Tiedättekö te mitä teitte viisi vuotta sitten tällä kyseisellä hetkellä? Mä tiedän enkä usko että tulen koskaan unohtamaan sitä päivää, sitä mieletöntä fiilistä, sitä onnentunnetta. Vaikka tiedot tulevaisuudesta olivat erittäin puutteelliset, en silti osannut ajatella mitään muuta kuin sitä, että pian saan vihdoin heittää hyvästit Suomelle. Toteuttaa sen vuosikausien unelman - varata pelkän menolipun ja lähteä, yksin.
Tasan viisi vuotta sitten avasin sähköpostini ja siellä odotti viesti ihkaensimmäiseltä Itävallan työnantajaltani. "Teidät on valittu" - mitä sulokirjaimia silmilleni. Olin ollut hieman epäileväinen, koska edellisviikolla olin viettänyt unettoman viikonlopun kipeän viisaudenhampaan sekä tulehtuneen ikenen takia ja kun maanantaina hammaslääkäristä palatessani olin vetänyt vahvahkot tropit naamaani ja nukahtanut, soitti haastattelija juuri silloin. Viisi minuuttia puhelun jälkeen mulla ei ollut enää aavistustakaan mitä me oltiin puhuttu, mutta onneks lääketokkurasaksa vakuutti!
I didn't mean to fall in love
Last thing I was thinking of
Was you and me but we collide it
Ei ollut tarkoitus olla poissa kuin puoli vuotta. Ei ollut tarkoitus rakastua vuoriin, kulttuuriin tai ihmisiin niin palavasti. Ei ollut tarkoitus huomata kuinka hurjan kivaa onkaan olla niin onnellinen, että edes 17 tunnin työpäivän jälkeen ei osaa muuta kuin hymyillä. Miettiä kuuden tunnin päästä alkavaa uutta työpäivää ja hymyillä.
Mulla oli paljon muita (niitä yhteiskunnan järkevinä pitämiä) suunnitelmia, mutta onneksi kuuntelin sydäntäni. On tutkitusti todistettua, että kuolemaa lähestyvät vanhukset eivät kadu asioita joita he joskus ovat tehneet, vaan juuri niitä tekemättä jääneitä.
Viisi vuotta on mennyt nopeasti mutta silti siitä ilontanssista Sepänkujalla tuntuu olevan ikuisuus. Viisi mahtavaa vuotta, toivottavasti vielä vähintään kymmenkertainen määrä yhtä upeita edessä.
Olen onnellinen, mitä sä luulit
Älkää miettikö liian pitkään unelmienne toteuttamista. Älkääkä varsinkaan vain jääkö odottelemaan josko ne toteutuisivat, kyllä niiden eteen pitää yleensä jotain tehdäkin. Voi olla kurja jossain vaiheessa huomata eläneensä elämää, jonka on toivonut kokoajan olevan erilaista. "Koskaan ei ole liian myöhäistä" - kyllä joskus sekin hetki koittaa.
Life is what happens to you while you're busy making other plans.
Ensimmäinen viikko autokoulua takana. Ei todellakaan ole mun juttu, mutta koska odotin jotain hyvin paljon kamalempaa, oon saanut yllättyä positiivisesti - en olekaan sentään kuollut! Tosin noin pitkään istuminen (3,5 tuntia) on vähän ikävää kun en sellaiseen ole tottunut, enpä edes muista milloin olisin monta päivää putkeen joutunut istumaan noin kauan, ylppäreistäkin tuli suorastaan juostua ulos aina heti kun se pakollinen kolme tuntia oli täynnä.
Kurssi on siis puolivälissä joten olen oppinut jo melko paljon. Esimerkiksi sen, että suurin osa opetuksesta on suunnattu idiooteille, ihmisille joilla on vielä muakin erittäin paljon vähemmän käsitystä ja ymmärrystä liikennekäyttäytymisestä. Kuten todettua, mä vihaan autoja enkä niistä mitään tiedä joten pelkäsin etten ymmärrä sanaakaan kun en osaa mitään sanastoa edes suomeksi, saati sitten saksaksi. Mutta ei, tuollahan pärjäis kuka tahansa urpo!
Tylsien autojuttujen lisäksi olen oppinut yhden melko tärkeän asian, joka ei liity millään tavalla liikenteeseen. Asia, jonka Stefankin on pari kertaa maininnut, mutta joka mun mielestä on ollut ihan höpönlöpöä. Muutama hassu tunti 17-18-vuotiaiden kanssa sai mut ymmärtämään että se onkin oikeassa ja karu totuus on se, että minä en ole enää nuori.
Ei, en koe olevani vanha, älkää ymmärtäkö väärin. Tähän asti oon vaan kuvitellut olevani tosi nuori, esimerkiksi kun Lucas ilmoitti tulostaan, tunsin olevani teiniäiti. Niin, synnytin 23-vuotiaana... Sen jälkeen en pitänyt itseäni enää teiniäitinä (joka musta ei siis ole mitenkään negatiivinen ilmaisu, koin vaan olevani yhtä nuori), mutta tosi nuorena äitinä kyllä. Nyt, kun vuosia loppukesästä kertyy jo 25, olen vihdoin tajunnut että en mä olekaan ihan niin nuori. Olen pian lähempänä viittäkymppiä kuin syntymääni.
Kuten olen maininnut, mä halusin aina lapset ennenkuin täytän 30. En vaan ikinä suunnitellut tarkemmin milloin, koska suunnitelmiin kuului paljon kaikkea muuta - piti nähdä maailmaa, piti opiskella, piti hankkia mies, koti ja mitä näitä nyt onkaan. Oli kiire elää. Muistan kun istuin neljä vuotta sitten rauhassa yksin vuorilla, mun sisko oli vähän sitä ennen kertonut olevansa raskaana. Kuulokkeista alkoi soida PMMP:tä ja tunsin itseni tosi nuoreksi, villiksi ja vapaaksi. "Siskosta tuli jo äiti asuntolainoineen."
Kuten kaikki myös tietävät, Lucas ei ollut suunniteltu jonka mun mielestä voi sanoa ääneen, moni kun tuntuu ajattelevan että lapsi on jotenkin vähemmän rakastettu jos sitä ei ole vuosikaupalla yritetty. No, ehkä jollain sitten on näin, mutta meidän rakkaus Lucasta kohtaan ei kyllä todellakaan ole yhtään sen pienempää moisesta syystä. Pointti on se, että mulla ei ole aavistustakaan missä just nyt tällähetkellä olisin jos herra ei olisi itse tahtonut tähän maailmaan ilmestyä.
"24 vuotta, aika vastuu kerätä, villit vuodet sai mut kaipaan tasapaksuu elämää." Ei, mä en tuntenut noin, mähän olin nuori kuin mikä ja tasapaksu elämähän on vanhoille ihmisille. Joo, tässä parin vuoden aikana olen tajunnut että vaikka bailaamisen sijaan olen mieluummin kotona, tasapaksua (joka yleensä mielletään tylsäksi) elämä tuskin tulee koskaan olemaan. Tai no, katsotaan kymmenen vuoden päästä, mutta siihen on tosiaan vielä aikaa.
