Suomitulva

Siinä missä lämpö ja aurinko on vihdoin löytänyt myös Suomen, on meille saapunut oikein kunnon sadekausi! Ei kyllä haittaa mua kovin paljoa, koska johan niistä helteistä taas jo kärsittiinkin. Alkuviikosta reippailin St. Johanniin reilun viiden kilometrin matkan ja mietin että onpas kiva kun on niin viileää ettei tule edes hiki - niin, perillä pankin mittari näytti sitten 27 astetta... että oli ollut tosiaan hieman liian lämmintä kun tollainen lukema tuntuu miellyttävältä.

Ennen Suomen reissua moni sieltä sanoi että "täällä on vähän viileämpää". Koska on kesä, oletin sen tarkoittavan jotain 15-20 astetta ja lähtöpäivän aamuna vedinkin ihanat, uudet kukkasandaalini jalkaan, mutta päälleni myös villatakin - jos tosiaan olis vain joku 15 astetta niin vois tulla kylmä! Lentokoneen saavuttaessa Itämeren kuulutti kapteeni sään olevan Helsingissä pilvinen, lämpöä NELJÄ astetta. Siis neljä astetta? Juhannusviikolla? Kyllähän kaikki tietää Suomen kesän olevan arvaamaton, mutta kuulutuksen jälkeen ei vierustoverin, 40 vuotta ulkomailla asuneen suomalaisnaisen, kanssa oikein tiedetty olisko pitänyt itkeä vai nauraa!

Kuten todettua, mä en ole helteen ystävä, mutta alle kymmenen oli jo hieman liian vähän jopa mulle koska matkalaukussa oli pelkkiä kesähepeneitä (jotta olisi tilaa tuoda paljon tuliaisia). Onneksi mun siskorakas sitten lahjoitti mulle kasan lämpöisiä vaatteita! Juhannushan oli kylmin 30 vuoteen, mutta silti oli vähän tyhmää että jos minä mainitsin jotain tästä hieman, no, koleahkosta kelistä, saattoi jonkun suusta kuulua "no ei teilläkään aina aurinko paista!". Mutta jos joku muu heitti jotain, oli se ihan okei. Tietysti.

Noo, tästä sääepäkohdasta huolimatta meidän tunnelma oli lämmin - syötiin jopa joka kerta ulkona, koska koko juhannuksena satoi ihan muutamat hassut kerrat ja jos se sattuikin yllättämään juuri syödessä, siirryttiin vain ansarin suojiin. Vietettiin siis koko viikonloppu viime vuoden tavoin mun mummoni luona sukulaisporukalla ja kuten todettua, tunnelma pysyi mahtavana, eihän kylmä sää ole kuin asenne- ja pukeutumiskysymys! Mä olin unohtanut itkuhälyttimen kotiin mutta onneksi aattoiltana sattui tulemaan just hyvin jalkapalloa niin että jos Lucas oliskin sattunut heräämään mun saunoessa niin sisällä olis ollut ihan elävät itkikset!

Juhannukseen kuului siis kaikenlaista kivaa ja sunnuntaina takaisin "kaupunkiin" palattuamme jatkettiin samalla linjalla kun saatiin muutama ihana tyyppi kylään. Kaksi viikkoa on pitkä aika olla erossa siitä omasta miehestä, mutta se, kuinka paljon siinä onkaan aikaa viettää kaikkien niiden ihmisten kanssa joita ei muuten koskaan näe on mahtavaa! Tammikuinen viikon reissu oli aivan liian lyhyt ja stressinen, tällä kertaa saatiin ottaa vähän rennommin ja ehdittiin nähdä joitain pupusia jopa useampaankin kertaan.

Lucaksella oli vähän nukahtamisvaikeuksia lähes joka iltana joka on tietysti täysin ymmärrettävää - vieras paikka jossa on vieläpä ihan valoisaa, meillä kun on myös päiväunille mentäessä pimeää! Mutta muuten uniongelmia (tai muitakaan kovin suuria ongelmia) ei ollut, oltiin aika lomamoodilla kun nukuttiin joka aamu herätyskellosta huolimatta vähintään kahdeksaan, normaalisti yhdeksään... Kotona kun heräillään aina seiskan pintaan niin tuntui että päivä oli melkein jo ohi kun nukkui yhdeksään asti, kerran missattiinkin yhdet treffitkin sen takia!

Ehdittiin silti tehdä vaikka ja mitä, esimerkiksi:

Leikkimään poikaleluparatiisissa ihanien poitsujen kanssa!

Hellimään monia eri eläimiä!

Tekemään vähän kaivinkonehommia papan kanssa!

Tutustumaan ihkauuteen syötävään: herneisiin! Kysyin joskus Stefanilta eikö täällä syödä herneitä tällain ja se vaan jäi ihmettelemään että kuka muka haluaa syödä raakoja herneitä! Toin sille sitten kaksi litraa näytille, mutta sain syödä ne onneks itse kun ei se oikein tajunnut mikä niissä on niin ihmeellistä!

Leikkimään tädin luona serkun ja serkkupuolten kanssa, siellä oli niiiin paljon tilaa!

Lisäksi oltiin myös hurjia ja käytiin jopa saunomassa! Lucas ei viime kerralla oikein välittänyt siitä joka mulle sopi hyvin, mäkin oon ainoastaan sellainen sosiaalisaunoja jolle riittää tämä kerta, pari vuoteen mainiosti. Tälläkertaa viihdyttiin siellä kuitenkin hyvinkin pitkään, molemmat!

Saunanraikkaat Lugi ja mummo!

