Erään syliriippuvaisen tarina

Joku on ehkä ihmetellyt miksi ennen kitisin siitä, että jouduin kantamaan vauvaani jatkuvasti. Sellaisiahan vauvat ovat - niillehän kuuluu antaa läheisyyttä, he tarvitsevat usein syliä ja lämpöä, se luo turvaa ja hyvää oloa!

Kyllä, totta joka sana. Mutta kun kannat sitä ihanaa pienokaista lähes kahden kuukauden ajan jokaikinen päivä (eli noin kuudenkymmenen päivän ajan) siitä asti kun se aamulla herää aina sinne asti että se illalla menee nukkumaan (eli noin kaksitoista tuntia päivässä, poislukien imetykset), ei se enää tuotakaan kovin hyvää mieltä.

Kuvituksena tälläkertaa Florian asiaankuuluvasti milloin kenenkin sylissä (aikajärjestyksessä), tässä tasan 80 vuotta vanhempi isomummo!

Tämä kanniskelu ei siis ollut sellaista söpöstelyä että vauva otettiin aina välillä syliin sen kanssa hassutellen ja ilmeillen. Se ei ollut sellaista, jota esimerkiksi pienen Lucaksen kanssa aina tein - istuin sohvalla vauva polviin nojaten. Ei, se oli sellaista että sitä piti nimenomaan kantaa ympäriinsä. Jos istahti siihen sohvalle oli aivan sama millä keinoin sitä yritti viihdyttää, sen huudosta ymmärsi aina että nouse ylös ja kanna minua ympäri taloa, se on ainoa keino miten olen tyytyväinen.

Vessaan mennessä Florian piti ottaa mukaan, ja jos yritti laskea sen lattialle edes pariksi minuutiksi, kuului heti vaativa rääyntä. Jos yritti laskea sitä sänkyynsä siksi aikaa että saisi meidän sängyn pedattua - ei. Ruokaa tehdessä se saattoi ehkä viihtyä pöydällä sen ajan että sain sipulit leikattua, ehkä koska jossain vaiheessa se tajusi että ne kirvelevät sen silmiä. Raaka bataatti on muuten myös hankala pilkkoa yhdellä kädellä koska se on niin kova ja veri saattaa lentää, siihen hommaan sopisi paremmin kirves.

Onneksi mulla oli nuorempana oikea käsi muutaman viikon lastassa, jolloin opin tekemään kaikki perusasiat yhdellä kädellä. Nythän tilanne oli siinä mielessä parempi että mulla oli sentään juurikin se oikea, parempi käsi käytössä! Sen jälkeen kun Florian alkoi vihdoin viihtyä hetki hetkeltä enemmän esimerkiksi lattialla tai sitterissä, oli hurja huomata kuinka nopeasti ja helposti asiat hoituukaan kun niitä käsiä onkin kaksi. Monet asiathan pystyi onneksi siirtämään illalle, hetkelle jolloin se kävi nukkumaan, mutta esimerkiksi piilareiden laitto, hiusten kiinnittäminen, pukeminen ja muut vastaavat oli pakko tehdä tietysti jo päivällä. Meikkaaminen onnistui ja onnistuu edelleen hyvin aamuyhdeksän imetyksellä, sekin kun on mulle päivittäinen tarve.

Hermoja kiristi tosiaan myös se, että tämä samainen lapsikulta ärsytti kitinällään Stefania kovasti jonka vuoksi en halunnut tyrkätä sitä sen kanniskeltavaksi (sehän käy oikeissa töissä) ja se, että se ei nukkunut minkäänmallisia päiväunia. Niinä aikoinahan olisi voinut tehdä kaikkia tarpeellisia asioita, esimerkiksi pilkkoa niitä vihanneksia valmiiksi ruokaa varten. Mutta jotenkin sitä vain tottui kaikkeen - sen jälkeen kun huomasi että ei se vaan tosiaan viihdy muutakuin sylissä eikä nuku muutakuin öisin, homma oli ihan rutiinia. Ajattelin vain että voisihan asiat olla huonomminkin, voisihan se kukkua vaikka kaikki yötkin.

Ai ja vielä yksi bonus - Florianhan ei tämän syliriippuvuutensa vuoksi suostunut olemaan edes niissä vaunuissa, jotta olisimme Lucaksen kanssa saaneet edes ulkona ollessamme rauhan. Jos joku miettii että miksen kantanut sitä sisälläkin kantorepussa - yritin, useasti, aina vain uudestaan, mutta siinäkin se viihtyi ainoastaan ulkona eikä sielläkään kovin pitkään kerrallaan. Yleensä esimerkiks Lucaksen päiväkodista hakemiset menivät niin, että jo ennen puoliväliä lykin tyhjiä vaunuja ja kannoin Floriania.

Välillä joku meille kylään tullut ihmetteli miksei mulla ole sukkia jalassa, olihan kuitenkin keskitalvi! Siksi, koska varpailla oli hyvä nostella tavaroita lattialta, ilman että tarvitsi jatkuvasti kyykistellä sen sylilapsen kanssa. Paitsi haba, myös reisilihakset saivat hyvää treeniä ja olen huomannut että nykyäänkin laskeudun lattiatasoon yleensä kyykkyyn enkä vain venyttäydy esimerkiksi nostamaan jotain. Kun Florian hiljalleen alkoi viihtyä myös vaikkapa lattialla, saattoi Skypessä Suomisukulaisten kanssa jutellessa tulla heti kysymys - mitä, missäs Florian on kun ei ole sylissä?

Jos joku nyt edelleen miettii että no ei voinut olla noin kamalaa, olishan sillä voinut olla vaikka koliikki tai ainakaan se ei valvonut öitä tai blablabla, niin one word: ainoa, joka voi sanoa että älä valita, asiat vois olla huonomminkin, on mun mielestä koditon, kädetön, jalaton, kuuromykkäsokea neliraajahalvaantunut henkilö. Tällainen henkilö lienee ainoa, kelle tämän lauseen suon. Ne omat ongelmat on sillä hetkellä maailman suurimmat ongelmat, oli kyseessä sitten kiinni juuttunut hillopurkki tai vesisade. En mäkään tykkää siitä että jatkuvasti valitetaan ja usein tekiskin mieli vähätellä muiden aivan mitättömiltä tuntuvia ongelmia, mutta hei, ne saattaa olla sille just sillä hetkellä pahinta maailmassa.

Jos joku silti on sitä mieltä että tämäkin on ollut ihan mitätön ongelma niin lainatkaa jonkun parikuinen, 6-8-kiloinen, päiväunia nukkumaton vauva, yksi uhmaikäinen, minimoitu tukiverkosto ja 10-15 tunnin työpäiviä tekevä mies ja kanniskelkaa sitä vauvaa ihan koko päivä ympäriinsä, se noin kaksitoista tuntia päivässä riittänee. Ottakaa se mukaan vessaan, tehkää vähintään yksi lämmin ruoka per päivä, siivotkaa (vinkki: mieluiten alasti, imurointi nostattaa aika hyvän hien päälle), pesette vähintään kerran päivässä pyykkiä (tai ei se pesu, vaan se niiden levitys) ja elätte kaikkine päivän touhuinenne kuten tähänkin asti - yhden käden kanssa. Ja selviätte siitä järjissänne, edelleen onnellisen parisuhteen omaavana ja mitään tyhmyyksiä tekemättä.

Ehkä sitten ymmärrätte että aiemmin mainitsemani lause "Florianin kaltaista newbornia en toivo kenellekään jolla on jo yksi uhmainen kotona" on ainoastaan totta, ei mitenkään kurjasti ajateltu - ettäkö en pitäisi meidän pikku-Pupasta! Pidän, rakastan, tuhat kertaa maapallon ympäri, se on aivan ihana, mutta ne pari kuukautta olivat vain aika hurjat ja halusin kirjoittaa tämän itselleni muistiin, jotta sitten kun tuntuu ettei mikään taas onnistu, voin jälleen virkistää muistiani ja lukea tämän täältä! Nykyäänkin kun siitä on tullut aivan painajaismaisen huono yönukkuja, mietin vain että ainakin mulla on huomenna molemmat kädet käytössä päivällä ja ainakin se nukkuu päiväunia!

Ja tässä vihdoin käännekohta maaliskuussa: Florian ihkaensimmäistä kertaa ulkona ihan vain maassa, viihdykkeenään ainoastaan lehti, jonka kanssa hän oli enemmän kuin tyytyväinen. Elämä alkoi jälleen hymyillä!