Se, että ymmärrän nyt etten ole enää ihan niin nuori kuin mitä tähän asti olen kuvitellut, ei tietenkään ole muuttanut mitään. Rakastan mun elämääni edelleen yhtä paljon kuin viime viikollakin kuten sen pitäis ollakin, ihan sama kuinka vanha tai nuori on, pitäis tehdä just niinkuin itsestä parhaalta tuntuu - olla onnellinen.
Moni meidän autokoulukurssilta taitaa pitää mua ihan ikäloppuna muumiona, mutta on ollut hauska huomata että myös seitsemän vuotta nuorempien kanssa voi vielä keskustella vaikka elämäntilanteet ja kiinnostuksenkohteet ovatkin täysin erilaiset. Stefanilla on duunissa opiskelija joka luuli sitä 35-vuotiaaks - joo, eihän se ihan niin vanhalta näytä, mutta kun sulla on talo, vaimo ja kohta kaksi lasta.
Niin, moni tuntuu edelleen kuvittelevan että se ainoa oikea elämä on se elämä ennen vakiintumista ja lapsia. Ei se vaan ollutkaan. Tässä elämä on, oma, kallis ja ... hyvin, hyvin, rakas. Terveisin minä, kohta 25 vuotta, having time of my life. Pitäkää tekin, elämän ihan jokaisessa vaiheessa, ihan sama kuinka monta vuotta on mittarissa!
Oon myös pahoillani olemattomasta postaustahdista mutta ymmärtänette että sen autokoulussa istumisen jälkeen en illalla pysty istumaan enää tässä koneella kun jopa sohvalla istuminenkin meinaa olla liikaa. Joku painaa masua mutta koitan näin taukopäivinä kirjoitella, niitä olis vielä pari jäljellä, jee!
Havahduin jokunen aika sitten (siis tyyliin keväällä) todellisuuteen - minähän olen lihava! Vaikka mulle ei Lucaksesta tullutkaan kuin kymmenisen kiloa ja suuri osa jäi synnärille ja loput katosi imettäessä (järkyttävästä suklaan ja keksien ahmimisesta huolimatta), olen silti entiseen verrattuna aikamoinen lihapullalöysäke!
2004, tuollakin hetkellä olin mielestäni lihava!
Mä olen oikeastaan teinistä asti kuvitellut että olen jotenkin normaalia isompi, ehkä johtuen siitä että olin ympäröity niin laihoilla kavereilla. Tosin mulla on kyllä aina ollut leveä lantio ja olematon uuma, oon siis aina näyttänyt melkoiselta puupökkelöltä, ehkä sekin vaikutti mun mielipiteeseen. Mutta kun noita vanhoja kuvia nyt katson, en oikein tiedä kukahan mua sieltä peilistä on sitten katsonut jos olen pitänyt itseäni lihavana! Yksi tollainen keho tänne kiitos hep!
En ole kuitenkaan tästä mielipiteestä huolimatta ikinä ollut mikään himoliikkuja, tai no, edes mikään tarkoituksella liikkuja. Ratsastin viisivuotiaasta aina lukioikään asti ja loppuvuosista oman ponin kanssa sitä tulikin harrastettua ihan jatkuvasti, mutta se ei tuntunut liikunnalta, vaan ihanalta harrastukselta. Fillaroin lisäksi aina kelien salliessa tallille ja takaisin, matkaa kun ei edestakaisin ollut kuin alle kahdeksan kilometriä.
2007.
Olenkin aina ollut hyötyliikkuja! Kävelin kouluun, samoin myös myöhemmällä iällä aina joka paikkaan kun en sitä ajokorttia omistanut. Kun aloitin työt 16-vuotiaana, sain juosta koko päivän huoltsikkaa ympäri. Itävallassa hyötyliikunta se vasta alkoikin. Vaikka työpisteeni ei kovin suuri ollutkaan, oli se aamusta välillä jopa ihan iltaan asti sitä pientä väliä juokseminen yhdistettynä lautailuun ihan tarpeeksi liikuntaa, varsinkin kun syöminen aika usein tuppasi ajanpuutteesta johtuen jäämään.
Imetysaikana saatoin siis vetää oikeasti paketillisen keksejä ja levyllisen suklaata yhdessä päivässä eikä tuottanut mitään ongelmia tehdä samaa vaikka ihan joka päivä, varsinkin kun mun rutikuivasta ihosta johtuen se ei myöskään näkynyt naamassa. Onneks imetyksen loputtua olin vetänyt niistä niin överit, etten pystynyt enää levylliseen edes viikossa. Lisäks mun silloin alkanut hullu vedenjuonti jatkui, edelleenkin juon pari litraa päivässä.
Keväällä aloinkin ahkerasti jumppaamaan kotona. Ahkeruus kesti ehkä pari viikkoa. Kuukauden päästä sama ja taas huvitti ehkä viikon. Voisinpa sanoa että olen vaunuilijaihmisiä, mutta en kyllä ole ollut sitäkään enää. Siitä asti kun Lucas on nukkunut säännöllisest päikkärit, ei ole muka koskaan "oikea aika" mennä lenkille. Aamupäivällä Lucas nukahtaisi vaunuihin eikä suostuisi nukkumaan lounaan jälkeisiä päikkäreitään. Iltapäivällä yleensä Stefan on hyppyvuorollaan kotona. Kun se lähtee takaisin duuniin, on jo pimeää enkä uskalla ettei autot aja päälle.
Muutama kuukausi sitten kesällä.
Mulla onkin aina ollut hirveän hyviä selityksiä itselleni! Yksi useimmiten käyttämistäni on se, että toisen lapsen tullessa sitä turpoaa taas ja kaikki ahkerointi on ollut turhaa, on parempi odottaa siihen asti että toinen on pihalla, imetetty eikä uusia lapsia ole näköpiirissä. Joo, mutta olishan niitä kiloja helpompi sitten alkaa karistamaan (tai oikeastaan kaikkea tätä löllöä kiinteyttämään), kun niitä ei olis jo ennestään tuhatta ylimääräistä.
Tämän hetkinen tilanne on siis se, että olen tyytymätön kehooni, mutta vähän liian saamaton tekemään sen eteen vielä(kään) mitään suurempia ihmeitä. Siitä syystä en myöskään valita päivittäin kenellekään kokoani, sitä voisi tehdä jos yrittäisi oikeasti päästä kiloista eroon. Palataan tähän nykyhetken tilanteeseen myöhemmin, eiköhän tämä tästä joskus muutu! Viimeistään sitten sen toisen beibin jälkeen, toivottavasti saan jo aiemmin itseäni niskasta kiinni! Pitäisköhän ostaa joku oikein iso peili vai mikähän siihen auttais? :D
Meille muutti jokin aika sitten salakavalasti uusi asukas, jonka Stefan toi jostakin tullessaan. Asukas nimeltä vauvakuume! Onneksi täältä taloudesta löytyy kuitenkin yksi realisti, minä, joka sai taottua Stefaninkin päähän ettei vauvan aika ole ihan vielä. Kohta, mutta ei kuitenkaan ihan vielä. Ikinähän ei ole sopiva aika, joo, mutta jos tietää että tulevaisuudessa on tulossa asioita jotka ovat helpompia ilman vauvaa, niin miksi vaikeuttaa asioita kun voi vähän odottaakin!
