitkumaakarissa on ollut vähän totuttelemista, mutta kuten sanoin, onneksi se nukkuu öisin niin uskomattoman hyvin (pahoittelut, V & E...) että sen kanssa on melko harvoin hermo kireällä ja jos meinaa olla, niin sille ei tarvitse kuin vähän venyttää suupieliä niin sieltä tulee takaisin sellainen hymy joka sulattaa joka sydämen! Lucas taas ottaa vauvahelppouttaan nyt triplana takaisin, sen uhma sekoitettuna mustasukkaisuuteen on välillä aivan täysin käsittämätöntä, mutta yritän sen parhaita keksintöjä todistaessa vaan miettiä että ei tätä ainakaan vuosikausia kestä, pelkät vuodethan kuluu nopeasti!

Meidän joulu menee ihan rauhassa kotona, tänä vuonna anoppi tuleekin meille eikä toisinpäin koska meidän kodithan vaihtuivat. Porkkanalaatikko onnistui viime jouluna niin hyvin että tein täysin samasta ohjeesta nytkin, huomenna näkee suosiko onni toistekin. Perunalaatikkoa en edes yrittänyt koska se oli viimeksi niin katastrofi! Kenties tässä toimii ne vuosikaudet, ehkä se joskus onnistuu... mites siskokulta, yrititkö?

Stefanilla ei olekaan kuin huominen vapaa joten mä touhuan nyt äkkiä vielä loput hommat valmiiksi ja painun unimaan jotta herään pirteänä viettämään ihanaa jouluaattoa. Ja näin kun ajattelee, jotainhan on pakko mennä ihan pieleen, eikös! No, toivotaan tietysti että ei, lähtökohdat on kuitenkin ihan hyvät. Paitsi että meillä ei ole yhtään lunta. Hyvä jos edes vuorenhuiput valkoisina. Yllättävää. When you're still waiting for the snow to fall, doesn't really feel like Christmas at all... Noo, kyllä tuntuu, on näitä lumettomia jouluja tässä tullut jo muutama vietettyä. Ehkä sitten tammikuussa!

Oli miten oli, IHANAA JOULUA JOKAISELLE ♥ ! Täällä tosiaan ollaan ja teitä ajatellaan, tänne asti ei vain ajatus aina ehdi juosta! Eiköhän se tästä pikkuhiljaa, jos tuo pienempi tonttu nyt meinaa tosissaan alkaa viihtyä muuallakin kuin mamin sykyssä! Isot jouluhalit kaikille meidän koko poppoolta!

Neutraaliusdorkuus

Kuulin jokunen aika sitten itselleni uuden, tähän asti ihan vieraan sanan: sukupuolineutraalius. Kaikille äideille, ainakin niille jotka lukevat mammablogeja, tämä on varmasti tullut erittäin tutuksi. Ja no siis miksei iseillekin, tuntuu vain että tämä(kin) lienee enimmäkseen naisten hömpötyksiä, vai olisko jollakin lähipiirissä tästä asiasta meuhkaava mies? Sukupuolineutraali kasvatus, mitä se sitten tarkoittaa? Sitä että pojat puetaan mekkoihin ja tytöt pakotetaan leikkimään kaivureilla?

Mä en ole jaksanut alkaa lukemaan tästä aiheesta faktatietoa tai mitä tutkimukset osoittavat, sitä mikä olisi lapsen kannalta parasta. Kuten kaikessa muussakin lapsiin liittyvässä, tässäkin asiassa luotan terveeseen maalaisjärkeen (sairauksia lukuunottamatta, niissä ainoa kehen luotan on lääkäri). Myös se, miten muut tämän asian tiimoilta lastaan kasvattavat, on mulle ainoastaan kiinnostavaa, ei todellakaan mikään ongelma. Miksi pitäisikään - niin pitkään kun mä saan kasvattaa mun poikiani rauhassa, pysyn mäkin rauhallisena.

Ainoa ongelma, minkä tässä asiassa näen, on se, kun vedetään överiksi, oli se sitten kummasta päästä tahansa. Se, että Joonaliina on puettu pinkkiin paitaan sekä siniseen hattuun ja pakotetaan kantamaan mukanaan nukkea ja autoa ettei vain erotu kumpaa sukupuolta hän edustaa, on musta yhtä typerää kuin se, että Pekka ei saa toivomiaan, punaisia tennareita tai aloittaa halustaan huolimatta balettia koska hei, sekä punainen väri että baletti on tyttöjen juttuja. Ääripääesimerkkejä, mutta nykypäivää.