Jokuhan on sitä mieltä että jos öisin joutuu jatkuvasti heräilemään, ei päivistäkään tule mitään - oliko lukijoiden joukossa tällaisia? Entäs onko kenelläkään sattunut kohdalle samanlaista sylissä roikkujaa? Meidän Facebookin vauvaryhmässä on mun lisäkseni 54 ihmistä, eikä heistä kenelläkään ollut vastaavaa enkä mä edes tiennyt että tällaisia vauvoja on olemassa! Onneksi se on todellakin nyt ohi ja meillä asustaa paitsi se hurmaava uhmainen, myös tämä iki-ihana, rakastettavan aurinkoinen pikkuinen! Tämän ansiosta ehkä ymmärrätte senkin paremmin miksei talvella postauksia herunut! Ihanaa viikonloppua kaikille :* !

Uhmaikäisen aakkoset

A: Antaa periksi

Kun hermot ovat melkein siinä katkeamispisteessä tai fyysiset voimat aivan lopussa (tapahtuu näin tukevana melko usein), älä silti luovuta. Lapsella on mieletön muisti - jos erehdyt sanomaan "no okei sitten", on ne kuin taikasanat jatkossa seuraaville vielä järkyttävämmille taisteluille.

B: Banaani

Kuvittele tähän yksi taaperosi lempihedelmistä, joka Lucaksella on banaani. Oli joskus, nykyään ainoastaan silloin tällöin, yleensä tällöin. Silloin, kun se on itse kertonut haluavansa aivan ehdottomasti, monta kertaa varmistettuna, juuri banaanin. Kun sitä alkaa kuoria, muuttuu mieli. Mutta ei hätää, se saattaa muuttua takaisin! Monesti. Koska kuluuhan siinä aikaakin noin kaksikymmentä sekuntia.

C: Celsiusasteet

Mitä väliä vaikka mittari näyttää vaivaista kymmentä lämpöastetta? Pelkät kumisaappaat on vallan sopiva asuvalinta, tai jos taaperolta kysyisi - se on ainoa asuvalinta. Ei kannata kysyä. Jos asteita sen sijaan on 35, on ihan okei himoita päällensä just sitä paksua krokotiilitakkia.

D: Doktor

"Lääkäri on niin tyhmään aikaan ettei uhmikselle ole hoitajaa. Ei se mitään, otan taaperon mukaan." EI, vaan vaihdat lekuriaikaa. Ei pelkästään omasi, vaan ihan kaikkien mielenterveyden vuoksi. Varsinkin jos tohtori sattuu olemaan sellainen kun minun on, aina vähintään tunnin myöhässä. Koskenee ihan kaikkia vähänkään tärkeämpiä tapaamisia.

E: EI

"En tahdo, eikä mun tarvitse
Olen kuningas, suuri kuningas
Kuningas E ja I
Täällä hallitsee kuningas EI"

Kuunnelkaa koko biisi. Ei mitään lisättävää.

F: Fahren, Auto

Stefan ehdottaa Lucakselle että lähdetään ajamaan autolla. Jokaikinen kerta se on väärä auto - jos kyseessä on herran oma potkuauto, tahtoisi se lähteä ajelemaan oikealla autolla. Jos taas ollaan lähdössä sillä oikealla autolla liikenteeseen, raivoaa se potkuautonsa perään.

G: Geschwister, sisarus

Niinpä, jännityksellä odotellaan mitä herra tuumaa pian syntyvästä pikkuveljestään. Se tykkää hirvittävästi vauvoista, mutta sitä, miten se reagoi siihen että hänen kotiinsa muuttaa ihan kokopäiväisesti vauva jota maminkin täytyy välillä hoivata, ei voi mitenkään tietää etukäteen.

H: Huumori

Ilman tätä ei uhmaikäisen kanssa yksinkertaisesti selviä. Tai kai joku selviää, mutta itse olen kokenut helpommaksi tietyissä tilanteissa nauraa esimerkiksi itkemisen sijaan, vaikka jälkimmäinen olisikin ollut ensimmäisenä mielessä.

I: Itsenäistymisvaihe

Se hienompi nimitys tälle ihanalle vaiheelle. Niin, eihän uhmaikäinen ilkeyttään tai huvikseen ole niin hmm... voimia vaativa, vaan taapero on vain ensi kertaa keksinyt jotain hurjaa - hänellähän on ihan ikioma tahto! Pistäähän sellainen pienen pään sekaisin.

J: Johdonmukaisuus

On ihan normaalia että mamilla voi olla hieman eri toimintatavat kuin mummolla, mutta esimerkiksi päivistä ne tavat eivät voi riippua. "Kyllä viikonloppuna voi syödä sohvalla" - niin no, mä en kyllä tunne yhtäkään kaksivuotiasta joka osaisi viikonpäivät. Ja auta armias kun se taapero tahtoo syödä siellä sohvalla sitten seuraavanakin iltana. Siinähän opetatte sitten kakaralle sen kalenterin.

K: Kiristys

Yksi kolmesta kultaisesta lastenkasvatussäännöstä! Käytän tätä tosin vähän pehmeämmin, tyylillä "Ai sä et syö, okei, mama syö sunkin ruuat", en suoraan kiristäen. Ainakaan kovin usein.

L: Lahjonta

Ja heti perään toinen! Tähänkin mulla on hieman nössömpi tapa - en suoranaisesti uskalla ihan lahjomalla lahjoa Lucasta, vaan ennemminkin ehdottelen: "Olikohan sisällä vielä niitä luumuja, mennääs katsomaan". Ehkä hyvinkin paljon hitaampaa kuin oikea lahjominen (esimerkiksi "Tule tänne niin saat karkkia"), mutta pitkällä aikavälillä varmasti parempi.

M: Minä

Uhmakohtauksen iskiessä ei taaperon päähän mahdu ketään muuta ihmistä kuin Hän Itse. On aivan sama mitä kukaan yrittää sanoa tai kuinka moni ihminen tuijottaa. Minä, minä, minä eikä kukaan muu!

N: Nää

Lucashan ei osaa sanoa vielä suomeksi ei, vaan käyttää pelkästään saksankielistä "nää"-ilmaisua, joka on tarttunut siltä myös mulle - entinen perustirolilainen naa on usein maminkin suussa nää, joka tosin ei kauheasti yllätä koska sitä sanaa tässä taloudessa ehdottomasti eniten kuulee.

O: Oikeus

Taaperon mielestä hänellä olisi oikeus hyvinkin moniin asioihin, joten tottakai harmitus iskee kun mitään ei saa tehdä. Sen hirvittävän harmituksen tullessa on mamin vain yritettävä rauhassa muistuttaa itselleen että uhmaikäisellä on oikeus omiin, uusiin tunteisiinsa.

P: Pukeminen

Tämä se vasta hauskaa hommaa onkin! Ja yllätyksellistä, ikinä et voi etukäteen tietää käykö se (melko) helposti vai aivan käsittämättömän huudon ja raivon siivittämänä. Se, kuinka mielellään taapero on ulkona mutta kuinka vaikeaa se pukeminen on, ovatkin melkoisessa ristiriidassa keskenään.

R: Rajat

Mä olen ehdottomasti sitä mieltä että rajat ovat rakkautta, eivät turhanpäiväistä nipoilua. Vaikka lapsosen pitääkin antaa rauhassa uhmata ja näyttää tunteensa, ei se silti tarkoita sitä ettäkö se saisi tehdä aivan mitä lystää, koska se luo vain lisää turvattomuutta pieneen päähän.

S: Syöminen

Ah, lisää hulvattomia ajanvietteitä! Kirjaimellisesti juuri niitä, ruokailuun kun saa erittäin helposti kulumaan hyvinkin paljon aikaa. Ihan sama vaikka taapero on itse osoittanut innokkaasti tahtovansa juuri kyseistä ruokaa, voi olla että kymmenen sekuntia myöhemmin se onkin täysin väärää. Harmi vaan että me ei olla mikään ravintola, meillä syödään sitä mitä on tarjolla.

T: Teletapit

Asia, joka saa täällä asuvan uhmaikäisen hetkessä hyvälle tuulelle tai tekemään jotain toivottua. Yritän silti välttää sen käyttöä viimeiseen asti, koska sekin on tietysti lahjomista. Välillä tulee kuitenkin tilanne (esimerkiksi kaatosateessa bussipysäkiltä kotiin tulevaa jättimäkeä ylöspäin lyllertäessä Lucaksen raivotessa ja aina takaisin alaspäin juostessa) että se on ainoa mahdollisuus selvitä moisesta tilanteesta järjissään. Tai elossa.