Kuvat kertovat varmasti kuinka ihana loma meillä oli, sitä kuinka inhottavaa hyvästien jättäminen taas kerran oli, ei varmasti tarvitse edes kuvailla. Mutta ikävät fiilikset katosivat kyllä jo heti Helsinki-Vantaalla kun sain vihdoin sanoa Lucakselle että nyt mennään kotiin, Papan luokse. Kuten jo totesin, kaksi viikkoa on pitkä aika olla erossa toisesta - ei pelkästään mulle, vaan myös Lucakselle! Enkä osaakaan sanoiksi pukea sitä kuinka ihana kohtaaminen meillä Münchenin kentällä oli tai sitä kuinka ihana musta oli jälleen nähdä nuo kaksi yhdessä ♥ Kiitos vielä kaikille ketkä meitä kestitsi, auttoi, lahjoi tai ihan vain viihdytti! Olisitte aina tervetulleita meille kun tulisitte vaan, varsinkin sitten syksyllä kun meillä on vierashuonekin! Pus!

Heja kära Sverige!

Keksin tuossa olympialaisten aikana tosiaan taas yhden asian jota Suomesta ikävöin. Se ei ole mitään suuhun mätettävää tai muuta materiaa ja sitä on erittäin hankala käsittää ellei ole suomalainen tai ruotsalainen, esimerkiks Stefanin mielestä se on jopa jokseenkin vähän epäkypsää. Mitä! Sama kuin sanoisi itävaltalaiselle että hei noi sun knödelit on aika lapsellisia - lasken tämän kyseisen asian tosi tärkeäksi osaksi suomalaista kulttuuria.

Mitä se sitten on? No tietysti tämä ihana Suomi-Ruotsi-kisailu ja vahingonilo jota varsinkin urheilussa näkee ja kuulee kokoajan. Rakastan kaikkia talvilajeja varsinkin penkkiurheilun muodossa (tässä just sivusilmällä katselen ampumahiihtoa), mutta pahin (vai pitäisikö sanoa paras) kaikista niistä lajeista joissa nämä kaksi ihastuttavaa Pohjoismaata keskenään välillä aika rankastikin skabaavat on kuitenkin jääkiekko. En usko että kenelläkään (vaikka kuinka kyseistä lajia vihaisi) on voinut mennä ohi se, minkälaisia tunteita se ihmisissä herättää - joko itse pelaajissa tai ihan meissä taviskatsojissa.

Luen aina kisojen aikaan myös ruotsalaisia lehtiä, tässä kaunis artikkeli keväältä 2011.

En tiedä kuinka kaukaa menneisyydestä tämä juontaa juurensa - varmasti ainakin Suomen ensimmäisellä jääkiekon maailmanmestaruudella vuonna 1995 oli suuri osansa. Itse en näistä tsembaloista mitään muista, mutta moni tietänee kuinka Ruotsi oli ollut niin varma voitostaan että oli jopa tehnyt itselleen tunnusbiisin, joka kertoi heidän tulevasta maailmanmestaruudestaan! Kuka tekee sellaista!

Oli tietysti oikeutettua että Suomi omi kyseisen biisin itselleen koska eipä niille sveduille sitten sitä mestaruutta herunutkaan. Vi ska ta gul igen - muistan kuinka lauloimme tätä jopa ala-asteen musiikintunnilla. Niinpä, se kuuluu suomalaiseen kulttuuriin. Tunnen kaksi ruotsalaista joilta kummaltakin pääsi vain syvä huokaus kysyessäni mitä mieltä he ovat kyseisestä laulusta.

Tällaisen megamokan jälkeen olisi voinut olettaa etteivät ruotsalaiset sorru samaan virheeseen toistamiseen koska hei, olihan toi nyt vähän noloa. Mutta mitä kävi vuonna 2011? Samaanaikaan kun Suomi valmistautui tulevaan finaalimatsiin Ruotsia vastaan katse maahan suunnattuna, pahinta peläten mutta silti pienenpieni toivonkipinä jossain takaraivossa hennosti naputtaen, kirjoitteli ruotsalainen media siitä kuinka mestaruus oli jo heidän. Niin, ja miten siinä sitten kävikään?

Sunnuntai (ennen matsia): "Siitä tulee lastenleikkiä..." Maanantai (Suomen voitettua 6-1): "Perkele, siitä tuli lastenleikkiä..." Niin, osat vain vaihtuivat.

Siinä missä rakkaat länsinaapurit ovat jopa vähän liian itsevarmoja ja uskovat sokeasti voittavansa aina kaikki, ovat suomalaiset niiden lukemattomien, sanoinkuvailemattoman karvaiden, tappioiden myötä oppineet nöyremmiksi. Ruotsalaiset eivät. Meitä aina vähän pelottaa ennen tärkeää matsia - mitä jos me hävitään? Tällaiset ajatukset eivät ruotsalaisia vaivaa, koska onhan se sanomattakin selvää että Tre Kronor voittaa! Mutta kun ei se aina ole ja vaikka hekin ovat monesti saaneet todistaa mitä kamalimpia häviöitä, miten he silti uskaltavat edelleen olla niin voitonvarmoja?

"Kuulimme että Ruotsilla on juhlat täällä, ehkä mekin jäämme juhlimaan".

Seuraava mieleen jäänyt hauska sattuma tapahtui vuoden alussa nuorten maailmanmestaruuskisoissa. Kuullessaan pääsevänsä pelaamaan Suomea vastaan finaalissa, ehtivät ruotsalaiset järjestää jo juhlat valmiiksi seuraavaksi päiväksi mestareillensa! Mestareille! Matsia ei oltu vielä edes aloitettu! Hallissa harjoiteltiin myös lipunnostoa - Ruotsin lippu kultapaikalla. Ja mitähän kävikään seuraavana päivänä? No kuten tästä voisi jo arvata, Suomi voitti.