Stefanista olisi ollut ihan okei että vauva olisi syntynyt keskelle remonttia. Niin. Remontin valmistumisajankohdasta ei ole tarkkaa varmuutta, jonka vuoksi mulla siinti mielessä kauhukuvia meistä asumassa takapihalla teltassa villin taaperon ja vastasyntyneen kanssa. Ei, me ei aiota asua teltassa, mutta jos perheeseen liittyisi kesän aikana pieni beibi, menisi satavarmasti jotain pieleen ja päätyisimme telttaan.
Syy, miksi Stefan olisi tahtonut kesävauvan (sen lisäksi että sillä tosiaan on semmoinen beibikaipuu), on sen pakkomielle syntymäpäivistä, itävaltalaiseen tapaan. Meillä on kaikilla synttärit syksyllä, joten olisihan kamalaa jos uusi perheenjäsen kehtaisi sattua syntymään esimerkiksi Lucaksen lokakuun aikana! Okei, olis se vähän tyhmää jos synttärit olis ihan peräjälkeen, mutta läheiset kuukaudet olis käteviä Suomisukulaisia varten. Samalla vierailulla voisi juhlia molemmat!
Siivoilin yksi päivä taas Lucaksen pieneksi käyneitä vaatteita pois. Jaottelen ne aina sen mukaan mitä laitan Caritasille köyhille lapsille, mitä voin antaa kavereiden lapsille ja mitä säilytän itselläni muistona tai toista beibiä varten. Mulla onkin ihania aarteita tallessa Lucaksen vauva-ajalta ja kun niitä vaatteita katsoo nyt, on kovin hankala kuvitella sen olleen joskus niin pieni. Silloin vauvakuume nostikin taas päätään, mutta realistiminä huitoi sen äkkiä pois!
Mä ajattelin aina että tahdon lapsia ennenkuin täytän kolmekymmentä, mutta en ikinä miettinyt milloin. Ylläribeibi oli ensin maailmanloppu, mutta sitten pelastus. Milloin mä muuten olisin niitä ehtinyt tekemään? En tietenkään osaa kertoa eroja nuoren tai vanhemman äidin välillä, mutta musta tämä oli kyllä täydellinen ikä. Ehdin kokea ja elää nuoruuttani, mutta nähtävää jäi vielä lasten jälkeisillekin vuosille.
Nuoren äidin keho ja mieli jaksaa tutkitusti paremmin esimerkiksi valvomista kuin nelikymppisen. Lisäksi musta ihanaa on se, että nuorena äidiksi tulleen lapsilla on vielä hyväkuntoiset isovanhemmat jotka jaksavat touhuta lastenlasten kanssa. Lucaksella on kaikkien isovanhempien lisäksi vielä kolme isomummoa ja yksi isopappa, joista ainoastaan yksi on hieman huonommassa kunnossa, muut mennä porskuttavat elämästä nauttien.
Nojoo, elämä on aivan ihanaa näinkin, tuon hulvattoman taaperon kanssa. Siksipä vaihdan nyt blogin nimenkin, edellinen tuntui niin pitkältä ja raskaalta eikä yhtään kerro siitä kuinka paljon me meidän arjesta nautitaan! Halligalli tarkoittaa iloista hauskanpitoa, jota meidän elämä on. Stefan sanoo että mä olen pessimisti, mutta omasta mielestäni mä olen erittäin optimistinen realisti. Ei arki aina ruusuilla tanssimista ole, mutta jotenkin mä huonompina hetkinä aina ajattelen kuinka pahemmin asiat voisi olla ja taas hymyilyttää. Meillä ainakin nautitaan ihan jokaisesta päivästä. :)
(Ainiin, jotta voin lisätä blogin Bloglovinissa omakseni, pitää mun ilmeisesti lisätä tämä tänne. Toivottavasti onnistuu, oon huono nörtti.)
Meidän
kaveriporukkaan kuului poikia, jotka siihen 2000-luvun alkuun
kuuluvasti roikottivat housuja ja kuuntelivat räppiä ja tartuttivat sen
meihinkin. Tästä biisistä tulee mieleen ihana, tärkeä kaveri jonka
kanssa aina parin bissen jälkeen ahkerasti räpättiin. Ja joka kyllä tietäis ilman kuvaakin että tarkoitan sitä.
Meidän ja kaverin hepat asuivat pienellä yksityistallilla, jonka cd-soittimessa ei toiminut mikään muu levy kuin kyseinen. Kaksi vuotta kuunneltiin sitten Maijaa, ei ole yllättävää että osaan laulaa kaikki sanat mukana.
Wanhojenjatkoilta palatessa soitto kaverin poikaystävälle joka kiltisti ajelutti kolme humalaista tyttöä "tunturin päälle laulamaan Tunturibiisiä". Tunturina toimi hiihtokeskus Himoksen huippu...
Pari juhannusta, ihailtu veitsitanssi ja kanssaesiintyjänä rakas siskoni. Tappaa ei ollut tarkoitukseni, vaan rampauttaa pysyvästi. Kerran kaaduin tuolin kanssa ojaan juuri sopivasti biisin loputtua, ei sattunut, muita sattui sydämeen kun eivät saaneet sitä videolle.
Lukemattomat kemut Sepänkujalla, alakerran ihana (siis oikeasti ihana) naapurin mummo uhkailemassa kirveellä ellei siirrytä pois parvekkeelta. Tämäkin oli mun ja siskon bravuuri, upein koreografioin tietysti.
Viimeinen talvi Suomessa, järkyttävä kiire ja ahdistus lukion kurssien kanssa, pimeää ja kylmää. Cherry cherry boom boom, tämä piristi niinä monina epätoivon hetkinä. Muunmuassa silloin kun oltiin kaverin kanssa istuttu koko yö huoltoasemalla tekstitaidon vastauksia kirjoitellen ja palasin kotiin melko väsyneenä ja maha kahvista kipeänä.
Ensimmäiset päivät Itävallassa, pubissa soi tämä eikä kukaan muu tiennyt tätä kuin minä. Lauloin ja rummutin aina mukana ja kaikki nimitti tämän heti ihan mua kuvaavaksi biisiksi. My hands are in the air, yes, I'm in looooove!
Oli pakko mennä aamuvarhain darrassa laskemaan koska vapaapäivää ei ollut tiedossa, en jaksanut puhua kenellekään ja kuuntelin gondolissa vain musiikkia silmät kiinni. Tämän biisin soidessa mun ihana pomoni alkoi tökkimään mua ja kysyi että mitä heviä sä oikein kuuntelet, ei sovi sulle, onko sulla pääkallotatuointejakin.