U: Uni

Nukkuminen saattaa välillä olla yhtä mielenkiintoista kuin se syöminen. Onneksi harvemmin, uhmaikäinen tuntuu tarvitsevan kauneusunensa jotta energiaa kiukkuamiseen riittää varmasti tarpeeksi. Sitä energiaahan saa myös ruoasta ja onkin ihan okei alkaa aamuviideltä huutamaan "MENNÄÄN ESSEN" (essen = syödä) kun uni ei enää maistukaan.

V: Voittajafiilis

Kun jaksaa selittää taaperolle juurta jaksain miksi jotain ei saa tehdä ja kieltää tätä noin kolmetuhatta kertaa jonka jälkeen tämä vihdoin uskoo ja tyytyy kohtaloonsa, on olo todellakin kuin voittajalla. Ainakin sen kaksi minuuttia, jolloin sama alkaa taas alusta.

Y: Ylireagointi

Sitä voisi melkein luulla että lapsella jyllää päässä vähintään saman verran hormoneja kuin raskaana olevalla naisella, sen verran rankasti sekin ylireagoi lähes jokaiseen asiaan. Eli tästä vois päätellä että mäkinhän voisin heittäytyä lattialle huutamaan käsillä ja jaloilla rytmiä paukuttaen? Vai?

Ä: Äiti

Tämän kaiken keskellä yritän vain muistaa jaksaa tolkuttaa itselleni että tämä on vain vaihe, vaihe joka kertoo siitä että äiti on hyvin rakas ja tärkeä, sellainen jolle uskaltaa olla sellainen kuin se pieni, uudesta ominaisuudesta sekaisin oleva pää käskee.

Ö: Överit

Mieluummin överit kuin vajarit - toinen mitä yritän muistuttaa itselleni. Jos uhmaikää, anteeksi, itsenäistymisvaihetta, ei kuuluisi, pitäisi huolestua. Eli meidän ei todellakaan tarvitse huolestua. Nyt vain odotellaan kuinka kauan tätä lystiä kestääkään.

Entäs siellä, te muut uhmaikäisten äidit, kenen kärsivällisyys on kasvanut siihen pisteeseen että se "lasken kymmeneen, ei auta, jatkan tuhanteen" toimii ja kuka laantuu taaperon tasolle kiukun iskiessä? Entäs te, joille on muuttanut uusi beibi juuri vanhemman uhmaiän aikaan, millaisia vastaanottoja uudet sisarukset ovat saaneet? Ja te, jotka vielä odottelette taaperonne uhmaikää: valmistautukaa kaikkeen ettekä silti ole valmiita! LET THE DRAMA BEGIN!

Päiväkoti kutsuu, iik!

Meitä ihmisiä on erittäin moneen junaan, varsinkin äiti-ihmisiä. Tuntuu että juuri äiti-ihmisistä osa todellakin jää sinne asemalle, tietenkään yhtään niitä lapsettomia henkilöitä yliarvioimatta, niistäkin tottakai löytyy melkoisia tapauksia. Tässä pian lähes kaksivuotisen äitiyteni aikana oon kuitenkin ymmärtänyt, että juuri äidit ovat ehkä yksi pahimmista ihmisryhmistä mitä tämä maailma päällään kantaa.

Kun ystäväni, kahden lapsen äiti, kertoi mulle aloittelevansa (kyllä, tuo verbi on hyvin kuvaileva, koska kyse oli yhdestä päivästä viikossa jolloin lapset olivat isän kanssa kotona) jälleen työntekoa nuorimmaisen ollessa puolivuotias, onnittelin häntä. Samoihin aikoihin hän kertoi vanhimpansa menevän parina päivänä viikossa muutamaksi tunniksi päiväkotiin. Onnittelin jälleen, hieno päätös!

Ei, kyseisestä äidistä ei tuntunut samalta. Hänestä oli kiva päästä jälleen tekemään vähän töitä ja hänestä oli ihanaa, että vanhempi lapsi pääsi säännöllisesti omiensa, samanlaisten hurjapäiden, joukkoon päiväkotiin. Mutta ajatus siitä, miten muut ihmiset asiaan suhtautuisivat, nakersi vähän tätä positiivista fiilistä. On jännä, miten kotiäitejä pidetään laiskoina yhteiskunnan elätteinä, mutta samaan aikaan monen mielestä olet itsekäs, lapsesi hylkäävä, miksi-koskaan-teit-lapsia-jos-et-jaksa-huolehtia-niistä-laiskuri, jos satutkin viihtymään jälleen työelämässä aikuisten ihmisten keskellä saati tunkemaan lapsiparan päivähoitoon, tuohon hirvittävään helvettiin joka jättää lapseen ikuiset henkiset arvet.

Kuten viimeks mainitsin, Itävallassa päiväkodin ikäraja on kolme vuotta. Sitä nuoremman lapsen mahdollisuus ns. perhepäivähoitajaan tai tällaiseen "Krabbelstubeen" vaihtelee ihan paikkakunnittain, isommissa kaupungeissa on tietysti paremmat mahdollisuudet. Täällä meidän pienessä kylässä ei kunnan puolelta ennen ollutkaan kuin pelkkä päiväkoti, kunnes keväällä saimme kirjeen, jossa päättäjät olivat keksineet kysyä paikallisilta olisiko täällä tarvetta myös tällaiselle "pienten päiväkodille".

Tarpeesta ei voi ehkä puhua, sillä toukokuisessa infoillassa erittäin monella oli sama ajatus kuin meilläkin - ihan vain pelkkä virikehoito. Syiksi mainittiin esimerkiksi se että eivät oikein tunne saman ikäisiä lapsiperheitä tai että taapero tarvitsee myös muitakin kavereita kuin mamin ja uuden vauvan. Check! Mun fiilis ehkä vähän parani, en ollutkaan ainoa kotona loisiva joka yritti vain ajatella lapsosensa parasta. Sitä ennen tuntui ihan täysin mahdottomalta ajatukselta ettäkö minä, siis minä joka en käy töissä, laittaisin Lucaksen hoitoon varastamaan paikan joltain sitä oikeasti tarvitsevalta!

Millainen tämä Krabbelstube sitten siis on? Taaperon voi viedä sinne noin kello 7-7:30 alkaen, kuitenkin viimeistään puoli yhdeksään mennessä, koska silloin he yleensä lähtevät ulkoilemaan. Ryhmässä on maksimissaan kaksitoista 1-3-vuotiasta joita on aina kaitsemassa kaksi ihanaa lastenhoitajaa (joo, mähän sain just ja just kyyneleet pidäteltyä kun ne oli musta niin sympaattisia...). Taaperon saa tietysti noutaa milloin haluaa, mutta tuvan täytyy olla tyhjä viimeistään puoli kahdeltatoista. Kyse ei siis todellakaan ole mistään kokopäivähoidosta ja kuten todettua - Lucakselle varattiin yksi päivä viikossa. Eli saa nähdä millaisia kamalia arpia se sieltä mukanaan tuokaan. Tilille tämä tuo noin 30 euron loven kuukaudessa, aika paha sekin.

Yksi asia mitä kovasti jännityksellä odotan on se, millaiseksi muuttuu Lucaksen saksan taitaminen! Nythän sen vahvempi kieli on tietysti suomi koska suurimman osan päivästä se viettää mun kanssani, mutta tässä kesän aikana se on imenyt myös saksaa ihan mielettömästi ja osa sanoista tuleekin pelkästään isinkielellä (esimerkiks syödä (essen) sekä kalja (Bier), niinpä, mitä lie touhuavat kaksin ollessaan...). Toinen mitä odotan on se, mitä saankaan raksalla aikaan ihan ylhäisessä yksinäisyydessäni! Tai no, pikkuveli ilmoittelee itsestään kyllä erittäin ahkerasti, mutta sen häirintä ei todellakaan ole mitenkään verrattavissa ikiliikkuja-Lucakseen.