Facebookista bongattu keskustelu kyseisen matsin jälkeen... vaaleansinisellä merkattua henkilöä lukuunottamatta kaikki osanottajat ovat naisia.

Tästä tuli nyt täysin jääkiekkopainoitteinen, mutta sehän se onkin se ykköslaji missä tätä hulvatonta kisailua eniten näkee. Kun on pienestä asti kasvanut tällaisen asian keskellä, kuuluu se jo omaan identiteettiin. Mulla ei todellakaan ole mitään ruotsalaisia vastaan ihmisinä (nuorempana haaveilin jopa suomenruotsalaisesta miehestä jotta saisin kaksikielisiä lapsia... check, paremmalla kielellä vain!), Ruotsi on kaunis maa ja pidän ruotsin kielestä - se on vain tuo jääkiekko niin pirun vakava asia.

Olen kysellyt jonkin verran ihmisiltä, ovatko he huomanneet vastaavaa muissa maissa. Eivät kuulemma. Voisi olettaa että esimerkiksi Itävalta ja Saksa harrastaisivat keskenään myös tällaista, mutta ei. Mäkihyppy on kummallekin maalle aikalailla sellaista, mitä jääkiekko on Suomelle ja Ruotsille. Silti saksalainen selostaja olympialaisissa vain harmitteli itävaltalaisten puolesta sitä kuinka sillä hyppääjällä on ollut heikko kausi ja toisella ei oikein tänään kulkenut. Kun Saksa voitti joukkumäen, oli selostaja tietysti innoissaan, mutta silti samaanaikaan kertoi kuinka harvinaista onkaan että Itävalta jää hopealle, luetellen missä kaikkialla se onkaan saanut kultaa jättäen Saksan taakseen.

Suomessahan on lukemattomia vitsejä ja jopa ihan omia sananlaskuja ruotsalaisiin liittyen. "Tärkeintä ei ole voitto, vaan se että Ruotsi häviää". En epäile hetkeäkään etteikö Ruotsista löytyisi samanlaisia ja niinhän sen kuuluukin olla (kuten ylläolevassa, Suomi on usein ruotsalaisessa mediassa "pikkuveli"). Olenko mä ainoa josta tämä ihana naapurirakkaus (vaikka en nyt enää naapurissa asukaan) on tärkeä osa suomalaisuutta ja antaa aina vähän enemmän potkua kaikkeen? 

Ja yksi mikä mua hurjasti kiinnostaisi - millä kannalla ovat suomenruotsalaiset/ruotsinsuomalaiset? Kumpaa aina kannatat, kumpi kansalaisuus on enemmän sydämenasia? Entäs muut ulkosuomalaiset tai muuten vain muista kulttuureista tietävät - oletteko huomanneet joissain asioissa yhtä hurjaa maiden välistä suhdetta mitä Suomella ja Ruotsilla vai onko se ihan totta niin ainutlaatuinen? Tai tyhmä - löytyykö teitä jotka ajattelevat niin? :)

Menetetty oikeus

Olet suomalainen, asut Suomessa ja pilkkaat suomalaisia tai Suomea maana. Haha, olet niin hauska ja voi miten ihanan itseironinen kun osaat nauraa omalle kansallesi! Olet suomalainen, asut ulkomailla ja sanot vähänkin jotain negatiivista Suomesta tai suomalaisista (eli siitä omasta kansastasi). Olet ärsyttävä tyyppi joka kuvittelee olevansa jotain enemmän vain koska on muuttanut ulkomaille.

Seriously! Kuka helvetin urpo on tehnyt siihen tuollaisen rajan! Suomalaiset saavat itse pilkata ja nauraa maallensa tai sen asuttajille ihan jopa miljoonayleisön edessä telkkarissakin ja kaikki nauravat mukana! Miksei ulkosuomalaisilla ole samaa oikeutta? Se, että koska en viihtynyt Suomessa ja sieltä pois muutin ei tarkoita sitä ettenkö yhtäkkiä olisi enää suomalainen. Laillisesti mulla ei siellä enää oikeuksia ole, mutta jumalauta, oikeus pilkata omaa kansaa, sitä ei saa viedä pois keneltäkään!

Parina esimerkkinä: Putous ja Hyvät ja huonot uutiset. En ole nähnyt aiempia kausia Putouksesta, mutta tällä kaudella lähes poikkeuksetta jokaikisessä jaksossa on heitetty jotakin vitsiä suomalaisista tai Suomesta. Ja kaikki ovat nauraneet. Jos Hirviniemi sattuiskin asumaan ulkomailla, ei se olis enää yhtään hauska. Idiootti, luulee olevansa niin maailmankansalainen että on varaa pilkata synnyinmaatansa kun on muka nähnyt niin paljon kaikkea parempaa.

Okei joo, ymmärrän että tässä asiassa voi vetää yli. On tottakai olemassa sellaisia kuukauden ulkomailla viettäneitä jotka palaavat Suomeen, eivät osaa enää suomea ja kaikki siellä on ihan kamalaa, kyllä ulkomailla on kaikki paljon hienompaa ja laadilaadilaa. Ymmärrän että sellainen ärsyttää. Mutta siinä missä Suomessa asuva suomalainen suu vaahdossa pilkkaa kotimaataan, ei ulkosuomalaiselta siedetä edes yhtä poikkipuolista lausetta.