Duunin jälkeiset après skit, aurinkoinen alkuilta, paljon iloisia ihmisiä ja mieletön fiilis seuraavan päivän töitä miettimättä. Tuntemattomien kanssa pöydällä tanssiminen, "Sä teit mulle tänään ruokaa!"-lauseisiin iloinen "Teen huomennakin, tervetuloa"-vastailu.
Stubaissa saatiin aina brittiarmeija riemuksemme pariksi kuukaudeksi. Kun ne lähtivät, tuntui että koko laakso hiljeni. Se alkaa näkyä päälle päin, että lähdit ja minä jäin.
Tärkeiden Suomikavereiden häissä lauloi eräs pöytäseuralaiseni tämän. Häät olivat ihanat, en ole varmaan ikinä itkenyt ilosta ja toisten onnesta niin paljon. Sua aion loppuun asti rakastaa, olen santaa, valun kilpaa tiimalasin kanssa kohti rannattomampaa rantaa. Siskon mies luuli kädessäni ollutta, mytyksi niiskutettua serviettiä alushousuiksi.
Ja mammat riivaa. Kreikan kahden viikon kreisibailuloma miespuolisen kaverini kanssa, localoca, wakawaka ja niin edelleen. Mammat riivas mun päässä vielä kuukauden sen jälkeen.
Oltiin aamulla lähdössä Stefanin kanssa viiden jälkeen ylös vuorenhuipulle katsomaan auringonnousua, älyttömän väsyneinä. Radiosta alkoi soida tämä, väsy katosi.
Lucas ♥. Laulan tätä aina Lucakselle nukkumaan mennessä. Ja jos sitä ei meinaa nukuttaa, laulan perään vielä SMG:n Vieläkö soitan banjoa. Paitsi että ne on herkkiä, niistä tulee myös jotenkin mieleen Suomeen jääneet ihmiset.
♥
Tästä lähin tehdään muistoja mun miesten kanssa, josta olen erittäin onnellinen. Kysyt olenko leikannut hiukseni, olenko muuttunut - luojan kiitos, olen. Vanhaa elämää ei ole ikävä, mutta ei sitä voi mitenkään unohtaa, kuinka paljon kaikkea ihanaa siihen kuului, onneksi suurin osa ihmisistä kuuluu edelleen. Muistatko miltä tuntuu juopua kesäyönä hölmöstä rakkaudesta - muistan, mutta olen onnellinen että voin nykyään juopua siitä vuorokauden jokaisena tuntina. Hab euch lieb!
Tällä viikolla tapahtui jotain kamalaa Suomen päässä ja huomenna tulee kuluneeksi kaksi vuotta yhdestä toisesta kamalasta asiasta, jonka takia eksyin lukemaan vanhoja juttuja ja herkistyin. Me ollaan siis ihan kunnossa kuten myös mun Suomen läheiset, mutta jotta koko ilta ei menisi kyynelehtiessä, oli pakko katsoa Youtubesta jotain piristävää. Meillä on telkkari aina auki vaikka kukaan ei sitä katsokaan ja luonnollisesti näen myös jonkinverran mainoksia - tässä pari lempparia.
I feel prettyyyy ! Koska beibit ja aamut sellaisen kanssa on rakkautta ♥.
Please, daddyyyy! Tyttö on 15, tahtoo festareille mutta vanhemmat sanoo ettei käy. Tyttö on tästä hieman näreissään ja yrittää paiskoa Ikean kaapinovia ja laatikoita mutta kun niissä on se systeemi että niitä ei voi paukuttaa hohohoo. :D
"Tja, söisin kyllä mielelläni vihdoin jo jotain lämmintäkin ruokaa."
"No problem."
- "Valmis."
"Kiitos."
"Älkää odottako pidempään uutta keittiötänne. Tilaa se vain netissä blabla"
Ahh ton isin ilmeet haha.
I love my country, Kinder Country! Tää on niin söpö tää koko mainos, kun
tuo miekkonen tanssii linnunpelättimen kanssa tai kun se menee
kvaakkujen ohi sillalla ♥
Onneks Stefan tulee kohta duunista. Pahaa mieltä ei tulis peittää, mutta mulla on vähän huono tapa jäädä vellomaan siihen sen iskiessä vaikka mulla ei edes ole mikään hätänä, just lukemalla jotain kurjia juttuja, katsomalla kuvia ja sitten kuunnella jotain surkubiisejä tai katsoa jotain Youtuben surkupätkiä (esimerkiksi hakusanalla "saddest grey's anatomy moments" ... älkää tehkö samaa virhettä). Oon myös maailmankaikkeuden varmasti pahin itkupilli ja itken lähestulkoon joka ohjelmassa, oli se sitten se vanhoille ihmisille suunnattu Lemmen viemää tai Hurja remontti. Soko Kitzbühel on varmaan ainut jossa ei valu yksikään kyynel.
Pusuja Suomeen kaikille, pidetään toisistamme huolta jooko ♥ !
Mammablogit, joissa ei tasaisin väliajoin (eli mahdollisimman useasti) kerrota kuinka kurjaa elämä on, kuinka se ja se asia ärsyttää tai kuinka miehen kanssa riidellään jatkuvasti, eivät ole aitoja. Miksi onnellista ihmistä pidetään epärehellisenä, joka ei varmasti kerro koko totuutta? Tykkään toki itsekin lukea blogeja joissa niissä pilvilinnoissa on välillä vähän säröjä kuten aidossa elämässäkin on, mutta miksi sitä, kun pääosin on tyytyväinen elämäänsä, pidetään jotenkin aivan käsittämättömänä asiana?
No okei, Lucas välillä ehkä vähän liioittelee onneaan joka saa sen näyttämään "hieman" hullulta...
Olen kirjoittanut tästä onnellisuusaiheesta sekä meidän parisuhteesta ennenkin, joten en nyt ala toistamaan itseäni. Sen sijaan olen vihdoin "aito" ja kerron mitkä asiat mun elämässä tällä hetkellä on äärettömän huonosti ja mitkä ärsyttää. Tuutte huomaamaan että mulla on tosi suuria ongelmia ja ihmiset voi sen jälkeen jatkaa ihmettelyä miten voin muka olla niin onnellinen ja miksen valita tarpeeksi.
• Naapurin eläkeläismies virittää moottoripyöräänsä ja ajaa sillä tiellä edestakaisin lähes joka päivä, yleensä Lucaksen päiväuniaikaan (kuten nyt). Ellei se viritä sitä, se ajaa nurmikkoaan.
• Lucas pureskelee ja repii kaikista kirjoista sivuja tai kulmia, eikä sillä ole enää kuin ihan muutama kirja joita se saa lukea yksinkin, sellaisia joista se ei saa revittyä paloja irti. Suuri osa kirjoista piti nostaa karanteeniin.
• Hyvän laturin kamera on edelleen hukassa ja joudun käyttämään
dorkakameraa, joka on niin hidas että kun painan laukaisunapista ehtii
Lucas poistua koko kuvasta ennenkuin välähtää.
• Stefan
ei käsien pesun jälkeen ikinä kuivaa käsiään pyyhkeeseen, vaan
paitaansa. Vielä pahempi on jos se ei kuivaa niitä ollenkaan ja tulee
koskettelemaan mua. Häpeäis!