Entäs sitten kun vedetään todella överiksi? Tositarina Suomesta: eräällä kolmekuisella vauvalla on sukupuolineutraali nimi (joka tosin voi olla ihan normaalikin, ei sen tarvitse olla mikään superdorka, tässä tapauksessa Ruu), vaatteet ovat aina niin huolella valittu ettei niistä voi päätellä mitä housujen alta löytyy ja kaiken huippuna: KUKAAN vanhempien lisäksi ei tiedä onko vauva tyttö vai poika. Edes isovanhemmat. Vanhemmat itse kutsuvat itseään nimillä Kettu ja Susi, eivät äiti ja isä. Seriously... En ole löytänyt tähän tarinaan jatkoa, en tiedä miten tämän lapsen elämä on edennyt, koitan jatkaa etsintöjä.

Musta vähemmän överiä on se, jos tyttö puetaan vaaleanpunaisiin rimpsuihin ja nenän eteen tungetaan pelkästään nukkeja - se nyt vain on faktaa että aivot ja se mitä jalkojen välistä löytyy ovat yleensä selkeässä yhteydessä siihen, kummasta lapsi kiinnostuu, rekoista vai Barbeista (näin ei tietenkään aina). Niin pitkään kun lapsi saa itse valita, on tämä pää musta parempi kuin se täysin sukupuolineutraalinen. Siinä vaiheessa kun poika toivoisi synttärilahjaksi nukkekotia tai tyttö haluaisi aloittaa jääkiekon mutta vanhemmat kieltäytyvät vedoten sukupuoleen, ollaan mun ymmärryksen ulkopuolella.

Niin, kuten todettua, meillä todellakin asuu kotona poika, ei pelkkä lapsi. Poika jolla on pojan nimi, pojan vaatteet ja pojan lelut (ja tytön tukka...). Mä en mitenkään ylikorosta Lucaksen sukupuolta, mutta en myöskään pue sitä vaaleanpunaiseen koska mun aivoissa se nyt vaan on aivan sataprosenttisesti tyttöjen väri. Vaatteiden valinta johtuu myös vähän tosta sen tukasta - jos sille laittais kiharoiden päälle sen sinisen pappahatun sijaan pinkin, kukkaisen hellehatun, sais se varmasti paljon enemmän näitä "onpas söpö tyttö"-kommentteja. Joka musta on tyhmää. Poikahan se on, miksei se sais näkyä?

Kasvaessaan Lucas on saanut itse vaikuttaa ostoksiin. Yritin kaivella sen leluja vain huomatakseni että se on valikoinut itselleen lähinnä eläimiä sekä autoja. Jos se olisi tahtonut Barbin niin se olisi sen tottakai saanut, mutta ilmeisesti sillä on vahvat oman sukupuolensa geenit joten leikkiköön autoillansa. Kyllä mä jaksan mennä katselemaan sen kanssa rekkoja tai kaivella kaivurilla hiekkakasoja, koska sellainen tekee sen silminnähtävän onnelliseksi. Ja se on musta se tärkein asia - onnellinen lapsi.

Jos Lucas joskus keksii että hameen pukeminen tekee sen onnelliseksi, niin okei, siinähän pukee! Tosin siinä vaiheessa täytyy ottaa huomioon se kamala tosiasia, että kaikki ihmiset eivät ole suvaitsevaisia, ei vaikka eletäänkin jo 2010-luvulla. Ratsastus mielletään yleensä tyttöjen harrastukseksi joka musta on hirveän outoa, koska valtaosa maailman parhaista ratsastajista on miehiä! Milloin ne on aloittaneet reenaamisen, jos kerta on olemassa pelkästään heppatyttöjä eikä poikia ollenkaan? Jos jompikumpi meidän pojista keksisi että tahtoo aloittaa ratsastamaan, olisin heti valmis! Mutta jos valinta osuu jalkapalloon, on mun vain hyväksyttävä se. Junnufutis lienee onneksi edes vähän jännempää kuin se oikea (ainakaan matsit ei ole yhtä pitkiä eikä kenttä yhtä iso).

Mitä ajatuksia teillä herää sukupuolineutraalista kasvatuksesta - ja onko tämä oikeasti jo paljon vanhempi juttu vai kuvittelenko mä vain että tämä on joku ihan uusi (hieman dorkahko...) muoti-ilmiö? Mitä löytyy teidän kotoa - tyttö, poika vai lapsi ja kuinka äärimmilleen se on viety? Vaikka en ole vaatteiden suhteen kovin tarkka, niiden väri on mulle hirmuisen tärkeä! Tosin se johtuu ihan vain mun omista silmistäni, ne ei siedä sitäkään että Lucaksella on yhteensopimattomat vaatteet (esim. oranssi paita ja siniset housut), saati sitten tyttömäisiä värejä. Ja se kirkkaanpunainen - se on musta jopa enemmän poikien kuin tyttöjen väri! Kivaa viikonloppua :) !