Mennään seuraavaan esimerkkiin, jonka ensin pohjustan: vihaan älypuhelimia, tai no, en itse puhelimia vaan niiden sellaisia käyttäjiä joilla se on kädessä kokoajan, tai jos ei kädessä, niin ainakin käden ulottuvilla jotta sitä voi minuutin välein katsoa. Mitähän tärkeää siellä niin usein muka  tapahtuu? No niinpä, ei mitään! Riippuvuus se on sekin, hankkikaa hoitoa! Voisin kirjoittaa tästäkin aiheesta vaikka kuinka pitkän valituksen!

Olympialaisten avajaiset olivat hyvässä tohinassa kun tulimme ulkoa Lucaksen kanssa. Jäin sitten tietysti katsomaan niitä ja luulin että maat tulevat aakkosjärjestyksessä, koska siinä tuli juuri jotain aivan ihmeellisiä t-kirjaimella alkavia maita jotka iloisena heiluttelivat, joillakin oli pieniä lippuja kädessä. Yllätyinkin kun sieltä sitten hyppäsikin Suomi, koska luulin että se oli mennyt jo! Seuraavaksi yllätyin, erittäin negatiivisesti, kun huomasin että jollakin urheilijoista oli älypuhelin kädessä.

Kirjoitin tästä tuohtuneena Facebookiin koska tiesin että edes muutamat kaverilistaltani ovat samaa mieltä (siitä että vaikka kuinka elettäisi 2010-lukua, ei älypuhelinten paikka ole olympialaisten avajaiskulkueessa, näyttää ihan hirveältä). Niiden samanhenkisten lisäksi tuli eräs kommentti joka sai paljon tykkäyksiä muilta mun kavereiltani:

No enpä nähnyt, suomalainen oli ainut jolla sen näin. Ja mitähän ne itävaltalaiset muhun liittyy? Ei mitenkään! Vaikka asuisin sadatta vuotta toisessa maassa, pysyn silti suomalaisena. Suomalaisten touhut on ne mistä mun muunmaalaiset kaverit mua pilkkaa. Parhain esimerkki lienee Pasi Nurmisen ilmaveivi, siitä sain kuulla erittäin monelta mun muunmaalaiselta kaverilta - saksalaisilta, slovakialaisilta, jopa unkarilaiselta. Jos suomalainen tekee jotain tyhmää, saatan kuulla siitä jopa ensimmäisenä joltain ei-suomalaiselta!

Jos itävaltalaiset tekevät jotain tyhmää - niin, miksi kukaan siitä mulle kertoisi? Joskus saattaa joku mainita mutta mainitsemiseen se jää. Mä vain asun täällä. Tottakai pidän Itävaltaa jo kotimaanani, mutta en kuitenkaan vielä vuosikymmeniin voi sanoa itseäni itävaltalaiseksi (kirjoitin jo "ikinä", mutta never say never) - olin 20 vuotta suomalainen, ei sitä viidessä vuodessa yhtäkkiä vain sivuuteta.

Velikulta laittoi mulle tämän kuvan - Itävallan sisääntulo, hirveen näköistä! Ahaha, tosin tuosta kaatumisesta kuulin myöhemmin sitten myös eräältä paikalliselta, koska maassa makaava henkilö onkin SUOMALAINEN...

Ei se silti toki tarkoita sitä etteikö myös itävaltalaisten touhut herättäisi mun tunteita - joko niitä negatiivisia tai positiivisia. Lähes samanlailla kauhistelen jos esimerkiksi luen jonkun kurjan Itävaltaan liittyvän uutisen, samanlailla iloitsen kun itävaltalainen urheilija menestyy. Se ilo ei ehkä kuitenkaan nouse ihan yhtä ylös kuin se riemu jota koen kun suomalainen menestyy. Lähelle, mutta kyllä mua just viime viikonloppuna yhtä paljon lämmitti sekä Schlierenzauerin kolmas sija että Koivurannan kymmenes.

On kiva että Facebookissa on oma ryhmä ulkosuomalaisille äideille. On mukava keskustella samanhenkisten ihmisten kanssa - ihmisten, jotka eivät suutu jos sattuukin sanomaan jotain negatiivista Suomesta, koska he tajuavat ettei mielipide johdu siitä että uudessa maassa on niin coolia ja Suomi on ihan paska maa. Ei siellä uudessa maassa aina niin hienoa ole. On hauskaa vertailla kuinka paljon asiat ja tavat eroavat eri maissa - ilman että tarvitsee pelätä että mitähän toi nyt ajattelee jos sanon että musta tämä asia on paremmin meillä kuin Suomessa.

Ehkä me ulkosuomalaisetkin saadaan vielä joskus samat oikeudet muutakin kuin omiemme keskuudessa, ehkä vielä joskus koittaa aika että kukaan ei suutu jos satunkin sanomaan että se ja se itävaltalaisittain miellyttää mua enemmän kuin suomalaisittain. Saa nähdä, siihen asti pitää vaan muistaa yrittää varoa puheitaan, harmi että olen niin reikäpää että harvoin muistan! Tähän asiaan liittyen mulla on yksi asia jota suuresti Suomesta ikävöin, kerron siitä joskus toiste heipodei!

Nolot luomuilijapellet

Mua on tässä ns. pakollisen olympiablogitauon aikana ärsyttänyt tai kummastuttanut tosi moni asia, mutta valitettavasti en ole niitä ajanpuutteen takia saanut tänne purettua! Tein eilen päivälliseks kasvispihvejä ja lohkoperunoita, tai no, oikeastaan niistä tuli ranskalaisia kun pilkoin perunat niin pieniksi. Siinä niitä pilkkoessani olin onnellinen siitä että ne olivat luomuperunoita - sain hyvillä mielin jättää niihin kuoret, koska niissä ei ole mitään kamalia myrkkyjä.