Niin, kuten joku suomalainen totesikin, kyseessä on ennemminkin kerho kuin mikään päivähoitopaikka joka lieneekin totta. Oli mikä oli, kyllä tämä mami on hirmuisen jännissään! Mutta kuten myös todettua: kuulunee asiaan. Onneks oon saanut muutaman kuukauden jo totutella mietteeseen (koko Krabbelstube aloittaa siis ihkaensimmäistä päivää huomenna koska Kindergarteniin on tässä kesän aikana remontoitu sille sopiva tila) ja onneks tämä alkaa sentään edes nyt niin että Lucas ehtii olemaan siellä kuukauden ennen beibin syntymää eikä kaikki muutokset tule samalla kertaa, sellaiseen myrskytykseen pieni pää kun on vielä liian pieni. Ja jos myrsky onkin sittenkin liian hurja, on ihana tietää ettei tämä todellakaan ole pakollista, mä kun tulen olemaan kotona vielä jonkin aikaa.

Katsotaan huomenna miten meillä sujui! Miten teidän ensimmäiset hoitopäivät on lähteneet käyntiin: kummalla on tullut itku, taaperolla vai mamilla vai ovatko molemmat pysyneet lujina? :)

Ps. Kuvat liittyvät päivähoitoon nollaprosenttisesti, mutta ovat sentään tältä aamulta - Lucas heräsi ruoanhimoissaan jo kuudelta joten me oltiin jo ennen yhdeksää ulkona ja silloin edes pilvetkään eivät olleet jaksaneet nousta vielä kovin korkealle!

Neutraaliusdorkuus

Kuulin jokunen aika sitten itselleni uuden, tähän asti ihan vieraan sanan: sukupuolineutraalius. Kaikille äideille, ainakin niille jotka lukevat mammablogeja, tämä on varmasti tullut erittäin tutuksi. Ja no siis miksei iseillekin, tuntuu vain että tämä(kin) lienee enimmäkseen naisten hömpötyksiä, vai olisko jollakin lähipiirissä tästä asiasta meuhkaava mies? Sukupuolineutraali kasvatus, mitä se sitten tarkoittaa? Sitä että pojat puetaan mekkoihin ja tytöt pakotetaan leikkimään kaivureilla?

Mä en ole jaksanut alkaa lukemaan tästä aiheesta faktatietoa tai mitä tutkimukset osoittavat, sitä mikä olisi lapsen kannalta parasta. Kuten kaikessa muussakin lapsiin liittyvässä, tässäkin asiassa luotan terveeseen maalaisjärkeen (sairauksia lukuunottamatta, niissä ainoa kehen luotan on lääkäri). Myös se, miten muut tämän asian tiimoilta lastaan kasvattavat, on mulle ainoastaan kiinnostavaa, ei todellakaan mikään ongelma. Miksi pitäisikään - niin pitkään kun mä saan kasvattaa mun poikiani rauhassa, pysyn mäkin rauhallisena.

Ainoa ongelma, minkä tässä asiassa näen, on se, kun vedetään överiksi, oli se sitten kummasta päästä tahansa. Se, että Joonaliina on puettu pinkkiin paitaan sekä siniseen hattuun ja pakotetaan kantamaan mukanaan nukkea ja autoa ettei vain erotu kumpaa sukupuolta hän edustaa, on musta yhtä typerää kuin se, että Pekka ei saa toivomiaan, punaisia tennareita tai aloittaa halustaan huolimatta balettia koska hei, sekä punainen väri että baletti on tyttöjen juttuja. Ääripääesimerkkejä, mutta nykypäivää.

Entäs sitten kun vedetään todella överiksi? Tositarina Suomesta: eräällä kolmekuisella vauvalla on sukupuolineutraali nimi (joka tosin voi olla ihan normaalikin, ei sen tarvitse olla mikään superdorka, tässä tapauksessa Ruu), vaatteet ovat aina niin huolella valittu ettei niistä voi päätellä mitä housujen alta löytyy ja kaiken huippuna: KUKAAN vanhempien lisäksi ei tiedä onko vauva tyttö vai poika. Edes isovanhemmat. Vanhemmat itse kutsuvat itseään nimillä Kettu ja Susi, eivät äiti ja isä. Seriously... En ole löytänyt tähän tarinaan jatkoa, en tiedä miten tämän lapsen elämä on edennyt, koitan jatkaa etsintöjä.

Musta vähemmän överiä on se, jos tyttö puetaan vaaleanpunaisiin rimpsuihin ja nenän eteen tungetaan pelkästään nukkeja - se nyt vain on faktaa että aivot ja se mitä jalkojen välistä löytyy ovat yleensä selkeässä yhteydessä siihen, kummasta lapsi kiinnostuu, rekoista vai Barbeista (näin ei tietenkään aina). Niin pitkään kun lapsi saa itse valita, on tämä pää musta parempi kuin se täysin sukupuolineutraalinen. Siinä vaiheessa kun poika toivoisi synttärilahjaksi nukkekotia tai tyttö haluaisi aloittaa jääkiekon mutta vanhemmat kieltäytyvät vedoten sukupuoleen, ollaan mun ymmärryksen ulkopuolella.

Niin, kuten todettua, meillä todellakin asuu kotona poika, ei pelkkä lapsi. Poika jolla on pojan nimi, pojan vaatteet ja pojan lelut (ja tytön tukka...). Mä en mitenkään ylikorosta Lucaksen sukupuolta, mutta en myöskään pue sitä vaaleanpunaiseen koska mun aivoissa se nyt vaan on aivan sataprosenttisesti tyttöjen väri. Vaatteiden valinta johtuu myös vähän tosta sen tukasta - jos sille laittais kiharoiden päälle sen sinisen pappahatun sijaan pinkin, kukkaisen hellehatun, sais se varmasti paljon enemmän näitä "onpas söpö tyttö"-kommentteja. Joka musta on tyhmää. Poikahan se on, miksei se sais näkyä?

Kasvaessaan Lucas on saanut itse vaikuttaa ostoksiin. Yritin kaivella sen leluja vain huomatakseni että se on valikoinut itselleen lähinnä eläimiä sekä autoja. Jos se olisi tahtonut Barbin niin se olisi sen tottakai saanut, mutta ilmeisesti sillä on vahvat oman sukupuolensa geenit joten leikkiköön autoillansa. Kyllä mä jaksan mennä katselemaan sen kanssa rekkoja tai kaivella kaivurilla hiekkakasoja, koska sellainen tekee sen silminnähtävän onnelliseksi. Ja se on musta se tärkein asia - onnellinen lapsi.

Jos Lucas joskus keksii että hameen pukeminen tekee sen onnelliseksi, niin okei, siinähän pukee! Tosin siinä vaiheessa täytyy ottaa huomioon se kamala tosiasia, että kaikki ihmiset eivät ole suvaitsevaisia, ei vaikka eletäänkin jo 2010-luvulla. Ratsastus mielletään yleensä tyttöjen harrastukseksi joka musta on hirveän outoa, koska valtaosa maailman parhaista ratsastajista on miehiä! Milloin ne on aloittaneet reenaamisen, jos kerta on olemassa pelkästään heppatyttöjä eikä poikia ollenkaan? Jos jompikumpi meidän pojista keksisi että tahtoo aloittaa ratsastamaan, olisin heti valmis! Mutta jos valinta osuu jalkapalloon, on mun vain hyväksyttävä se. Junnufutis lienee onneksi edes vähän jännempää kuin se oikea (ainakaan matsit ei ole yhtä pitkiä eikä kenttä yhtä iso).

Mitä ajatuksia teillä herää sukupuolineutraalista kasvatuksesta - ja onko tämä oikeasti jo paljon vanhempi juttu vai kuvittelenko mä vain että tämä on joku ihan uusi (hieman dorkahko...) muoti-ilmiö? Mitä löytyy teidän kotoa - tyttö, poika vai lapsi ja kuinka äärimmilleen se on viety? Vaikka en ole vaatteiden suhteen kovin tarkka, niiden väri on mulle hirmuisen tärkeä! Tosin se johtuu ihan vain mun omista silmistäni, ne ei siedä sitäkään että Lucaksella on yhteensopimattomat vaatteet (esim. oranssi paita ja siniset housut), saati sitten tyttömäisiä värejä. Ja se kirkkaanpunainen - se on musta jopa enemmän poikien kuin tyttöjen väri! Kivaa viikonloppua :) !

Kun isi lomailee

Stefan jäi lomalle muutama viikko sitten joka oli meistä kaikista tietysti ihanaa. Mä en ole koskaan ymmärtänyt niitä jotka eivät malta odottaa että mies taas palaa takaisin töihin, vaikka ihan vain viikonlopunkin jälkeen. On ymmärrettävää että kotiäidille se normaali arki on arki ilman miestä johon tottuu, mutta musta siinä on jotain outoa että sitten kun se mies on kotona, kyllästyy vaimoke ja laskee jo hetkiä milloin saakaan taas olla rauhassa. Perhe-elämää parhaimmillaan?