Tässä elämä on

Ensimmäinen viikko autokoulua takana. Ei todellakaan ole mun juttu, mutta koska odotin jotain hyvin paljon kamalempaa, oon saanut yllättyä positiivisesti - en olekaan sentään kuollut! Tosin noin pitkään istuminen (3,5 tuntia) on vähän ikävää kun en sellaiseen ole tottunut, enpä edes muista milloin olisin monta päivää putkeen joutunut istumaan noin kauan, ylppäreistäkin tuli suorastaan juostua ulos aina heti kun se pakollinen kolme tuntia oli täynnä.

Kurssi on siis puolivälissä joten olen oppinut jo melko paljon. Esimerkiksi sen, että suurin osa opetuksesta on suunnattu idiooteille, ihmisille joilla on vielä muakin erittäin paljon vähemmän käsitystä ja ymmärrystä liikennekäyttäytymisestä. Kuten todettua, mä vihaan autoja enkä niistä mitään tiedä joten pelkäsin etten ymmärrä sanaakaan kun en osaa mitään sanastoa edes suomeksi, saati sitten saksaksi. Mutta ei, tuollahan pärjäis kuka tahansa urpo!

Tylsien autojuttujen lisäksi olen oppinut yhden melko tärkeän asian, joka ei liity millään tavalla liikenteeseen. Asia, jonka Stefankin on pari kertaa maininnut, mutta joka mun mielestä on ollut ihan höpönlöpöä. Muutama hassu tunti 17-18-vuotiaiden kanssa sai mut ymmärtämään että se onkin oikeassa ja karu totuus on se, että minä en ole enää nuori.

Ei, en koe olevani vanha, älkää ymmärtäkö väärin. Tähän asti oon vaan kuvitellut olevani tosi nuori, esimerkiksi kun Lucas ilmoitti tulostaan, tunsin olevani teiniäiti. Niin, synnytin 23-vuotiaana... Sen jälkeen en pitänyt itseäni enää teiniäitinä (joka musta ei siis ole mitenkään negatiivinen ilmaisu, koin vaan olevani yhtä nuori), mutta tosi nuorena äitinä kyllä. Nyt, kun vuosia loppukesästä kertyy jo 25, olen vihdoin tajunnut että en mä olekaan ihan niin nuori. Olen pian lähempänä viittäkymppiä kuin syntymääni.

Kuten olen maininnut, mä halusin aina lapset ennenkuin täytän 30. En vaan ikinä suunnitellut tarkemmin milloin, koska suunnitelmiin kuului paljon kaikkea muuta - piti nähdä maailmaa, piti opiskella, piti hankkia mies, koti ja mitä näitä nyt onkaan. Oli kiire elää. Muistan kun istuin neljä vuotta sitten rauhassa yksin vuorilla, mun sisko oli vähän sitä ennen kertonut olevansa raskaana. Kuulokkeista alkoi soida PMMP:tä ja tunsin itseni tosi nuoreksi, villiksi ja vapaaksi. "Siskosta tuli jo äiti asuntolainoineen."

Kuten kaikki myös tietävät, Lucas ei ollut suunniteltu jonka mun mielestä voi sanoa ääneen, moni kun tuntuu ajattelevan että lapsi on jotenkin vähemmän rakastettu jos sitä ei ole vuosikaupalla yritetty. No, ehkä jollain sitten on näin, mutta meidän rakkaus Lucasta kohtaan ei kyllä todellakaan ole yhtään sen pienempää moisesta syystä. Pointti on se, että mulla ei ole aavistustakaan missä just nyt tällähetkellä olisin jos herra ei olisi itse tahtonut tähän maailmaan ilmestyä.

"24 vuotta, aika vastuu kerätä, villit vuodet sai mut kaipaan tasapaksuu elämää." Ei, mä en tuntenut noin, mähän olin nuori kuin mikä ja tasapaksu elämähän on vanhoille ihmisille. Joo, tässä parin vuoden aikana olen tajunnut että vaikka bailaamisen sijaan olen mieluummin kotona, tasapaksua (joka yleensä mielletään tylsäksi) elämä tuskin tulee koskaan olemaan. Tai no, katsotaan kymmenen vuoden päästä, mutta siihen on tosiaan vielä aikaa.