Samaan aikaan mieleeni hyppäsi myös se yksi ihmetyksen aihe - miksi luomuruoka, tai oikeastaan sen suosijat, saa niin monissa ihmisissä käsittämättömän ärsytyksen aikaan? Olen jo pitkään seuraillut kaikissa mahdollisissa suomenkielisissä sosiaalisissa medioissa tätä aihetta - Facebookin ryhmissä (eritoten dorkimmista dorkimmassa ÄiTyLeissä), blogeissa ja forumeilla. Kuvat ovat Vauva.fi-forumilta löytyneistä idioottimaisista keskusteluista.

Suurimmaksi ärsytyssyyksi osoittautui ehkä se että "luomuruokaa suosivat kuvittelevat olevansa muita, ei-ekologisesti valmistettua ruokaa käyttäviä, parempia". Tähän liittyi myös toinen, paljon ärsytystä aiheuttava syy: "miksi sitä pitää erikseen mainostaa, eikö sanan luomu-sitäsuntätä sijaan voi vain sanoa että söin sitäsuntätä". Okei, jälkimmäisen kyllä ymmärrän, en mäkään jaksaisi lukea esimerkiksi blogia jossa aina kerrottaisiin että tänään tein keittoa luomukasviksista johon lisäsin luomukermaa jonka jälkeen join hyvät luomukahvit.

Mutta siis ensimmäinen - mitähän ihmettä? Ehkä sellaisiakin hihhuleita jostain löytyy, mutta enpä ole törmännyt. Mua ei oikeastaan huvita mainostaa kyseistä asiaa - sitä että meillä suositaan luomua - kenellekään, koska se on monelle niin kamala asia, monelle taas ihan vitsi. Viimeisimmällä Suomilomalla äidin yllärisynttäreillä en edes maininnut kyseistä sanaa, mutta silti sain kuulla mulle osoitettuja heittoja "piirakassa on sitten LUOMUjauhoja!" tai "puolet porkkanoista on LUOMUA!".

Tämä oli mun ehdoton lemppari! Toivon että tämä oli provo, eihän kukaan voi oikeasti olla noin tyhmä, eihän!

Mulle on ihan sama mitä muut (varsinkin täysin tuntemattomat) ihmiset kitaansa tunkee (kuten varmasti erittäin monelle muullekin), joten miksi niin moni ärsyyntyy siitä jos joku suosii luomuruokaa? Enhän mäkään kiukuttele tai vitsaile siitä että joku käyttää kemikaaleja - torjunta-aineita sun muita - täynnä olevia raaka-aineita. Vähän kyllä vauvojen puolesta harmittelen, mutta ei se mun maailmaa kaada kun en asialle mitään voi tehdä. Lihansyönnistä kirjoitin jo aiemmin joten siitä en nyt paasaa.

Jos joku alkaa mulle kyseisestä asiasta päätään aukomaan, en jaksa alkaa siitä tappelemaan tai henkilöä jotenkin käännyttämään. Totean vain että luomuraaka-aineet yksinkertaisesti maistuvat paremmalta, omapahan on menetyksensä, mutta eipä siitä mulle hiekkaa housuihin ilmesty niin pitkään kun mä saan rauhassa syödä mun hyvänmakuisia ruokiani. En tiedä ovatko nämä suurimmat luomuvihaajat edes maistaneet ekologisesti valmistettuja tuotteita - esimerkiksi hedelmissä ja kasviksissa huomaa valtavan eron. Onhan ne yleensä paljon pienempiä ja välillä on ärsyttävä kuoria tuhat pienen pientä porkkanaa, mutta on se maku vain sen arvoinen.

Eihän ne ihan myrkkyä ole, mutta johan sen jo se kokokin kertoo että ei ne ilman myrkkyjä niin kasva.

Unohdin taas Suomessa käydessämme katsella luomutuotteiden hintoja. Johtuuko se suomalaisten luomuviha kenties siitä että ne ovat monien mielestä niin kalliita? Löysin jonkun hintavertailusivun joka sanoo että kilo luomuporkkanaa maksaa 2,78 euroa - meillä 1,38 euroa. Kilo luomuperunaa 1,40 euroa - meillä 1,34 euroa. Litra luomukevytmaitoa 1,29 euroa - meillä 1,19 euroa. Muistetaanhan että elintaso Suomessa on korkeampi, ihmiset tienaavat siellä paremmin, joten erot siihen verrattuna eivät ole juuri mitään. Hinnat on tietysti vain löytämiäni esimerkkejä eikä absoluuttisia totuuksia, toisaalla maksaa enemmän ja toisaalla vähemmän.

Itävallassa ollaan melkoisen luomumyönteistä sakkia ja koska ei se näköjään voi oikeastaan halvoista hinnoista johtua niin enpä tosiaan tiedä mistä se viha suomalaisten kohdalla johtuu. Tai no, tiedän, suomalaisista itsestään, mehän tunnetusti ollaan melkoisen erikoista kansaa. Tunnistitko itsesi, ärsyttääkö suakin jokainen tuntematon jonka ostoskorissa näet luomubanaaneja? Sehän kuvittelee olevansa sua parempi ihminen, sehän ei mitenkään voi johtua siitä että ne nyt vain maistuvat paremmalta. Ihanaa tiistaita kaikille! :)

Luukku 10: 2009 & 2013.

"Vastaa kysymyksiin käyttäen ainoastaan biisien nimiä YHDELTÄ ARTISTILTA. Yritä olla toistamatta samaa biisin nimeä." Tein neljä vuotta sitten syksyllä tämän haasteen. Nyt, monia asioita läpikäyneenä, tein tämän uudestaan.