Okei, tämänhetkinen loma on kyllä toki eronnut hieman normaaleista lomista, koska Stefan viettää paljon aikaa raksalla ja mulla on jonkin verran omia juttuja - ei ehkä ehditä käymään toistemme hermoille ihan joka päivä ja sitä yhteistä laatuaikaa on lopulta aika vähän. Silti, en muista edellisiltä lomiltakaan saati vapailta sellaista ettäkö olisin toivonut että menis jo. Jos joku tunnistaa itsensä niin osaatko kertoa miksi näin?

Yksi asia joka mua kuitenkin vähän on tässä Stefanin lomassa ärsyttänyt on Lucas! Se on tähän asti ollut ihan mamin poika, tottakai isikin on ollut tärkeä mutta jos on tullut esimerkiksi kolhu niin ensimmäisenä on juostu mamin luokse. Ei enää. Mut on unohdettu enkä kelpaa mihinkään, en edes vastaanottamaan tavaroita joista herra tahtoo luopua. Papaaaaa, se on ainoa mikä tässä asunnossa kaikuu.

Kysyessäni Lucakselta tahtoisiko se tehdä jotain, on vastaus aikalailla aina Papaa, ei kyllä tai uusi suosikkisana nää. Jos päästän tämän papan samantien toisesta korvasta ulos ja yritän viedä Lucaksen esimerkiksi hammaspesulle, voisi sen huudosta kuvitella mun vähintään kiduttavan sitä. Huudon määrä ei riipu myöskään siitä, onko tekeminen mukavaa vai vähemmän mukavaa - jos yritän saada sitä lukemaan kirjaa mun kanssa, nousee kiukku aikalailla samoihin sfääreihin kuin vaikkapa vaippaa vaihdettaessa.

Jos Stefan ei ole paikalla niin mitään ongelmia ei ole (niitä normaaleja esiuhmaisen taaperon huolia lukuunottamatta). Meillä on kivaa yhdessä, mami saa tehdä kaiken haluamansa eikä papaa huudeta ollenkaan, paitsi korkeintaan päiväunille käydessä, nykyään ei oikeastaan enää silloinkaan. Ero on aivan valtava verrattuna siihen millainen Lucas on silloin kun isi on kotona. On toki ollut ihana taas jälleen kerran huomata kuinka mielellään pojat yhdessä touhuaa mutta hei, rajansa kaikella! Eihän nyt voi mamia tollain unohtaa!

Stefanin loma alkaa siis olla lopuillaan joka surettaa tietysti meitä kaikkia. Vaikka mua tuo Lucaksen maminirsoilu vähän onkin ärsyttänyt, on tämä ollut mullekin aikamoista lomailua! Onneks se on kuitenkin ollut tosiaan ihan normaali silloin kun isi ei ole ollut kotona, muuten mua huolettais kyllä aikalailla ensi viikon Suomen reissu!

Täytyy myös toivoa että Lucas neutralisoituisi arjen taas alkaessa eikä olisi enää ihan niin riippuvainen isistä. Onko kenenkään muun taaperot osoittanut samanlaisia piirteitä, jompaakumpaa vanhempaa kohtaan? Ei kai tämä ikuisesti kestä, onhan tämä vain lomasairaus, jooko!

Päivä muiden joukossa

Eilen oli sunnuntai, 11. toukokuuta. Erosiko se jotenkin muista päivistä, eipä oikeastaan. Stefanin vanhemmat kävivät kahvilla (joo, asutaan edelleen samassa talossa sen äidin kanssa mutta kuten myös todettua: se on ihan kuten kuka tahansa naapuri, ei me välttämättä nähdä joka päivä), leivoin karjalanpiirakoita (koska teki mieli jotain hyvää mutta oli vähän rajalliset ainekset, noihin ei tarvitse mitään) ja illalla tuli Suomen matsi. Siinäpä se. Bloglovin huutaa taas miljoonaa lukematonta postausta joista suurimmassa osassa otsikointi liittyy eiliseen.

Äitienpäivä on mulle samassa kastissa ystävänpäivän kanssa - ihan vain pelkkä päivämäärä. Tokihan itse olisin voinut juhlistaa sitä itseni kanssa koska olenhan äiti, mutta koska ennen siihen on kuulunut aina lahjoja ja lounaita, kakkuja ja kilistelyjä, tuntuis jotenkin tyhmältä (vai tyhjältä?) juhlistaa äitienpäivää ilman omaa äitiä, ilman omia isoäitejä. Niiden ansiostahan mä täällä olen, nykyään itsekin etuoikeutettuna kokemaan tätä maailman suurinta onnea - äitiyttä.

Ei äitiys tietenkään aina ole pelkkää vaaleanpunaista hattaraa ja iloa, sen tietää jokainen ja jos joku muuta väittää niin se joku valehtelee. Mutta siinä missä esimerkiks autokoulu ärsyttää mua kokonaisuutenaan - pelkkä sana aiheuttaa inhonväristyksiä, saati kun sinne pitää mennä paikan päälle - on äitiydessä vain sellaisia hetkiä jolloin hermot kiristyvät. Niiden kiristäjä ei välttämättä aina ole edes se itse lapsi, vaan esimerkiks lapseen liittyvät typerät paperihommat.

Mutta ne on tosiaan vain hetkiä. Lyhyitä hetkiä - ei kestä kauaa esimerkiks siivota pöydälle, syöttötuolille, vaatteille (mieluiten juuri vaihdetulle, puhtaalle yöpuvulle) sekä lattialle kaadettua maitomukia (huom. kaadettua, ei vahingossa kaatunutta), hieman kauemmin kestää pestä haluttoman taaperon hampaat ja jos se samainen taapero tuodaan ulkoa sisälle ilman hänen hyväksyntäänsä (eli aikalailla joka päivä), saattaa huutoa joutua kuuntelemaan pitkänkin aikaa.

Silti, ne on minimaalisen lyhyitä hetkiä jotka eivät vaikuta siihen kokonaisuuteen millään tavalla. On ihanaa olla äiti ja olisi tietysti vielä ihanempaa jos Lucas saisi tutustua äidinpuoleiseenkin sukuunsa muutakin kuin Skypen ja harvahkojen tapaamisten avulla, mutta kuten todettua - ihan kaikkea ei voi saada. Onneksi se saa tutustua kunnolla edes isänpuoleiseen, ihanaan sukuunsa! Jollakin ei ole mahdollisuutta tutustua kumpaankaan puoleen, joten ollaan iloisia edes tästä. Meistähän Skype on maailman paras keksintö - entäs te, soitteletteko usein kaukana asuville sukulaisille vai miten pidätte yhteyttä?

Mä vietän äitienpäivät kuten ystävänpäivät - silloin kun omaa äitiä ja isoäitejä tapaan. Enpä edes oikein ymmärrä miten äitienpäivästä onkin tullut niin hurjan tärkeä Suomessa? Miksei isänpäivä saa yhtä suurta huomiota? Itävaltalaisille synttärit on tosi iso juttu, nämä tällaiset tietyt päivät huomattavasti paljon pienempi. No, oli miten oli, reilun kuukauden päästä me päästään viettämään kaikkia typeriä päivämääriä kun suunnataan kohti Suomea. Ja nyt mä alan tekemään typeriä autokoulutehtäviä, kohta Stefan jo tuleekin, heippa!

Tässä elämä on

Ensimmäinen viikko autokoulua takana. Ei todellakaan ole mun juttu, mutta koska odotin jotain hyvin paljon kamalempaa, oon saanut yllättyä positiivisesti - en olekaan sentään kuollut! Tosin noin pitkään istuminen (3,5 tuntia) on vähän ikävää kun en sellaiseen ole tottunut, enpä edes muista milloin olisin monta päivää putkeen joutunut istumaan noin kauan, ylppäreistäkin tuli suorastaan juostua ulos aina heti kun se pakollinen kolme tuntia oli täynnä.

Kurssi on siis puolivälissä joten olen oppinut jo melko paljon. Esimerkiksi sen, että suurin osa opetuksesta on suunnattu idiooteille, ihmisille joilla on vielä muakin erittäin paljon vähemmän käsitystä ja ymmärrystä liikennekäyttäytymisestä. Kuten todettua, mä vihaan autoja enkä niistä mitään tiedä joten pelkäsin etten ymmärrä sanaakaan kun en osaa mitään sanastoa edes suomeksi, saati sitten saksaksi. Mutta ei, tuollahan pärjäis kuka tahansa urpo!