Se, että ymmärrän nyt etten ole enää ihan niin nuori kuin mitä tähän asti olen kuvitellut, ei tietenkään ole muuttanut mitään. Rakastan mun elämääni edelleen yhtä paljon kuin viime viikollakin kuten sen pitäis ollakin, ihan sama kuinka vanha tai nuori on, pitäis tehdä just niinkuin itsestä parhaalta tuntuu - olla onnellinen.

Moni meidän autokoulukurssilta taitaa pitää mua ihan ikäloppuna muumiona, mutta on ollut hauska huomata että myös seitsemän vuotta nuorempien kanssa voi vielä keskustella vaikka elämäntilanteet ja kiinnostuksenkohteet ovatkin täysin erilaiset. Stefanilla on duunissa opiskelija joka luuli sitä 35-vuotiaaks - joo, eihän se ihan niin vanhalta näytä, mutta kun sulla on talo, vaimo ja kohta kaksi lasta.

Niin, moni tuntuu edelleen kuvittelevan että se ainoa oikea elämä on se elämä ennen vakiintumista ja lapsia. Ei se vaan ollutkaan. Tässä elämä on, oma, kallis ja ... hyvin, hyvin, rakas. Terveisin minä, kohta 25 vuotta, having time of my life. Pitäkää tekin, elämän ihan jokaisessa vaiheessa, ihan sama kuinka monta vuotta on mittarissa!

Oon myös pahoillani olemattomasta postaustahdista mutta ymmärtänette että sen autokoulussa istumisen jälkeen en illalla pysty istumaan enää tässä koneella kun jopa sohvalla istuminenkin meinaa olla liikaa. Joku painaa masua mutta koitan näin taukopäivinä kirjoitella, niitä olis vielä pari jäljellä, jee!

Hylätyt suosikit

Olen kerran aikaisemmin kirjoittanut nimiasioista - siitä, kuinka Lucaksen nimivalinta sujui melko helposti ja siitä, että seuraavan lapsen kohdalla ongelmia tulee varmasti enemmän. Tulihan niitä! Nimen kun pitäisi sopia sekä itävaltalaiseen että suomalaiseen suuhun - ääntämisen pitäisi olla samanlainen kummallakin kielellä. Tällaisia nimiä on kyllä ihan tarpeeksi, mutta kuinkahan moni niistä miellyttää meitä molempia? No ei kovin moni!

On kuitenkin olemassa sellaisia nimiä joista olen pitkään tykännyt, mutta joita syystä tai toisesta en voikaan omalle lapselleni antaa. Ja koska olen joutunut luopumaan niistä lemppareista, voin niitä nyt paljastaa teille - niitä siis, jotka eivät sataprosenttisen varmasti tule tälle tulevalle termiitille. Ihankuin niitä sopiviakaan olis... No okei, on ehkä pari nimeä, jotka saattavat miellyttää molempia, tosin erästä nimeä rakastin ja kesti ikuisuus saada myös Stefan tykkäämään siitä ja kun näin tapahtui, ei se ollutkaan musta sitten enää niin kiva. Joten saa nyt nähdä päästäänkö syksyyn mennessä yhteisymmärrykseen!

Tykkään esimerkiks tosi paljon sellaisista oikein vanhoista, perinteisistä suomalaisista nimistä (parina esimerkkinä Ilona, Elias), mutta koska aiotaan kuitenkin pysyä täällä päin Eurooppaa, en tahdo kiusata lasta nimellä jota se joutuisi loppuelämänsä kaikille toistelemaan ja tavuttamaan. Yksi nimiongelmainen perheessä on ihan riittävästi (onneks munkaan ei tarvitse tavutella enää kuin etunimeä). 

Seuraava esimerkki: Ainosta olen tykännyt ikuisuuden, mutta onneks tutun lapsi just sai Ainon nimekseen niin ei tarvitse enää edes kaipailla sen perään kun se on jo ns. viety! Mulla on jotenkin sellainen juttu että jos edes tiedän jonkun tietyn nimisen (esimerkiks tämän kyseisen Ainon äitikin on pelkkä kaverin kaveri jota en ole vuosikausiin nähnyt edes vilaukselta Facebookia lukuunottamatta), en välttämättä osaa kuvitella nimeäväni omaa beibiä siten. Olenko ainoa? (Ps. Ala-Itävallan Aino, jos luet tätä niin kertoisitko miten paikalliset tahtoo kirjoittaa sun nimen, tätä oon miettinyt, haluaako ne nimetä sut Einoksi?)