• Lucas repii aina syödessään pöytäliinan sekä sen ruoka-alustan pidikkeen irti ja heittää sen lattialle. Haaveilen tästä, joka laitetaan imukupeilla pöytään kiinni. Voi ei, ratkaisu ongelmaan!
• Lucas saa nykyään vaipanvaihdon kestämään about kymmenen kertaa niin kauan kuin normaalisti. Housuvaipat on pelastus, mutta se likaisen vaipan pois ottaminen on aivan mahdotonta ja se sen aiheuttama huuto kuuluu varmaan naapuriin asti.
• Lemmen viemää on jo toista viikkoa kesätauolla ja uudet jaksot alkavat vasta maanantaina. Viisi päivää vielä, en kestä!
• Jos Lucas on vähänkin väsynyt, kuten äsken, se suuttuu kun ei saa purra/repiä hiuksista/nipistellä/raapia tai muuta yhtä miellyttävää.
• Telkkarista ei tule enää Wallandereita! Nöyyyy! Mikä nyt on mun sunnuntain kohokohtani?
• Meidän minimaalinen kotimme, säilytystilan puute, ylipäätänsä tilan puute, eteisen puute, typerä ruokailuryhmä, typerällä ruokapöydällä oleva tietokone jolle ei ole muuta paikkaa, hetkessä likaantuvat ikkunat, keittiön hana jonka vesi kestää ikuisuuden lämmetä... Vielä jonkin aikaa pitäis kestää!
• Se, että olen Lucakselle "mama", enkä tiedä milloin se ensimmäisen kerran sanoo/on sanonut sen tarkoituksella eikä muuten vain niitä näitä höpötellessään.
• Mulla ei ole yhtään suklaata kotona !
Onpas mulla kurja elämä. Talveenkin on vielä niin kovin pitkä aika, taidan tästä lähtien valittaa sit edes siitä joka päivä, vaikka olihan nuo mun harmituksetkin aika suuria, eikö? Nyt kun tämä on pois alta niin kertokaahan mikä teitä ärsyttää ja jos tahtoisitte kenties lukea jostain tietystä asiasta. Ehkä jostain vähän positiivisemmasta. Hauskaa loppuiltaa kaikille, naurakaa paljon! :)
Jos joku tahtoo lukea vauvajuttuja niin hyppää tämän yli heti hop! Halusin koota vähän kuvia mun hulvattoman hauskoilta Itävallan talviltani (tosin ainoastaan kaikkia kilttejä kuvia koska tätähän lukee Suomessa mun puoli sukua). Oon niin iloinen että ylioppilaaks kirjoitettuani lähdin kohti tuntematonta, yksin, tietämättä yhtään mikä mua odottaa. Toisaalta oon taas myös niin iloinen että Lucas päätti ilmestyä tähän maailmaan, koska muuten en olis varmaan koskaan lopettanut tota päätöntä touhua, jolloin elämän sisältö oli aikalailla pelkkää duunia, lautailua ja juhlimista (eli melko tyhjää :D). Been there done that, vaikka nyt oonkin hirvittävän onnellinen niin ei
siitä vaan pääse yli eikä ympäri että oli ne vaan hauskoja vuosia ne! Kaikki kuvat ei ole mun itse ottamia, vaan kiitos tutuille joiden kuvia oon joskus varastanut. :)
Mun "pääravintolat" oli Stubaissa Eisgrat ja Jochdohle, Serfauksessa Skihütte Masner. Lisäks olin myös muissa ravintoloissa välillä päivän pari, esimerkiks kun Eisgrat meni ekana keväänä remonttiin ja kun Serfauksessa jäätiin melkein viikoksi laaksoon jumiin. Eniten ehkä tykkäsin keväästä 2011, jolloin aamulla tein aina kaikki ruuat pojille valmiiksi Eisgratissa, sitten menin Jochdohleen mun ihanan kakkospomon avuksi asiakkaita palvelemaan ja iltapäivällä laskin takaisin Eisgratiin tekemään taas seuraavan päivän ruokia. :)
Stubaissa välisesonkeina, eli tammikuussa sekä pääsiäisen jälkeen rinteet oli melkein autioita, joten vapaapäivät oli kivoin viettää laudan päällä, varsinkin tammikuussa kun tuli aina uutta lunta jota oli ihana pöllytellä menemään. Loppukeväällä aamuisin lumi oli vielä hyvää, mutta keskipäivään mentäessä auringon lämmittäessä se muuttui aikamoiseks loskaks, jolloin oli välillä kiva heittää lauta mäelle ja vaan rentoutua!
Välillä sitten taas kävi näin - ylemmän kuvan tapaisia juhlimisia seurasi se ettei seuraavana päivänä kyennytkään muuhun kuin mitä alemmissa kuvissa näkyy. "Lähdetään laskeen" oli usein se, että laskettiin yksi mäki ja mentiin aurinkotuoleihin toipumaan. Välillä jopa se, että ainoastaan kantoi laudan ulos ja meni suoraan nukkumaan. :D Kausikortti oli siis ilmainen, joten se laskupäivien missaaminen ei ollut niin vaarallista (varsinkin Jochdohlessa ollessani, silloin pääsin mäkeen joka päivä). Ylempää kuvaa ei ole muokattu mitenkään, vaan mun silloinen kamera oli "vähän" hajalla eikä sisäkuvat "oikein" onnistunut, vaikka aika hyvä apinasuodatin toi kyllä oli!
Tää on yks mun lempparikuvista, kevään 2010 viimeisiä päiviä Stubaissa, lomailtiin vielä viikko "kotona" ja lähdettiin aina kukonlaulun (auringonnousun) aikaan vuorille. Mun kengät on tuolla takaluukussa koska toi auto oli niin pieni, meitä oli viisi ja Peter-kuski niin iso että takana mahtui istumaan paremmin ilman isoja lautakenkiä. :D
Dorfpub oli Stubaissa meidän ehdoton lempparipaikka, ei edes käyty missään muualla, paitsi tietysti après skissä ja jos oltiin yökelkkailemassa. Ja jos menojalkaa vipatti vielä senkin jälkeen kun Dorf meni kiinni niin käytiin kyllä välillä kahdessa enemmän baarimaisessa paikassa, joiden aukioloajat heitteli vähän asiakasmäärien mukaan. Kerran lähdettiin toisesta viiden jälkeen ja sinne jäi ihan täys hulina päälle. :D
Minun ihana työasuni... :D Lukiopohjalla on ihan hyvä olla kokki (enkä ole itse kuvaillut itseäni, vaan mun dorka duunikaveri tuli vapaapäivänään häiriköimään mua ja postas ne kaikki sitten mun Facebookin seinälle)! Aamuisin istuttiin aina ennen duunin alkua tossa meidän "viihtyisässä" taukotilassa. Keväällä friikkisiivottiin aina pari päivää kun jos ravintola meni kesäksi kiinni, ja sitten paketoitiin koko hela hoito! Ton pastakoneen paketoimisen kanssa mulla meinas vähän palaa käämi.