Tylsien autojuttujen lisäksi olen oppinut yhden melko tärkeän asian, joka ei liity millään tavalla liikenteeseen. Asia, jonka Stefankin on pari kertaa maininnut, mutta joka mun mielestä on ollut ihan höpönlöpöä. Muutama hassu tunti 17-18-vuotiaiden kanssa sai mut ymmärtämään että se onkin oikeassa ja karu totuus on se, että minä en ole enää nuori.

Ei, en koe olevani vanha, älkää ymmärtäkö väärin. Tähän asti oon vaan kuvitellut olevani tosi nuori, esimerkiksi kun Lucas ilmoitti tulostaan, tunsin olevani teiniäiti. Niin, synnytin 23-vuotiaana... Sen jälkeen en pitänyt itseäni enää teiniäitinä (joka musta ei siis ole mitenkään negatiivinen ilmaisu, koin vaan olevani yhtä nuori), mutta tosi nuorena äitinä kyllä. Nyt, kun vuosia loppukesästä kertyy jo 25, olen vihdoin tajunnut että en mä olekaan ihan niin nuori. Olen pian lähempänä viittäkymppiä kuin syntymääni.

Kuten olen maininnut, mä halusin aina lapset ennenkuin täytän 30. En vaan ikinä suunnitellut tarkemmin milloin, koska suunnitelmiin kuului paljon kaikkea muuta - piti nähdä maailmaa, piti opiskella, piti hankkia mies, koti ja mitä näitä nyt onkaan. Oli kiire elää. Muistan kun istuin neljä vuotta sitten rauhassa yksin vuorilla, mun sisko oli vähän sitä ennen kertonut olevansa raskaana. Kuulokkeista alkoi soida PMMP:tä ja tunsin itseni tosi nuoreksi, villiksi ja vapaaksi. "Siskosta tuli jo äiti asuntolainoineen."

Kuten kaikki myös tietävät, Lucas ei ollut suunniteltu jonka mun mielestä voi sanoa ääneen, moni kun tuntuu ajattelevan että lapsi on jotenkin vähemmän rakastettu jos sitä ei ole vuosikaupalla yritetty. No, ehkä jollain sitten on näin, mutta meidän rakkaus Lucasta kohtaan ei kyllä todellakaan ole yhtään sen pienempää moisesta syystä. Pointti on se, että mulla ei ole aavistustakaan missä just nyt tällähetkellä olisin jos herra ei olisi itse tahtonut tähän maailmaan ilmestyä.

"24 vuotta, aika vastuu kerätä, villit vuodet sai mut kaipaan tasapaksuu elämää." Ei, mä en tuntenut noin, mähän olin nuori kuin mikä ja tasapaksu elämähän on vanhoille ihmisille. Joo, tässä parin vuoden aikana olen tajunnut että vaikka bailaamisen sijaan olen mieluummin kotona, tasapaksua (joka yleensä mielletään tylsäksi) elämä tuskin tulee koskaan olemaan. Tai no, katsotaan kymmenen vuoden päästä, mutta siihen on tosiaan vielä aikaa.

Se, että ymmärrän nyt etten ole enää ihan niin nuori kuin mitä tähän asti olen kuvitellut, ei tietenkään ole muuttanut mitään. Rakastan mun elämääni edelleen yhtä paljon kuin viime viikollakin kuten sen pitäis ollakin, ihan sama kuinka vanha tai nuori on, pitäis tehdä just niinkuin itsestä parhaalta tuntuu - olla onnellinen.

Moni meidän autokoulukurssilta taitaa pitää mua ihan ikäloppuna muumiona, mutta on ollut hauska huomata että myös seitsemän vuotta nuorempien kanssa voi vielä keskustella vaikka elämäntilanteet ja kiinnostuksenkohteet ovatkin täysin erilaiset. Stefanilla on duunissa opiskelija joka luuli sitä 35-vuotiaaks - joo, eihän se ihan niin vanhalta näytä, mutta kun sulla on talo, vaimo ja kohta kaksi lasta.

Niin, moni tuntuu edelleen kuvittelevan että se ainoa oikea elämä on se elämä ennen vakiintumista ja lapsia. Ei se vaan ollutkaan. Tässä elämä on, oma, kallis ja ... hyvin, hyvin, rakas. Terveisin minä, kohta 25 vuotta, having time of my life. Pitäkää tekin, elämän ihan jokaisessa vaiheessa, ihan sama kuinka monta vuotta on mittarissa!

Oon myös pahoillani olemattomasta postaustahdista mutta ymmärtänette että sen autokoulussa istumisen jälkeen en illalla pysty istumaan enää tässä koneella kun jopa sohvalla istuminenkin meinaa olla liikaa. Joku painaa masua mutta koitan näin taukopäivinä kirjoitella, niitä olis vielä pari jäljellä, jee!

Luukku 18: Jokainen tavallaan, mutta...

 

Ei varmasti tarvitse olla äiti- tai isäihminen tietääkseen, että jokaikinen vauva on erilainen. Toki monella lapsettomalla on ennakkoluuloja, tai ehkä paremmin sanottuna todeksi uskomaansa tietoa, asioista joista ei todellisuudessa tiedäkään mitään. Esimerkiks mä luulin ennen vauvan saamista, että kaikki ne äidit, jotka eivät imetä, eivät vain halua imettää ettei tissit mene pilalle! Ei mulla ollut hajuakaan että se on osalle lähes mahdotonta, ihan sama kuinka paljon sitä tahtoo.

Koska jokainen vauva on erilainen, tarvitsee jokainen myös erilaista, juuri hänen korkeudelleen sopivaa hoitoa! Mä en todellakaan tässä nyt tahdokaan arvostella ketään (en edes sillä hauskalla "ei millään pahalla, mutta..."-tavalla), kerron vain mitä suosituista perusjutuista en ITSE tahtoisi tehdä. Vähän toivonkin että tämä aiheuttaisi keskustelua, koska ei musta ole ollenkaan väärin että joku tekee just toisinpäin kuin minä, päinvastoin! Olishan se nyt kamalaa jos me kaikki oltais samanlaisia, eikö?

(Laitan samalla parit kuvat finskeille, isin kanssa isossa kylvyssä ♥.)

Perhepeti on mun aivoille käsittämätön ajatus. Onhan se aivan ihanaa kun beibi tuhisee ihan vieressä, mutta varsinkin se, kun se nukkuu vanhempien välissä, kuulostaa musta erittäin epätoimivalta - paitsi vanhempien nukkumisen, eritoten parisuhteen kannalta. Ehkä mä olen jotenkin kummallinen, mutta jos esimerkiks kuulen joidenkin eronneen ensimmäisen vauvavuoden aikana ja kuulen että heillä on nukuttu vauva välissä, en ylläty erouutisesta ollenkaan. Musta on ihana nukahtaa Stefanin kainaloon, on ihana olla päivän päätteeksi vielä ihan kaksin ihan lähekkäin.

Ulkomailla asuvien suomalaisten äitien Facebook-ryhmästä olen huomannut, että taaperoimetys tuntuu olevan normaalia ainakin ulkomailla. En tiedä miten Suomessa siihen suhtaudutaan, mihin esimerkiks neuvolassa kehoitetaan? Tottakai se on musta siis mahtavaa, upeaa että vauva saa terveellistä, juuri itselleen sopivaa (ja ilmaista!) ravintoa pitkään, mutta musta siinä on jotain outoa.

En tiedä kuinka pitkään mulla olis riittänyt maito, mutta lopettelin omasta halustani imetyksen joskus puolen vuoden jälkeen. Imetys ei todellakaan ole musta mitenkään ällöttävää, mutta jotain omituista siinä on, että taapero tulee repimään äidin paidanrinnuksesta kun tahtoo vähän tissitellä, varsinkin jos se sitten tulistuu kun ei sitä saakaan. Erityisesti julkisilla paikoilla tämä kuulostaa musta jotenkin, no, kummalliselta.

(Haha, aika filosofisen näköinen mietiskelijä.)