Samoin suomalaiset, yksinkertaiset luontonimet on musta jotenkin tosi hellyyttäviä! Siis olettaen ettei liiotella kovin rankasti - Valonsäde, Lumpeenkukka, Piparminttu, sellaiset menee vähän yli mun ymmärryksen (kyllä, Väestötietorekisterin mukaan sen nimisiä löytyy). Sen sijaan ihan vain Kukka tai Minttu on okei, ei millään mun lempparilistalla mutta kävi esimerkistä. Mutta siis sellaiset yksinkertaiset ja mielellään pehmeät - Lumi, Helmi, Luna - kuulostavat mun korvaan kauniilta.

Mutta niitä suomalaisiakin nimiä enemmän tykkään kuitenkin kansainvälisistä nimistä. Mun lemppari oli pitkään Patrik (tai jos olisin bongannut sen suomenruotsalaisen miehen niin Patrick), nykyään se kuulostaa musta ehkä vähän liian kovalta. Niin, ja c:n kanssa siksi että lapsi olisi saanut miehen ulkomaalaisen sukunimen - musta se vaan kuulostaa niin dorkalta kun etunimet on jotain superulkomaalaisia hienouksia ja sitten sukunimi on joku supersuomalainen juntti, esimerkiks se Järvinen... Onneks pääsin siitä eroon haha!

Alexander on mun seuraava ihan ykkössuosikki, mutta harmillisesti Stefanin serkku on sen niminen, serkku jonka kanssa ollaan siis jonkin verran tekemisissä. Lisäksi sekä mun veljen että sen pojan toinen nimi on Aleksanteri - taas mennään musta liian lähellä!

Danielista tykkäsin jo pitkään ennenkuin muutin pois Suomesta, mutta sitten täällä tutustuin miljoonaan sen nimiseen ja sen hohto hävis. Paitsi että se on älyttömän yleinen, tulee siitä myös liian monta tonttua heti mieleen!

Entäs tyttöjen nimiä? Niitä on paljon hankalampi keksiä! Ne mun svedusuosikit olen tainnut jo aiemminkin mainita - Stella, Stina, Frida. Stefanin mielestä Stella on stripparin nimi ja Stina ja Frida kuulostaa puupäiltä. Okei. Ellen tai Elin olis musta myös kauniita, mutta heti kun ehdotin Stefanille Elleniä, sanoi se että sehän on miehen nimi - kaikki kirjoittais sen kuulemma muka Alan !

Elliot olis musta ollut myös ihana ja lisäks jopa täyttänyt kaikki kriteerit mutta sen hylkäämiseen Stefanilla oli mun ehdoton suosikkiselitys! Se kuulemma kuulostaa siltä kuin siinä olis pelkästään kirjaimet L ja J - ne kun lausutaan saksaksi "el" ja "jot" - LJ - ELJOT. Haha! Nojoo, tiedän myös yhden megaurpo Elliotin joten ehkä ihan hyväkin että sille tuli hylky.

Ehkä mun kaikista lempparein joka olis käynyt myös Stefanille olis kuitenkin ollut Leonard! Sille pitää kuitenkin myös sanoa ei, koska sekä meidän naapurin poika, alkuvuodesta syntynyt, että mun kaverin maaliskuussa syntynyt poika saivat molemmat nimekseen Leo! Ja Leonardhan lyhentyis aina Leoksi! Byhyy! Mutta selviän tästäkin menetyksestä sen voimalla että Lemmen viemässä on tällä kaudella pääosassa Leonard joten se oliskin ollut liian julkinen.

Onko teillä jotain sellaisia lempparinimiä joista syystä tai toisesta olette joutuneet luopumaan? Ja mikä tämä syy on ollut - onko joku ehtinyt jo nappaamaan kyseisen nimen vai onko muillakin tällaisia Stefanin kaltaisia, yhtä hyviä selityksiä omaavia miehiä kotona? Vai loppuiko lapset kenties kesken? Paljastelkaa!

Ainiin, toivottavasti kenelläkään ei ole yhtä shaibaa nettiä kotona, tästä ei voi ikinä tietää toimiiko vai ei, yleensä just kun Lucas menee illalla nukkumaan niin se katkeaa eikä toimi koko iltana! Aamulla saattaa taas ehkä toimia, aina ei silloinkaan. Tällain päivisin on aika turvallista! Mutta että jos musta ei kuulu niin oon hajottanut kiukuspäissäni ton modeemin lopullisesti! Kivat viikonloput heibba!