Kun palaan ajassa takaisin syksyyn 2009, tulee mulle ensimmäisenä mieleen se, kuinka sataprosenttisen erilaista mun elämä silloin oli tähän päivään verrattuna. Toisaalta, perusperiaatteiltani olin kuitenkin hyvin samanlainen - tahdoin olla onnellinen ja se tein sen vuoksi mitä piti. Tosin vaikka monissa on sama biisi, saattaa merkitys olla hieman muuttunut.

Valitse artistisi:
Scandinavian Music Group

♥

Oletko mies vai nainen?

2009: Onnellinen nainen
2013: Onnellinen nainen

Kuvaile itseäsi:

2009: Ylpeä sydän

"Ehdin myöhemmin viettää aamuni
jonkun kylkiluuhun kasvaneena"

2013: Ei mun oo hyvä olla yksin

"Täällä ilman sua ei oo mitään
ja tästä ilman sua ei tuu mitään
Ei mun oo hyvä olla yksin"

Miltä nyt tuntuu:

2009: Minne katosi päivät

"Eilen hän ymmärsi ettei
näkisi sinun palaavan
Ja että ensimmäistä kertaa
hän ei tuntenut mitään"

2013: Vieläkö soitan banjoa?

"Kysyt olenko leikannut hiukseni
Olenko muuttunut
Vieläkö soitan banjoa
Iltaisin pimeän jälkeen"

Kuvaile nykyistä asuinpaikkaasi:

2009: Kaupunki allapäin
2013: Vierailla kallioilla

Jos voisit mennä minne vaan, mihin menisit:

2009: Tästä eteenpäin

2013: Ruotsiin ja takaisin

Mieleisin kuljetusmuotosi:

2009: Etten säikytä kaloja :))
2013: Juokseva mies

Paras ystäväsi on:

2009: Ilman sinua olen lyijyä
2013: Missä olet Laila?

"Itkemme niitä, jotka unohtuivat
synnyinkaupunkiimme"

Nykyinen parisuhteesi:

2009: Kaikkeen kyllästyy :D
2013: Hölmö rakkaus

"Muistatko miltä tuntuu
juopua kesäyönä
hölmöstä rakkaudesta
kastella jalat heinikossa
suudella poikaa aidan takana
siellä missä nokkoset lakastuu"

Millainen sää on:

2009: Kun tuuli oli viilee
2013: Talvipuutarhaan

Lempivuorokaudenaika:

2009: Tällaisena kesäyönä
2013: Nää aamut

"Ja nää aamut
mä oon maannut
vierelläsi niin kuin silloin"

Lempivärisi:

2009: Se sitä ja se tätä
2013: Se sitä ja se tätä

Jos muuttaisin nimeni se olisi:

2009: Nimikirjaimet
2013: Nimikirjaimet

Mikä mättää:

2009: Säälittävä syksy
2013: Huomisen sää

"Mustat katot tippuu vettä
muut menee lämpimään
vain harva huomaa että
tänään sataa vähän vähemmän"

En pahastuisi:

2009: Tahdon uudet silmät
2013: Tahdon uudet silmät

"Tahdon uudet silmät
Joilla näen kauemmas
Pihan yli vuorille ja niiden lävitse" 

Jos elämäsi olisi TV-sarja, mikä sen nimi olisi:

2009: Joisin viskin ja nousisin :D

2013: Mustana, maidolla, kylmänä, kuumana

"Tai sitten keitän muina naisina
kahvia ja unohdan
Mustana, maidolla, kylmänä, kuumana,
juon sen miten sattuu

Mitä tahansa minusta odotat,
sitä en ole
Mitä tahansa minusta haluat,
et taida saada kuitenkaan"

Mitä elämä on sinulle:

2009: Näin minä vihellän matkallani

2013: Näin minä vihellän matkallani

"Näin minä vihellän matkallani
Jos sen on oltava niin
Olkoon sitten niin"

Miten tahtoisin kuolla:

2009: Valmis

2013: Valmis

"Sitten olen valmis
sinun pitää omanasi" 

Paras neuvoni:

2009: Mitä hyödyttää :D

2013: Mitä hyödyttää

"Mitä hyödyttää
tuijottaa tähtiä
Kun sä et kuitenkaan
nää niitä?"

Mottoni:

2009: Ei mulle riitä

2013: Ei mulle riitä

"Ei se oo mulle mitään,
Ei se oo mulle mitään
niin kauan kun en kaikkea saa"

♥

Scandinavian Music Group on ollut pitkään yks mun ehdottomista lemppareista, sitä kuunnellen voi nyyhkien herkistellä kun elämä on kurjaa tai sitten tanssia ja laulaa ihan päättömänä. Kuvilla ei ole mitään yhteyttä mihinkään, ne on vaan kaikki satuttu ottamaan vuonna 2009 ennenkuin lähdin Itävaltaan. Mieletön vuosi, pusuja kaikille!

Itävallan inhokit.

Olen aiemmin kertoillut teille lähinnä sellaisista Itävaltaan liittyvistä asioista, joista tykkään. Ihanat ihmiset, inhimilliset sääolosuhteet, hyvä ruoka ja hauska kulttuuri. Mutta tietysti täälläkin on sellaisia asioita, joista en erityisemmin välitä, sellaisia joista Suomen malli on enemmän mieleeni. Suurin osa niistä liittyy tapoihin, vaikka tottakai esimerkiks yhtä hyvää koulutusjärjestelmää toivoisin tännekin.