Serfauksessa asuttiin siis tuolla vuorten keskellä. Laskettiin paljon, aivan valtavan ihanan paljon! Oli jotenkin tosi kiva noiden kahden järjettömän villin talven jälkeen olla ihan keskellä ei mitään, mennä duuniin niin että kiipes vaan portaat ylös ja sit usein huomatakin että blah, ei ole asiakkaita, menenpä vaihtamaan vaatteet ja lähden tosta takapihalta mäkeen. Ja se mitä kaikki kysyi - ei oltu koko puolta vuotta tuolla vuorten keskellä, vaan meillä oli kyllä vapaapäiviä ja laaksossa huoneita, jolloin sai halutessaan olla pari yötä viikossa myös ihmisten ilmoilla haha. :D
Mutta meillä oli ylhäälläkin ihan tarpeeksi tekemistä! Meitä asui siellä siis joku reilu 30 henkeä, joten jos tahtoi seuraa niin sitä kyllä sai. Ylemmät kuvat on mun duunikaverin synttäreiltä, joululta ja uudeltavuodelta. Tommosina spesiaalipäivinä, eli jouluna ja uutenavuotena (sekä vikana iltana), oli meillä vähän fiinimpi illallinen ja juomat firman piikkiin. Saatettiin muutenkin välillä virittää Kinect tai SingStar, joskus katottiin leffoja isolta kankaalta. Keväällä tehtiin duunit aina iltapäivällä supernopeesti valmiiks ja sit mentiin aurinkotuoleihin kellimään, vuorilla aurinko paistoi vähän pidempään kuin laaksossa. Hiihtokeskukset menee täällä siis jo neljältä kiinni, joten asiakkaistakaan ei ollut häiriötä. :D
Jotain katastrofaalista on vielä laitettava - tammi-helmikuu 2012. Yhtä paljon lunta on tullut Tirolissa viimeksi yli 30 vuotta sitten. Jos ajattelette Suomessa että huh, mikä lumimyrsky niin kertokaa se vielä viidellä. Kerran lumimyrskyn tullessa oltiin just laaksossa viettämässä vapaita ja no, sinne jumahdettiinkin moneksi päiväksi koska kukaan päässyt Masnerille eikä sieltä pois koska helikopterit ei voineet tuulen vuoksi räjäytellä lumivyöryjä, jonka
takia rinnekoneet ei saaneet lupaa ajella siellä päin.
Mulla on myös paljon kivoja maisemakuvia, mutta tämä oli nyt enemmänkin katsaus mun entisiin vuosiin, ei näihin upeisiin maisemiin, niitähän löytää Googlestakin. Tää teksti meinas paisua ihan meganomaalisiin mittasuhteisiin kun meinasin laitella vielä ties mitä höpönlöpöaiheita, mutta nyt on pakko laittaa piste tälle! Jos jotakuta kiinnostaa Itävallassa työskentely niin voin kyllä joku kerta kirjoittaa siitäkin, sillä ravintola-ala täällä eroaa aikalailla Suomesta (tai kai sielläkin on ihan okei esimerkiks tehdä viikko putkee 12-16h duunipäiviä tai olla 22 päivää ilman vapaita :D).
Vielä yks mun lempparikuvista - Stubai 2011, viimeisiä lomapäiviä. Muita laiskotti eikä ne jaksanut edes ajatella laskemista, mä sen sijaan jopa kävin aina välillä mäessä ja tulin sitten taas bisselle niiden seuraks. Parhaat urheilurintaliivit on muuten joo noi olkaimettomat, mutta kun pitihän saada se paras rusketus ilman mitään rajoja!
Mutta mitä mulle jäi käteen? Nopea itsenäistyminen, valtavasti ihania uusia
tuttavuuksia, suuri määrä mahtavia kokemuksia ja upeita muistoja. Ja
tärkeimpänä tietysti - Stefan ja Lucas. En vaihtais päivääkään, en edes
niitä vähän huonompia. Mutta nyt, juuri tässä hetkessä noiden kahden tärkeimmän kanssa, on ihmisen äärettömän hyvä olla. :)
Ennen en tiennyt vauvoista mitään, ainakaan niin että olisin voinut kuvitella olevani semmoisesta vastuussa vuorokauden ympäri. Olin kerran viettänyt aikaa yksin vauvan kanssa, muuten seurana oli aina myös joku muu. Sekin ajanvietto oli muutamia vuosia sitten puolisen tuntia entisen poikaystävän veljenpojan kanssa, jonka kanssa mietin lähes koko ajan miten vuoden vanha pieni ihminen voisi muka ymmärtää saksaa. Siis tottakai tiedostin että se oli sen äidinkieli jota se tietysti ymmärtää, mutta jotenkin suomikorvaan kuulosti vain niin oudolta höpötellä toiselle kielellä jota itse ei ollut vielä siihenkään ikään mennessä kunnolla oppinut.
En voi edelleenkään sanoa ettäkö omistaisin valtavat tietomäärät vauvoihin liittyen. Tiedän omasta vauvastani paljon asioita, mutta ei niitä voi alkaa huutelemaan koko kansalle ja julistaa että näin kaikki vauvat käyttäytyy. Minun kolmen kuukauden ikäinen vauvani nukkui öisin kuin tukki, mutta päivisin ei ollenkaan. Minun vauvani nukkuu edelleen melko vähän, mutta laadukkaasti. Minun vauvani ei saa hermokohtausta syödessään (mä en edes tiedä mikä on rintaraivari). Minun vauvani rytmiä ei ole helppo säädellä, hän säätelee sitä mieluiten itse. Minun vauvani on opettanut minulle kaiken itsestään. Mutta ei tää mama ala silti väittämään kenellekään että se mitä toi hattara-aivo touhuaa, olis se normi. Nojoo, ainakin jokainen äiti tietää (ja eiköhän myös lapseton ymmärrä) että jokainen vauva on erilainen.
Mutta on kuitenkin ihan perusjuttuja jotka olen itse hyviksi huomannut, vaikka muut äidit olis ihan toista mieltä. Näitä aion käyttää myös seuraavan lapsen kohdalla. Tutilla on monia positiivisia puolia (ja myös negatiivisia), mutta siitä irrottautuminen on yleensä kamala vaihe sekä lapselle että vanhemmille (yleensä, poikkeuksiahan tietysti on niinku jokaikisessä asiassa). Me ei annettu ikinä Lucakselle tuttia, siinäkin pelossa että se olisi alkanut imeä sormiaan, mutta siihenkään se ei ryhtynyt. Ei tarvitse aina miettiä onko joku tutti mukana, onko se puhdas, ja se mikä mua ilahduttaa ehkä eniten - ei tarvitse elää sen kamalan tiedon kanssa että aika käy vähiin ja kohta se trilleri koittaa ja tutista luopuminen täytyy aloittaa. Lucaksella on uninorsunsa jota se halailee ja pussailee ja josta se saa turvaa, mutta sitä ei todellakaan tarvitse kantaa mukana minnekään, se on ja pysyy sängyssä (mitä nyt välillä pääsee pesukoneeseen pyörimään).