Yksi turhake jonka käyttöä en myöskään ymmärrä, on tutti. Ymmärrän kyllä että se tuo vauvalle turvaa ja lohtua, mutta en mä nyt tiedä kumman vauva valitsisi jos se saisi itse valinnan suorittaa - muovinen kapistus imettäväksi vai mamin syli. Varsinkin sellainen "tarpeeton" taaperotutteilu mua kummastuttaa, usein kun näkee jopa 2-3-vuotiaita leikkimässä jossain tutit suussa. Silloin se ei ole musta enää sitä lohdun saamista, vaan vanhempien laiskuutta, koska he ovat varmasti tietoisia mitä pitkään jatkuva tutin syöminen aiheuttaa hampaille, eivät vain ole jaksaneet vieroittaa vauvaa siitä.

Entäs ne lastenvaatteet? Nehän on ihania! Mutta vähän turhan kalliita tälle pihiliisalle! Kuten olen monesti todennut, mä en ymmärrä sitä että tuhlataan satoja euroja nimenomaan vauvanvaatteisiin, koska pieni beibi kasvaa niin hirveän nopeaa tahtia, vaate saattaa olla jo kahdessa viikossa liian pieni! Nykyään, kun Lucas ei enää veny ihan samanlailla, olenkin malttanut kuluttaa roposia sen vaatteisiin vähän useammin.

Tässä vaateasiassa tosin ymmärrän äitejä (isit niitä harvemmin hamuavat...) aika hyvin, koska lastenvaatteet on oikeasti ihan supersöpöjä, ja mä ostelisinkin mielelläni kaikki maailman vaatteet, jos vain raaskisin. Niistä ei kuitenkaan ikinä saa täyttä hintaa takaisin (toki joissain vaatteissa aika lähelle saattaa päästä) ja tahdon että beibi saa rellestää kuten tahtoo, ilman että tarvitsee pelätä ikilikaa tai hajoamista. Lastenvaatteista olen kirjoittanut jo aiemmin, joten jätetään tämä asia nyt!

(Pitäisköhän tota tukkaa vähän leikata...)

Vielä kerran muistutan, että olen sitä mieltä että jokainen tehköön parhaakseen näkemällään tavalla, minä en ketään tuomitse saatika koita käännyttää, kenties mä sit olen vain liian suvaitsevainen ihminen? Kyllä moni varmasti ihmettelee jotain meidänkin touhuja, mutta ihmetelkööt! Kuulisin myös toki mielelläni jos näin on, voin yrittää selittää miksi niin on! Onko joku koittanut käännyttää jotakin meidän ihanista lukijoista johonkin? Onko teillä joku asia mitä ette tahtoisi itse vauvan kanssa tehdä? :)

Luukku 8: "Liian helppo vauva"

"Sä et tiedä lastenhoidosta mitään", tiesi eräs läheiseni mulle joskus kesällä kertoa. Tämä ei ollut siis tarkoitettu kommentoimaan aiempaa olematonta kokemustani vauvojen kanssa, vaan sitä, että koska Lucas on niin helppo lapsi, en tiedä kuinka rankkaa elämä vauvan kanssa oikeasti on. Niin, jokaisella on toki mielipiteensä, mutta musta ainoat ihmiset, ketkä voivat kutsua vauvaa helpoksi tai hankalaksi ovat sen kanssa asuvat ihmiset.

Tottahan se on, en mäkään sanoisi Lucasta vaikeaksi, varsinkaan kuunnellessani muiden lasten touhuista. Se on lähes aina antanut meidän nukkua hyvin, syönyt lyhyitä lakkoja lukuunottamatta mainiosti eikä se ole koskaan ollut kunnolla kipeä niin ettäkö esimerkiksi yöunet olisivat tästä kärsineet. Asenne auttoi tottakai, onhan se nyt normaalia että vastasyntyneellä on pikkumasunsa kanssa nälkä tunnin välein, myös öisin.

Lucasta ei mitenkään voikaan kutsua kauhukakaraksi, se on ihan tavallinen, no okei, ehkä tavallista uteliaampi, taapero, jolla ei vain riitä aika pysyä paikallaan. Maailmassa on niin paljon nähtävää, eihän se tiedä että sillä on vielä monta vuotta edessään sitä kaikkea tutkia. Uteliaisuuden lisäksi se on älyttömän seurankipeä, se viihtyy yksin alle minuutin, sen jälkeen on pakko saada seuraa. Jotkut lapset viihtyvät hyvin yksin jolloin voi tehdä jotain omia juttuja, Lucas ei.

Voin vain kuvitella kuinka moni on hihkunut partaansa kuullessaan että me tahdotaan toinenkin beibi. "Toivottavasti se olisi joku koliikkivauva, joka ei antaisi kenenkään nukkua niin saisivat tietää millaista lastenhoito oikeasti on!". Niin, suomalaiset on valitettavan kateellista kansaa. Jos jollakin menee hyvin, on se jotenkin väärin. Miksi toisen puolesta on niin hankala iloita?

Tottakai on poikkeuksiakin, pitää taas mainita että en tietenkään yleistä. Melko harvan suomalaisen suusta olen kuitenkaan kuullut jotain positiivista siitä, että meillä asui kiltti vauva (huom. imperfekti, kiltti vauva on todellakin vaihtunut terroristitaaperoksi). Lauseen "Kiva kuulla että teillä menee hyvin!" sijaan olen kuullut "Odota vaan jahka koliikki/hampaita/korvatulehdus/kylmä talvi/ydinsota tulee!"-tyylisiä kannustuksia. Hyvähän se on valmistaa tulevaan, mutta musta on silti kiva että mulla on myös sellaisia ihmisiä ympärillä jotka osaavat sanoa niitä ei niin negatiivisiakin asioita.

Toisaalta, eipä mua muiden mielipiteet liiemmin kaiherra enkä mä tarvitse keneltäkään mitään tsemppejä tai hehkutuksia. Mulle riittää että saan itse olla osallisena tässä joka päivä, sekä hyvinä että niinä huonoina. Vaikka niitä huonoja päiviä jonkun mielestä onkin liian vähän.

Sinä, joka huomaat ajattelevasi näin, tule asumaan meille vaikka viikoksi, kyllä täällä saa lastenhoitoa reenata! Lucaksella on esimerkiks myös uusi kiva itkutyyli, se huutaa suu ammollaan kurkku suorana ÄÄÄÄ samaan aikaan kun parkuu. Syynä saattaa olla ihan vaikka vaan se, jos se ei saa tunkea sormia pistorasiaan. Asuuko teillä liian vaatimattomia lapsia? Kivaa sunnuntaita kaikille :) !

Kun perhe kasvaa vauvalla...

1. Oma aika häviää totaalisesti.

- Eikä häviä. Jokaikinen lapsi nukkuu joskus, älkää yrittäkö väittää että teidän vauvat on 24/7 hereillä. Oma vika jos sen kuluttaa huonosti.

2. Oman lapsen räkänokan pyyhkiminen on miellyttävää, toisin kuin kenenkään muun.

- Erinäisiin eritteisiin tottuu! Kyllä tutut lapset on mulle ihan okei.

3. Kaiken joutuu suunnittelemaan etukäteen.

- KYLLÄ. Älä kuvittelekaan alkavasi laittamaan teitä lähtökuntoon myöhemmin kuin noin puolta tuntia etuajassa, koska saattaa olla että jotain odottamatonta tapahtuu.

4. Ainoa ruoka, jonka ehtii syödä lämpimänä, on jäätelö.

- No mutta kylmä kahvihan kaunistaa (harmi vain että maha ei kestä sitä mitä naama vaatisi).

5. Väsyneenä vessassa käyminenkin on liian vaivalloista.

- Vessaan kyllä jaksan, mutta illalla suihkussa käyminen saattaa joskus olla liikaa vaadittu.

6. Vaikka saisi yhden huoneen raivattua leluista, toinen huone on samanaikaisesti räjäytetty niillä.

-  Meillä on vielä onneksi vain kaksi huonetta. Lelut on paikoillaan noin 12 tuntia vuorokaudessa, eli silloin kun Lucas nukkuu.

7. Pitkät ja nautinnolliset kahdenkeskiset hetket puolison kanssa vaihtuvat pika-akteihin, ja seksiä harrastetaan noin kerran kuukaudessa – jos jaksaa.

- Höpöhöpö! Sama kuin ykkönen: jokaikinen vauva nukkuu joskus.

8. Lempibiisin tullessa radiosta ei voi laittaa musiikkia täysille ja laulaa mukana, sillä nappula takapenkillä ei ole paras yleisö.