Teitittely on ehkä se mun suurin inhokki. Asiakkaiden teitittely ei ole koskaan ollut ongelma, se on tullut ihan luonnostaan koska sitä tein vanhemmille ihmisille Suomessakin ("Rouva, teiltä unohtui tämä"). Nykyään en kuitenkaan ikinä osaa arvioida ketä teitittelisin ja ketä en, tuntuu tyhmältä teititellä vain hieman itseään vanhempaa ihmistä koska hän nyt sattuu olemaan kaupassa tai palvelutiskillä töissä. Olen ehdottomasti maassa maan tavalla-ihminen, joten yritän kovasti aina myös teititellä!

Mulla oli ekana Itävallan vuonna aivan ihana miespomo joka käski heti sinuttelemaan ja jonka kanssa hassuteltiin kokoajan. Seuraavana vuonna tämä pomo sai seurakseen kakkosravintolapäälliköksi hienostelevan naisen, joka vaati teitittelemään ja kutsumaan nimellä "rouva Sukunimi". Ja me puhutaan nyt tosiaan rinneravintolasta, ei mistään viiden tähden Michelin-raflasta. Rouva Sukunimi olikin kavereiden kesken ihan vain die Hexe, noita.

Ensi kertaa jollekin vähän tutummalle puhuessa, esimerkiks jollekin meidän kadun naapureista, yritän välttää kysymästä sellaista missä mun pitäis valita teitittelenkö vai sinuttelenko. Nykyään suurin osa on jo tuttuja ja sinuttelen kaikkia kummempia miettimättä. Kukaan ei ole sanonut ettäkö häiritsisi, mutta jos häiritseekin, niin onneksi kaikki tietävät että en ole paikallinen ja ymmärtänevät eivätkä pidä mua epäkunnioittavana.

Toinen myös tapoihin liittyvä asia johon mulla kesti jonkin aikaa tottua on kättely. Siis tottakai musta on normaalia kätellä ihmisiä esimerkiks työhaastattelussa, mutta kun täällä sitä tehdään tuttujenkin kanssa. En tiedä miten muissa perheissä Suomessa on tapana, mutta meidän suvussa ja kaveripiirissä aina halaillaan kun tavataan ja hyvästellään. Ei tietenkään joka päivä, mutta mäkin kun olen jo pitkään tehnyt Suomeen visiittejä melko pitkillä aikaväleillä, niin on aina kiva rutistaa toista ensin kunnolla. Samoin hyvästellessä, koska et tiedä milloin näet henkilön seuraavan kerran.

Ylioppilasjuhlista "muutama" halaus tallentunut kamerallekin... Tervetuloa mun bailuihin, hellyyttä tarjolla!

Täällä taas kaikkia kätellään. Kiva nähdä pitkästä aikaa, kätellään. Hyvää joulua, kätellään. Hyvää syntymäpäivää, kätellään. Halailu tulee multa kuitenkin edelleen niin luonnostaan, että usein meinaan vahingossa syleillä vähän kaikkia Stefanin sukulaisia... Sen äiti näytti vähän kummastuneelta kun mun mami ja mummo viime vierailun päätteeksi halasivat sitä kiitokseksi, joka meillä taas on ihan normaalia. Kun treffasimme ensimmäisen kerran Maijan kanssa (joka bongasi mut siis täältä blogista), kysyin "Pitääkö meidän kätellä?" ja Maijan vastaus oli "Me ollaan suomalaisia...". Ainiin!

Ulkosuomalaisten mamien Facebook-ryhmässä olemme puhuneet myös seuraavasta ongelmasta - tavaroiden pois antaminen. Jos joku tuttu kysyy sulta Suomessa "Tahdotko tämän?", on ihan selvää että hän ei tahdo kyseistä tavaraa kotonaan enää koskaan nähdä. Vauvanvaatteista on ilo päästä eroon vaikka lisää lapsia olisikin suunnitteilla. Täällä et kuitenkaan voi ottaa jotain vastaan ja tarpeettomaksi todettuasi heittää pois, koska tavaran antanut saattaakin kysellä sitä takaisin! Naapuri just pyysi Lucakselle antamansa kura-asun takaisin, onneks en edes tykännyt siitä.

Stefanin äiti toi meille siskonpoikansa vauvan vaatteita, mutta sanoi että he tarvitsevat ne sitten takaisin koska haluavat vielä joskus toisen lapsen. Okei, no ne jäikin sitten käyttämättä. Vaikka olisinkin sattunut muistamaan mitkä olivat heidän vaatteitaan, olisi Puklu-Lucas varmasti oksentanut jokaiseen kaaressa oranssia ikilikaa joka ei olisi lähtenyt pois. No, onneksi edes sanoivat haluavansa ne takaisin, kaikki eivät sano vaan alkavat vuoden päästä kyselemään josko saisi sen ja sen takaisin. Keski-Eurooppalaisten pitäisi ymmärtää, että pois antaminen on eri asia kuin lainaaminen.

Jotain muitakin löytyy, mutta ne on aika pikkujuttuja. Kaikkeen tottuu ja onneksi mä olen erittäin sopeutuvainen! Mitä muut ulkosuomalaiset ovat huomanneet, missä asiassa Suomen tapa on parempi? Entäs ihan Suomisuomalaiset, tiedättekö jonkun ulkomaisen tavan jonka tahtoisitte normaaliksi myös Suomeen?

Bonuksena vielä niille jotka eivät jaksaneet lukea ja ovat enemmän vauvajuttujen perään (esimerkiksi minun siskokulta...), vielä yksi kuva synttärikakustaan kovasti nauttivasta taaperosta, bitte schön! Synttäripostaus tulee ensi viikolla jahka saadaan perjantaina juhlittua myös Suomisukulaisten kanssa, ciao!

Sydämeltäni ylpeä ulkohölmöläinen.