Ankeutta vai värioksennusta?

Mä en seuraamalla seuraa mitään jättimäärää blogeja (ainakaan verrattuna joidenkin lukulistoihin), mutta toki välillä kurkin sellaisiakin joita en jatkuvasti lue. Tämän kevään aikana olen hurjan useasti törmännyt paitsi näissä seuraamissani, myös niissä "kurkkimissani" blogeissa erääseen vaatemerkkiin, jonka käyttöä joka kerta jaksan hämmästellä.

Jokaisella on mielipiteensä joka on musta ihanaa, eihän faktoista saa yhtään niin kivaa keskustelua aikaan kuin mielipiteistä! Esimerkiksi joulu on kerran vuodessa, that's it, ei lisättävää. Minkälaisia joulunviettotapoja eri perheillä on - niistähän vois höpötellä vaikka kuinka pitkään. Tämä esimerkki ei nyt liittynyt tämän tekstin oikeaan aiheeseen mitenkään, mutta uskon että ymmärsitte mun pointin.

Kuten kaikki tietävät, en ymmärrä lasten merkkivaatteita. En pysty käsittämään miksi kukaan kuluttaa 50 euroa, puoli sataa, johonkin vaatteeseen vain sen merkin takia. Tietysti suurin osa pitää ostamiaan vaatteita myös kauniina ja vaikka ne eivät mahtuisikaan paria kuukautta pidempään päälle, ovat ne silti olleet hyvä sijoitus - eivät rispaannu käytössä tai nukkaannu pesussa ja blablabla.

Mutta asiaan - se vaatemerkki, jota älyttömän moni viime aikoina on ylistänyt: POMPdeLUX. Musta ne vaatteet näytti jo blogeista kurkattuina tosi ankeilta, paria hassua poikkeusta lukuunottamatta. Kun menin liikkeen sivuille, järkytyin vielä enemmän. Vaatteiden värimaailma sopis ehkä vankilaan, sairaalaan tai johonkin muuhun yhtä masentavaan paikkaan.

Tyttöjen vaatteissa on ehkä vähän enemmän yritystä, mutta en tiedä maksaisinko niistäkään niin paljoa kuin niistä pyydetään (olettaen siis että meillä olisi tyttö). Jos saisin niitä lahjoituksena tai löytäisin kirpparilta parilla eurolla, voi olla että ostaisin. Mutta 15-50 euroa vaatteesta joka näyttää siltä kuin sen väri olisi haalistunut pesussa? Ei kiitos.

Lapsi rakastaa värejä. Niin rakastan minäkin - siksi musta tuntuu oudolta ajatella miksi kukaan tahtoisi pukea lastaan näihin POMPdeLUXin varmasti laadukkaisiin, mutta niin älyttömän ankean näköisiin vaatteisiin. Mutta koska tosiaan ymmärrän että mielipiteitä on yhtä monta kuin on ihmisiäkin, en tosiaan ajattele sitä mitenkään pahalla, en edes tarvitse vastausta. Niin pitkään kun mun ei tarvitse ostaa niitä, olen tyytyväinen!

En tiedä miksi ja milloin lasten pukemisesta tehtiin niin "aikuismaista". Jopa vauvat pitäisi pukea sellaisiin vaatteisiin joissa ei todellakaan saisi näkyä mitään kuosia, saati sitten printtikuvioita. Sanon taas kerran: ymmärrän tottakai jos sellaiset lapsekkaat kuviot eivät ole äidin mieleen, mutta kun katson tuollaisia värittömiä riepuja, ei mulla tule mitään kivaa mieleen. Mutta toisaalta, mähän en tykkää pukea Lucasta edes harmaaseen.

Sen sijaan yksi mun lempparivaatemerkeistä osaa ihanasti laittaa värit myrskyämään. Olen aina tykännyt Tutan vaatteista (vaikka ne melkoisen suurta kokoa ovatkin), niiden lukemattomien värien lisäksi muhun iskee myös niiden kaikki eläin- sekä retrokuviot! Enkä ole ainoa, myös Lucas rakastaa kaikkia hulvattomia kuvioita, varsinkin jos niissä on eläimiä. Yksi sen tämän hetken lemppareista onkin kaverin pojalta peritty Tutan iki-ihana superretro leijonayöpi (sori, parempaa kuvaa en löytänyt ja Lugi nukkuu).