Lastenruokia ollaan ostettu yhteensä varmaan alle kahdellakympillä. Tosin ei Lucas niitä ole syönytkään tässä kun vasta reilun kuukauden, tullaan varmasti ostamaan enemmän, mutta noi perussoseet on niin helppo tehdä itse. Pakastaminen jääpalakuutioiksi on nopeaa ja vaivatonta ja on kiva kun voi yhdistellä joka päivä erilaisen soseen, sen kun nappaa eri makuisia palasia pakkasesta. Ja se, että tietää että kaikki on varmasti luomua. Katsottiin yks päivä 45 minuuttia-tyylistä ohjelmaa (jonkalaisia tulee
täällä melkein joka päivä), ja siinä oli järkyttävästä allergiasta
kärsivä vauva. Lääkärit oli pitkään yrittänyt selvittää mille se on allerginen, kunnes se oli vihdoin selvinnyt - äidinmaidon mukana baby oli saanut viljelyvaiheessa vihanneksiin tai hedelmiin suihkutettavia aineita, joita äiti oli siis syönyt. Luomuainekset on lähes aina ilman näitä, sen dokkarin nähtyäni en enää ole sanonut Stefanille että se vois välillä hamuta muutakin kuin luomua. Ruoka-aineesta riippuen se saattaa olla jopa halvempaa. Lastenruokien hintaeroja en ole edes katsonut, mutta meillä on aina syöty ja tullaan myös jatkossa syömään pelkästään Hipp-merkkiä, olisi se ero millainen tahansa.
Mulla on itelläni aivan älyttömän kuiva iho (atooppiseen
ihottumaan liittyvä neurodermatiitti) ja lääkäri sanoi että se saattaa
siirtyä Lucakselle heti, mutta sen iho on ainakin vielä pysynyt ihan
täydellisenä. Suomesta tuli jättipaketin kanssa hullusti kaikenmaailman
rasvoja, mutta olen tainnut ehkä yhden avata ja sitäkin ihan tippasen
käyttänyt. Ainut mitä me Lucakselle käytetään on öljy, joko apteekeista
saatava ihan tavallinen manteliöljy tai sitten vielä taviksempi
babyöljy. Ennaltaehkäisy on mun mielestä mainio hoitokeino (ja se että
nään raavitun oman ihoni kokoajan :D), mutta koska pelkään samalla myös
sitä että iho tottuu liikaa ei läträillä liiaks. Nojoo, en mä tiedä mikä
on liikaa tai liian vähän, mutta tähän asti kaikki on ollu perfekt,
mietitään sitten muutoksia jos jotain ilmenee.
Google on ystävä, Google kertoo paljon asioita. Sillon kun Google vie semmoiselle sivulle, joka on luotettava. Näin vauvanoviisina ei ole aavistustakaan onko joku asia "normaalia", vai pitäiskö olla kummissaan tai jopa huolissaan. Sillon on kiva äkkiä kirjottaa Googleen hakusana, jonka perään se itse tarjoaa yleensä vaikka kuinka monta eri vaihtoehtoa. Tosin usein, hakusanoista riippuen, se tarjoaa heti alkuun paljon forumeita, joita pidän toki hauskoina mutta jos tahdon oikeasti tietää jotain tärkeää (esimerkiks mitä vauvalle ei saa syöttää) niin katson kyllä jonkun kunnon sivuston. Jos sen sijaan tahdon vain lueskella miten muiden vauvat käyttäytyy, ilman ettäkö pitäisin Lucasta epänormaalina jos se ei tee niin, luen forumeita tai juttelen mamakavereiden kanssa. Stefanin äitin juttuja kuuntelen vähän varauksella tai soveltaen koska se on saanut lapsensa jo yli 20 vuotta sitten, jolloin kaikista asioista ei tiedetty ihan niin paljoa, äitejä käskettiin esimerkiks nukuttaa vauvat mahallaan!
Paras mittari on kuitenkin tietysti Lucas, se kertoo kyllä heti jos joku ei sovi. Kun meillä oli se kotiseurantalaite käytössä, painotti lääkäri että laitteen sijaan tulisi katsoa vauvaa. No shit Sherlock kun joka hälytys minkä se laite vinkui oli väärä? Se oli kyllä ihan katastrofi, luojankiitos päästiin siitä niin pian eroon (jos joku ei tiedä mistä puhun niin lisää täällä). Mutta esimerkiks Lucaksen rytmi vaihtelee varmaan viikon, kahden välein kun se keksii että pidemmät päikkärit onkin oikeestaan ihan jees tai kun se päättääkin alkaa joka ilta nukkumaan tuntia aiemmin ja heräämään sitten myös tietysti totuttua aikaisemmin. Ton ikäiselle kirpulle ei voi vain sanoa että menepäs nyt nukkumaan, vaan hän nukkuu sitten kun se hänelle sopii. En myöskään mielelläni herätä sitä, vaikka sitäkin oon välillä joutunut tekemään yöunien tuhoutumisen pelossa. Jotkut vauvat on tosi helppo nukuttaa, Lucasta ei. Senkus vaunuilet, laulelet tai heijailet tuntitolkulla, se ei todellakaan nukahda ellei sitä väsytä. Varmaan peruja multa, en mäkään tahdo "mennä nukkumaan" ja sit vaan pyöriä sängyssä kun ei väsytäkään, vaan mieluummin esimerkiks luen siihen asti et silmät ei pysy enää auki.