Suomessa on aina kylmää ja pimeää, suomen kieli on maailman hankalin kieli ja suomalaiset on joko hiljaisia, masentuneita mököttäjiä tai sitten hulluja (die Finnen, sie spinnen). Maailmalla liikkuu Suomesta kaikenlaisia mielikuvia. Osa pitää Suomea erittäin hyvänä, puhtaana valtiona siellä jossain pohjoisessa, joku kuvittelee sen olevan pelkkä Venäjän tai Ruotsin maanosa, jollekin on iskostunut päähän mielikuva ikitalven maasta jossa porot kävelee kaduilla ja osa ei osaa sanoa maasta yhtään mitään. Joku tietää sen, ettei keskikesällä tule pimeää ollenkaan, joku sen, että Suomea ei turhaan kutsuta tuhansien järvien maaksi.

Mulle suomalaisuus on edelleen tärkeä osa omaa identiteettiä, enkä ikinä ole kokenut häpeää vastatessani jollekin, mistä olen kotoisin. Mulla on paljon erimaalaisia kavereita ja tuttavia, joista huomaa, ettei kaikki ole synnyinperästään kovin ylpeitä. Kun joku kysyy yhdeltä slovakialaiselta kaveriltani, mistä hän on kotoisin, on vastaus ympäripyöreä "oon asunut tosi pitkään Saksassa ja Itävallassa". Niin, sitähän se kysyikin.

Itsehän en ole sen eteen mitään tehnyt, että Suomi on niin hyvä valtio elää tai että satuin sinne syntymään. Voin silti sanoa, että olen osittain ylpeä suomalaisuudestani. Vaikka en tahdokaan asua siellä, on mulla henkilökohtaisesti silti kuitenkin ehkä enemmän positiivista sanottavaa Suomesta kuin negatiivista. Musta on upeaa, että niin pieni valtio puskee voimalla eteenpäin, kehittyy ja pysyy suurten valtioiden vauhdissa mukana. Vertailuissahan se menee niiden jättien ohitsekin - ehkä pienemmässä maassa on helpompi pitää pakka kasassa, en tiedä kun ei kiinnosta ihan liian paljoa.

Ne asiat, joista en pidä, on kuitenkin mulle niitä tärkeimpiä. Se mielikuva, joka monella on suomalaisista, on valitettavasti aivan totta. En taaskaan yleistä joten ei pidä ottaa itseensä, mutta vähemmän Suomesta löytyy kyllä ystävällisiä ihmisiä ja enemmän niitä urpoja, jotka eivät osaa olla mukavia muuta kuin ihmisille jotka he tuntevat. "Miks sä mollaat suomalaisia, kaikki keitä mä olen tavannut, on ollut tosi kivoja!", sanoi Stefan kerran. Joo, oot puhunut ainoastaan mun sukulaisten ja kavereiden kanssa, tottakai ne on kivoja.

 Suomessa ollessani en edes oleta, ettäkö joku tekis mulle niitä asioita jotka täällä on normaaleja - moikkaus, ovien avaus, bussissa tai kassajonossa nopeamman eteen päästäminen. Aina jos oon ollut kantorepun kanssa liikkeellä ja Lucas on heittänyt jonkun lelun maahan on joku samalla sekunnilla nostanut sen sille. Suomessa taas menin lähes sanattomaksi kun kerran olin junassa ja vieressä istunut leidi alkoi puhumaan mulle (okei, se sätti kuinka likainen mun läppäri oli mut silti, puhui). Kesällä Helsingissä ollessamme joku toinen leidi alkoi bussissa kehumaan Lucaksen hampaita, siitäkin yllätyin mutta en ihan yhtä hurjasti (oon kuullut huhuja että jopa siellä kiireisellä pääkaupunkiseudulla tuntemattomatkin saattaa alkaa lässyttämään vauvoille).

Suomalainen kulttuuri on ihan okei, onhan meillä kaikkea mitä mikään muu valtio ei varmasti tahtoisi myöntää omakseen, saunat ja mämmit sun muut. Perinteitä on jonkin verran - jouluna rauhoitutaan, juhannuksena dokataan. On eukonkantoa ja hanki- sekä suojalkapalloa. Lihava joulupukki, hyviä (dopingista kärähtäneitä) hiihtäjiä, juhlivia jääkiekkoilijoita sekä jääkylmiä formulakuskeja. Jos kerron olevani Suomesta, liittyy ensimmäinen kommentti yleensä kuitenkin ilmastoon. "Onkse totta että siellä ei talvella paista aurinko ollenkaan?" Joo, ei koskaan. Elämme neljäsosan vuodesta täydessä pimeydessä. Loput kolme neljännestä vihaamme ulkomaalaisia. Tästäkin mulla mamulla riittäis kerrottavaa, mut joku toinen kerta.

Oli miten oli, vaikka Itävalta on nykyään mun kotimaa, pysyy Suomi silti aina mun synnyinmaana ja tärkeänä osana mua. En mitenkään saa kasvatettua Lucaksesta yhtä suomalaista kuin musta, mutta pyrin edes puolikkaaseen! Koska ei tosiaan asuta siellä, en myöskään usko että se tulee arvostamaan toista kotimaataan samanlailla kuin minä. Musta olis mahtavaa, että vielä joskus kaksoiskansalaisuus Itävallan ja Suomen välillä tulisi onnistumaan, koska mä en tahdo luopua suomalaisuudestani ja olis hienoa jos Lucaskin saisi toisen kotimaansa kansalaisuuden, on se kuitenkin sen verran arvokas. Vaikka Suomellakin erittäin valitettavia virheitä onkin:

Kuvat täältä.