- Lucas tykkää menevästä musiikista! Mutta en mä ikinä aja autolla enkä myöskään ikinä kuuntele musiikkia täysillä, koska ei siitä silloin erota sanoja.

9. Aamu alkaa vessaan menolla, jonka aikana ehtii kerätä vähintään yhden roskapussillisen roskia matkan varrelta.

- Meillä kyllä laitetaan roskat ihan suoraan roskikseen...Tai siis, ensin ne pestään. Rakastan Itävallan kierrätyssysteemiä!

10. Rakkauden ja huolen määrä omaa lasta kohtaan yllätti.

- Totta. "You think that true love is the only thing that can crush your heart ... then.. you become a mother." Kukaan lapseton ei voi ymmärtää kuinka paljon toista ihmistä oikeasti voikaan rakastaa.

11. Lapsi tekee vanhemmastaan epäitsekkäämmän ihmisen kuin mikään muu asia ennen häntä.

- Totta. Mikään muu ei mene pienen ihmisen tarpeiden edelle.

12. Ennen yhden yön reissua varten piti pakata hammasharja ja alushousut käsilaukkuun, nyt pitää ladata koko takakontti täyteen tavaraa.

- Kyllä! Vauvan mennessä pelkästään muutamaksikin tunniksi hoitoon on tavaramäärä jo melkoinen. Eri asia, tuleeko ne kaikki tarpeeseen, mutta kun koskaan ei voi tietää.

13. Luksusta lapsen saaminen jälkeen on vessassa käyminen yksin, aamukahvin juominen ilman häiriöitä sekä nukkuminen kahdeksaan asti.

- Nojoo, aamukahvia en voi juoda rauhassa, mutta päiväkahvirauha korvaa sen menetyksen.

14. Sotku, sotku ja taas sotku.

- Puolet päivästä on asunto Lucaksen valtakuntaa, toisen puolen täällä on siistiä.

15. Kuinka paljon tavaraa pieni ihminen voikaan tuoda tullessaan!

- PALJON. Meidän minikämppä ei olisi ihan niin mini ilman sen lelukoreja, turvallisuusesteitä ja muita tavaroita. Mutta toki kodikkaampi näin.

16. Herkkyys ja myötätunnon vahvistuminen.

- Oi kyllä. Saatan itkeä ihan vain jonkun mainoksenkin nähdessäni.

17. Lähteminen minne tahansa vie triplasti aikaa ja vaatii vähintään kaksi kassia.

- Kesäisin lähteminen oli nopeahkoa, mutta ilmojen kylmetessä jo pelkkä yhteistyöhaluttoman taaperon pukeminen kestää kau-an.

18. Yhdellä kädellä voi tehdä yllättävän monia asioita, kuten pukea sukat jalkaan ja höylätä juustoa.

- Sekä tiskata, laittaa ruokaa, levittää pyykkiä, kaikki onnistuu!

19. Sitä voi jopa oppia syömään kaalilaatikkoa ja maksakastiketta.

- En kyllä syötä Lucakselle mitään mitä en itse söisi. Eikä sellaisia ruokia edes ole kovin paljoa.

20. Kuinka vaarallinen paikka oma koti onkaan kaikkine sähköjohtoineen ja pienine koloineen!

- Joo, kyllä turvallisuuden takaamiseen on mennyt jokunen euro.

21. Huomaat toistelevasi niitä samoja loppuun kuluneita fraaseja ja elämänviisauksia, joita itse kuulit omilta vanhemmiltasi kyllästymiseen asti.

- Mummoni "aika kuluu sitä nopeammin mitä vanhemmaksi tulee" on kyllä ainakin pitänyt täysin paikkansa.

22. Huomaat vastaavasi ystävillesi puhelimeen, että "Tervetuloa... joskin X:llä on juuri alkanut ripuli/rokotuskuume/ tuhkarokko/".

- Lucas ei ole ikinä kunnolla sairastanut, mutta muiden kohdalla olen kyllä tämän huomannut.

23. Käyt Prismassa ruokaostoksilla. Jatkat Citymarkettiin, Lidlliin ja Siwaan ihan vain pitkittääksesi kotiin menoa. Kaikki aika pois kotoa on hermolomaa.

- Eihän! Kotona on ihanaa!

24. Päivät eivät enää mene niin kuin olit ajatellut.

- Ei mene ei, jokainen päivä on täynnä yllätyksiä! Esimerkiksi tuollaisia outoja ruhjeita joiden alkuperästä ei ole varmaa tietoa.

25. Keskustelut vanhempien ja ystävien kesken pyörivät huomattavan usein kehon eritteiden ympärillä.

- Eikä pyöri, kyllä mä mieluummin puhun jostain kivemmista asioista!

26. Yksi kokonaan ilman heräilyjä nukuttu yö tuntuu kahden viikon lomalta.

- Totta! Sitä on tosi yllättynyt aamulla jos taaperon ensimmäiset mölinät kuuluu sängystä ihmisten aikoihin.

27. Otat puhtaan paidan kaapista aamulla, ja kun olet lähtenyt ihmisten ilmoille, huomaat että paidallasi on lapsen aamupalan rippeet.

- Näinkin on käynyt, onneksi Stefan kotona ollessaan aina pelastaa.

28. Se kuinka paljon päivän aikana saa tehtyä on hämmästyttävä ero entiseen.

- Joo! Miten sitä ennen saattoikin pystyä kokonaisen päivän vain makaamaan sängyssä!

29. Et ollut ennen lapsien syntymää huomannutkaan kuinka tarkka kuulosi on.

- Kyllä. Beibin päiväuniaikaan naapurin ruohonleikkuri kuulostaa aivan talon yläpuolella leijuvalta hävittäjälentokoneelta.

30. Meikkaamista on finnien peittäminen peitepuikolla ja kulmakarvojen nyppiminen. 

- Eipäs, mulle meikkaaminen on keino saada päivä käyntiin jonka takia meikkaan kyllä joka päivä! Ps. Finneistä olen vähän liiankin innoissani, niitä kun ei tälle hiekkaiholle kovin usein ilmesty...

31. Olet imettäjä, lohduttaja, kantojuhta, kakkapesuri... Kuka muistaa että olet nainen?

- Stefan muistaa, aina, ihan joka päivä.

32. Muutut ihmisenä.

- Voi kyllä! Aivan täydellisesti, onneksi parempaan.

33. Pyykit eivät lopu, vaikka kuinka monta koneellista pesisi.

- Kolmen hengen perheessä kyllä loppuvat!

34. Kakka lattialla on normi, leima sohvassa on normi, yötön yö läpi vuoden on normi.

- Ennen jokapäiväinen darra oli normi, kyllä nämä normit on kivempia!

35. Ruokaa jää niin paljon lautasille, että pitää ottaa koira.

- Meillä on jo oma Hausschwein, kotipossu. Sen nimi on Lucas! Tosin se syö lähinnä lattialta kaiken.

36. On luksusta seistä yksin lihatiskillä ja olla sosiaalisessa kontaktissa toisen aikuisen eli lihatiskin myyjän kanssa.

- Naapurin puolikuuro ja lähes sokea mummokin käy tarvittaessa!

37. Nyt joku tarvitsee koko ajan huomiota. Asioita ei voi enää lykätä.

- Mutta kukapa ei tahtoisi antaa huomiota sille ihanalle jollekin ♥. Oli se sitten hali, ruoka tai kalapalapelin noin kymmeneen kertaan kokoaminen.

38. Rahan merkitys muuttaa olomuotoaan täysin. Sitä on saatava, mutta lapsia ja kotia varten.

- Totta! Sitä ei myöskään tee edes mieli tuhlata itseensä, vaan niitä lapsia tai kotia varten! No okei, ostin mä tossa Stefanille synttärilahjan.

39. Aikaisemmin kaikki tavarat lattialla ärsyttivät, lasten saamisen jälkeen ei voisi vähempää kiinnostaa siivota niitä.

- Höpöhöpö. Kun astuu legon päälle, jalkapohja kyllä kertoo että ei voisi vähempää kiinnostaa jättää niitä kulkuväylälle.

40. Vasta nyt käsität, miten hemmetin laiska olit ennen lapsia.

- Osin totta, osin ei. Mutta on se kyllä vähän pimennossa että mitä ihmettä sitä kaikki päivät ennen on tehnyt?

♥

Artikkeli löytyy Iltalehden nettisivuilta. Mä keräsin pointseja about 24/40, kuinka monesta sinä, toinen lapsellinen, tunnistat itsesi?