En tiedä tulenko koskaan ymmärtämään miksi niin moni tahtoo pukea lapsen tuollaisiin POMPdeLUXin malliston kaltaisiin värittömiin, ankean näköisiin vaatteisiin. Miksei lastenvaatteet saa enää olla lapsellisia, nimenomaan lapsethan niitä käyttää! Miksi lapset ja jopa ne pienet vauvatkin pitää pukea mahdollisimman yksinkertaisiin ja värittömiin vaatteisiin, vain koska se on nyt muotia.

Nojoo, kuten useaan otteeseen kirjoitin, ei se mun elämääni vaikuta vaikka moni noista sekä monen muun trendimerkin ankeuttajavaatteista tykkääkin - KUNHAN mun ei tarvitse pukea Lucasta niihin. En mä ajattele että onpas tuolla lapsella kurja elämä kun se ei saa pukeutua värikkäisiin vaatteisiin - ajattelen vain että mami tahtoo olla muodin harjalla! Onhan niitä muotimamejakin oltava, muutenhan kaikki vaatteet olisivat samanhintaisia enkä mä raaskis ostaa enää yhtään mitään! Eli kiitos teille, pysytelkää siellä trenditaivaalla!

Lukisin taas mielelläni mielipiteitä kummaltakin puolelta, vai löytyykö ketään joka olis mun kanssa samaa mieltä värikkäistä vaatteista? Löytyi tai ei, ihanaa alkavaa viikkoa kaikille!

Heja kära Sverige!

Keksin tuossa olympialaisten aikana tosiaan taas yhden asian jota Suomesta ikävöin. Se ei ole mitään suuhun mätettävää tai muuta materiaa ja sitä on erittäin hankala käsittää ellei ole suomalainen tai ruotsalainen, esimerkiks Stefanin mielestä se on jopa jokseenkin vähän epäkypsää. Mitä! Sama kuin sanoisi itävaltalaiselle että hei noi sun knödelit on aika lapsellisia - lasken tämän kyseisen asian tosi tärkeäksi osaksi suomalaista kulttuuria.

Mitä se sitten on? No tietysti tämä ihana Suomi-Ruotsi-kisailu ja vahingonilo jota varsinkin urheilussa näkee ja kuulee kokoajan. Rakastan kaikkia talvilajeja varsinkin penkkiurheilun muodossa (tässä just sivusilmällä katselen ampumahiihtoa), mutta pahin (vai pitäisikö sanoa paras) kaikista niistä lajeista joissa nämä kaksi ihastuttavaa Pohjoismaata keskenään välillä aika rankastikin skabaavat on kuitenkin jääkiekko. En usko että kenelläkään (vaikka kuinka kyseistä lajia vihaisi) on voinut mennä ohi se, minkälaisia tunteita se ihmisissä herättää - joko itse pelaajissa tai ihan meissä taviskatsojissa.

Luen aina kisojen aikaan myös ruotsalaisia lehtiä, tässä kaunis artikkeli keväältä 2011.

En tiedä kuinka kaukaa menneisyydestä tämä juontaa juurensa - varmasti ainakin Suomen ensimmäisellä jääkiekon maailmanmestaruudella vuonna 1995 oli suuri osansa. Itse en näistä tsembaloista mitään muista, mutta moni tietänee kuinka Ruotsi oli ollut niin varma voitostaan että oli jopa tehnyt itselleen tunnusbiisin, joka kertoi heidän tulevasta maailmanmestaruudestaan! Kuka tekee sellaista!

Oli tietysti oikeutettua että Suomi omi kyseisen biisin itselleen koska eipä niille sveduille sitten sitä mestaruutta herunutkaan. Vi ska ta gul igen - muistan kuinka lauloimme tätä jopa ala-asteen musiikintunnilla. Niinpä, se kuuluu suomalaiseen kulttuuriin. Tunnen kaksi ruotsalaista joilta kummaltakin pääsi vain syvä huokaus kysyessäni mitä mieltä he ovat kyseisestä laulusta.

Tällaisen megamokan jälkeen olisi voinut olettaa etteivät ruotsalaiset sorru samaan virheeseen toistamiseen koska hei, olihan toi nyt vähän noloa. Mutta mitä kävi vuonna 2011? Samaanaikaan kun Suomi valmistautui tulevaan finaalimatsiin Ruotsia vastaan katse maahan suunnattuna, pahinta peläten mutta silti pienenpieni toivonkipinä jossain takaraivossa hennosti naputtaen, kirjoitteli ruotsalainen media siitä kuinka mestaruus oli jo heidän. Niin, ja miten siinä sitten kävikään?

Sunnuntai (ennen matsia): "Siitä tulee lastenleikkiä..." Maanantai (Suomen voitettua 6-1): "Perkele, siitä tuli lastenleikkiä..." Niin, osat vain vaihtuivat.