Mutta lyhyesti: oma vauva opettaa äidille äitiydestä ja siihen liittyvästä kaikkein eniten. Vaikken tiennytkään vauvoista juuri mitään, ei mulla silti käynyt mielessä alkaa lukemaan mitään lapsioppaita, veikkaan että niissä jokaikinen lause eli puolet kirjasta sisältää lauseen "kaikki vauvat ovat erilaisia". Imetys ja muut touhut opetettiin sairaalassa (imetystä nyt ei voi mitenkään etukäteen reenata, olihan se hankalaa), lastenlääkärillä saa kysellä kaiken tärkeän ja sieltä saa myös kaikenmaailman broschüreitä luettavaks. Ja ihanan internetin ihmeellinen maailma auttaa aina! Nyt meidän on lähdettävä ton ihanan mittarimadon kanssa pihalle, koska kamala maalismyrsky mikä tällä viikolla oli on ohi ja nyt on taas aurinkoa ja lämmintä ja myrskyn mukana tulleet lumetkin on jo sulanut. Kerrotaan kuulumisia joku toinen päivä, ciaoo :*
"Voi kuinka kaikkivaltias noin olla voit,
me sinut tehtiin mutta sinä meidät loit" ♥
Lucaksella on taas uusi rytmi, jota ollaan noudateltu nyt muutama päivä (ensi viikolla on luvassa varmaan taas jotain uutta kivaa). Aamulla syödään seitsemältä ja nukutaan vielä yhdeksään, sitten syödään puoli yhdentoista maissa ja yhdeltä käydään päiväunille jotka on nyt kestänyt jopa tunnista kahteen ! Heitin sille yks päivä karhupuvun päälle ja laitoin kylmään makkariin omaan sänkyynsä peiton alle ja se tais nyt olla mieluinen paikka (oon yrittäny sitä aiemminkin, tuloksetta), koska nykyään se uinuu siellä ne päikkärinsä. :) Toissapäivänä se tosin ei nukkunut sit illalla enää miniunia joten se oli sitten tosi pitkään putkeen hereillä, illalla väsyttikin kamalasti ja kesti kaksi tuntia saada se itku ja kitinä vaihtumaan uneksi. Joo, meillä ei tosiaan normaalisti kiukutella. :D
Paitsi että kiukutellaanhan! Emma sanoi että se on kade kun se lukee meidän tarinoita, joten aattelin että mun pitää varmaan valasta muutama asia. Ei, meillä ei aina paista aurinko tässäkään taloudessa, vaan kyllä mekin esimerkiks riidellään silloin tällöin. Okei kääk, kuulosti edelleen aika huonolta yritykseltä, mutta kun ei me oikeasti hirveesti riidellä. :D Siis tarkotan nyt sellaista oikeaa riitelyä, joka päivähän me ollaan asioista eri mieltä, mutta ei siitä mitään kunnon riitaa saa aikaiseksi. Jos me oikeasti riidellään saadaan se kyllä selvitettyä (varsinkin jos "riidellään" siten että mä oon ajatellu jotain dorkia Stefanin ajatuksista ja itken), siitä yleensä krediitit Stefanille koska mä dorkamykkäilen ja koen sen muka aina velvolliseks avaamaan suunsa ekana. :D Mutta tosiaan semmosta "mikset siivoo valivali"-riitelyä ja siitä puhkeavaa kolmatta maailmansotaa meillä ei ole.
Ja tämä johtuu varmasti siitä että ollaan molemmat perussiistejä ihmisiä ja ehdittiin molemmat asumaan jo jonkin aikaa yksin ennenkuin yhteen päädyttiin (ja no mun äiti ei kyllä ollut kovin siisti ihminen joten se meni lähinnä toisinpäin kun sen kanssa asuin, mä siivosin sen sotkuja :D). En tiedä millasta olis asua miehen kanssa joka jättäis vaatteita lojumaan joka paikkaan, astiat pöytään ja ei muutenkaan tekis yhtään mitään. Siivous on sit musta mun tehtävä, johtuen siitä että Stefan käy duunissa ja mä olen "vaan kotona". Toki se aina muistuttaa että Lucaksen hoito on mun duuni, mut se nyt on niin helppo vauva (paitsi välillä, sillon saattaa jäädä tiskit tiskaamatta :D) ettei sitä oikein voi oikeeks duuniks sanoa. Tottakai se vastuu on aivan valtava vuorokauden ympäri seitsemän päivää viikossa, mutta Kaijaa taas lainatakseni "ja se ottaa, se enemmän takaisin antaa".
Me ollaan tosi läheisiä, siis fyysisesti, ollaan tosi paljon kosketuksissa toisiimme. Se, ja se että jutellaan hirveesti on varmaan myös syitä miksei meille tule mitään suuria riitoja. Ollaan Lucaksesta huolimatta aika tuore pari (esimerkiks yks mun Suomen parhaista kavereista, samanikänen kun minä, on seurustellu melkein kahdeksan vuotta...), sekin varmaan vielä vähän vaikuttaa (tosin synnytyksen kokeminen yhdessä tuntu pidentävän suhdetta vuosilla :D). Mutta oon aina aatellut että se puhuminen suhteessa on tärkeintä (rakkauden jälkeen siis, jos ei sitä enää ole niin ei se puhuminenkaan sillon enää mitään auta), toivottavasti pystytään tulevaisuudessakin keskustelemaan samanlailla. Stefan aina sanoo että suomalaiset ei puhu mitään jos joku painaa mieltä (mä en tiedä mistä se on sen oppinut, varmaan internetin ihmeellisestä maailmasta) ja pakottaa mut sitten puhumaan, mikä toki on hyvä. :D
Keskieurooppalaiset miehet on ihania. En taas voi yleistää, kaikki ei ole, mutta ne joita mä olen tavannut on olleet jotain ihan muuta kuin ne suomalaismiehet joiden kanssa olen ehtinyt seurustelemaan. Enkä taas todellakaan yleistä ettäkö kaikki suomalaismiehet olisi hiljaisia tylsimyksiä, oon kohdannut myös poikkeuksia haha. :D Mutta keskieurooppalaiset saa silti mun pisteet, täällä osataan suhtautua elämään ihan eri tavalla kuin kylmässä pimeässä pohjolassa (pätee toki myös naisiin, niitä en tosin ole kokeillut muuta kuin kaveripohjalta :D) ja se leidenschaft, intohimo, ihan kaikkea kohtaan on ihana. Stefanilla tätä piisaa ja musta on myös hauskaa että se on niin temperamenttinen ja keskustellessa se innostuu ihan hulluna jostain aivan tavallisesta asiasta (vaikkakin se aika usein esimerkiks ruokaa tehdessä kuvittelee että hänen tapansa on se ainoa oikea, no okei, se usein onkin...).
Lisäksi se on mahtava Lucaksen kanssa. Eikä sitä todellakaan tarvitse käskeä että tekisitkö sitä ja tätä jos tahdon vaikka siivota, vaan se tekee sen mielellään. Se onkin sanonut että nyt on kiva kun Lucas kasvaa ja se voi vihdoin tehdä sen kanssa jotain, koska sillon ihan pienenä se oli sille vähän ns. tylsää kun ei se muuta tehnyt kuin söi tissiä ja nukkui. Tuttipulloakin kokeiltaessa se oli aina ihan innoissaan että vihdoin hän voi tehdä jotain itse eikä vaan katsella nukkuvaa tai syövää vauvaa. :D Nojoo, aika menee niin nopeesti että kohtahan me päästään kaikki kolme jo yhdessä esimerkiks laskemaan ... Joojoo päästäänpäs, mäkin olin hei 3-vuotiaana ekan kerran! :D
Hupsista, tää meni nyt ihan ohi alotusaiheen, siitä riitelystähän mun piti kertoa! Noo macht nix, katotaan uudestaan sit jos Lucas päättää alkaa terrorisoimaan mun unta - väsyneenä saatan ehkä olla vähän herkemmin syttyvä. Mutta näin harmonisten miesten kanssa on kyllä hankala keksiä riidan aiheita joka toki on aivan ihanaa, musta jokapäiväinen riitely tai mökötys ei vaan kuulu parisuhteeseen, eihän sillon voi olla ihminen onnellinen? Nojoo, nyt me onnipallot aletaan iltapuuhiin ja toivotaan josko tänään uni tulis taas ilman että maman täytyy laulaa kaikki tuntemansa laulut läpi, ciaooo :*
Kuka vois olla onneton kun huushollissa asuu tämmönen tyyppi ♥ Joka on oppinut juuri pärisyttämään huuliansa noin hienosti ja tekis sitä mielellään kokoajan. :D