Siinä missä rakkaat länsinaapurit ovat jopa vähän liian itsevarmoja ja uskovat sokeasti voittavansa aina kaikki, ovat suomalaiset niiden lukemattomien, sanoinkuvailemattoman karvaiden, tappioiden myötä oppineet nöyremmiksi. Ruotsalaiset eivät. Meitä aina vähän pelottaa ennen tärkeää matsia - mitä jos me hävitään? Tällaiset ajatukset eivät ruotsalaisia vaivaa, koska onhan se sanomattakin selvää että Tre Kronor voittaa! Mutta kun ei se aina ole ja vaikka hekin ovat monesti saaneet todistaa mitä kamalimpia häviöitä, miten he silti uskaltavat edelleen olla niin voitonvarmoja?

"Kuulimme että Ruotsilla on juhlat täällä, ehkä mekin jäämme juhlimaan".

Seuraava mieleen jäänyt hauska sattuma tapahtui vuoden alussa nuorten maailmanmestaruuskisoissa. Kuullessaan pääsevänsä pelaamaan Suomea vastaan finaalissa, ehtivät ruotsalaiset järjestää jo juhlat valmiiksi seuraavaksi päiväksi mestareillensa! Mestareille! Matsia ei oltu vielä edes aloitettu! Hallissa harjoiteltiin myös lipunnostoa - Ruotsin lippu kultapaikalla. Ja mitähän kävikään seuraavana päivänä? No kuten tästä voisi jo arvata, Suomi voitti.

Facebookista bongattu keskustelu kyseisen matsin jälkeen... vaaleansinisellä merkattua henkilöä lukuunottamatta kaikki osanottajat ovat naisia.

Tästä tuli nyt täysin jääkiekkopainoitteinen, mutta sehän se onkin se ykköslaji missä tätä hulvatonta kisailua eniten näkee. Kun on pienestä asti kasvanut tällaisen asian keskellä, kuuluu se jo omaan identiteettiin. Mulla ei todellakaan ole mitään ruotsalaisia vastaan ihmisinä (nuorempana haaveilin jopa suomenruotsalaisesta miehestä jotta saisin kaksikielisiä lapsia... check, paremmalla kielellä vain!), Ruotsi on kaunis maa ja pidän ruotsin kielestä - se on vain tuo jääkiekko niin pirun vakava asia.

Olen kysellyt jonkin verran ihmisiltä, ovatko he huomanneet vastaavaa muissa maissa. Eivät kuulemma. Voisi olettaa että esimerkiksi Itävalta ja Saksa harrastaisivat keskenään myös tällaista, mutta ei. Mäkihyppy on kummallekin maalle aikalailla sellaista, mitä jääkiekko on Suomelle ja Ruotsille. Silti saksalainen selostaja olympialaisissa vain harmitteli itävaltalaisten puolesta sitä kuinka sillä hyppääjällä on ollut heikko kausi ja toisella ei oikein tänään kulkenut. Kun Saksa voitti joukkumäen, oli selostaja tietysti innoissaan, mutta silti samaanaikaan kertoi kuinka harvinaista onkaan että Itävalta jää hopealle, luetellen missä kaikkialla se onkaan saanut kultaa jättäen Saksan taakseen.

Suomessahan on lukemattomia vitsejä ja jopa ihan omia sananlaskuja ruotsalaisiin liittyen. "Tärkeintä ei ole voitto, vaan se että Ruotsi häviää". En epäile hetkeäkään etteikö Ruotsista löytyisi samanlaisia ja niinhän sen kuuluukin olla (kuten ylläolevassa, Suomi on usein ruotsalaisessa mediassa "pikkuveli"). Olenko mä ainoa josta tämä ihana naapurirakkaus (vaikka en nyt enää naapurissa asukaan) on tärkeä osa suomalaisuutta ja antaa aina vähän enemmän potkua kaikkeen? 

Ja yksi mikä mua hurjasti kiinnostaisi - millä kannalla ovat suomenruotsalaiset/ruotsinsuomalaiset? Kumpaa aina kannatat, kumpi kansalaisuus on enemmän sydämenasia? Entäs muut ulkosuomalaiset tai muuten vain muista kulttuureista tietävät - oletteko huomanneet joissain asioissa yhtä hurjaa maiden välistä suhdetta mitä Suomella ja Ruotsilla vai onko se ihan totta niin ainutlaatuinen? Tai tyhmä - löytyykö teitä jotka ajattelevat niin? :)