Elinultra

Hallihallo ja terveisiä Innsbruckista! Mulla oli tosiaan toissapäivänä siellä erikoisultra, organ screening, jossa lääkäri kävi siis vauvan jokaikisen elimen sekä sormenpään läpi - aikaahan siihen kului lähes kaksi tuntia, ei ollut häävi kokemus! En muista olenko maininnut miksi mun oma lääkärini tätä siis suositteli, mutta lyhyesti: poni potkaisi vuosia sitten mulle reiän aivolohkoon jonka vuoksi olen päivittäisellä lääkityksellä. Lääkkeiden vaikutuksesta sikiöön ei ole täyttä turvallisuusvarmuutta, joten siksi mun ihana lääkärini laittoi mut tuonne jossa selvisikin monia asioita!

Ensinnäkin: kaikki oli mallillaan, ei mitään huolestuttavia tai hälyttäviä poikkeuksia. Tietenkään mitään ei voi satavarmaksi tietää ennenkuin vauva on maailmassa, mutta toivon ettei kukaan ajattelisi niin - tottakai saa toivoa ja ajatella että se oma vauva on täysin terve, mutta musta se nyt vaan on jotenkin naiivia kuvitella että koska raskauden aikaiset tutkimukset jotain osoittavat, on asia sitten tietysti juuri niin. Viisi varvasta tuskin enää kuudeksi muuttuu, mutta muita poikkeavuuksia saattaa silti ilmetä vaikka ultra toisin kertoo.

Vaikka mikään ei saanutkaan lääkäreitä huolestumaan, ilmeni siellä kuitenkin jotain seurattavaa: lapsivettä oli vähän normaalia enemmän jonka vuoksi suosittelivat sokeritestiä jo nyt (yleensä se tehdään hieman myöhemmin). Sitä ei siis ollut mitenkään hälyttävästi liikaa, sille ei välttämättä löydy mitään syytä ja voi olla ettei se aiheuta edes mitään oireita - ellei se vähene niin masu saattaa kasvaa vähän vauhdikkaammin, oh no! Onko kohtalotovereita tai tietääkö joku jonkun saman kokeneen?

Lapsiveden lisäksi sydämessä näkyi jotain pientä josta lääkäri ei saanut ihan tarkkaa varmuutta koska sen parituntisen session lopulla beibiäkään ei enää oikein tainnut huvittaa olla kuvattavana... Menen ensi viikolla uudestaan jolloin sitä katsotaan taas mutta lääkäri käski olla huolestumatta - jos se olisi ollut jotain kovin vakavaa, olisi se kyllä näkynyt. Eli te jotka stressaatte ja ahdistutte kaikesta pienestä - älkää ikinä menkö tollaiseen ultraan koska siellä näkyy KAIKKI!

Mutta näiden parin negatiivisemman asian lisäksi näkyi siellä jotain kivaakin, lisäistukka oli kadonnut, jee! Saatiin myös taas uusi varmistus pojasta, herra kun ehti siinä riehumisen lomassa esitellä vehkeitään niin että lääkäri otti niistä oikein erillisen kuvan isiä varten! Sainkin kyllä melkoisen kasan kuvia kotiin vietäväksi, suurimmasta osasta jopa erottaa mitä ne on! Riehuminen oli kyllä ihan älytöntä, vauva ei tainnut oikein tykätä lääkäritädistä.

Olin siis ihan yksin liikenteessä koska sanoivat aikaa varatessani että hätätapausten vuoksi siellä saattaa joutua odottamaan jopa 3-4 tuntia - ajattelin että on paras että pojat jäävät kotiin. Vaikka oonkin viime viikkoina viettänyt valtavasti aikaa ilman niitä, oli toi Innsbruckin reissu melko extremeä! Asuin yhteensä reilun vuoden verran 20 kilometrin päässä sieltä joten se on tuttu ja rakas ja kuten joskus kirjoitinkin - yksi maailman kauneimmista ellei jopa kaunein vähän isompi kaupunki ja olikin jotenkin outoa hengailla siellä näin vuosien jälkeen taas ihan yksin.

Tosta "omasta ajasta" mulla riittäis juttua enemmänkin joten taidan kirjoitella siitä ihan erikseen, nyt jään odottelemaan josko Lucas kohta heräis ja päästäis etsimään jostain metsän läpi reitti raksalle jossa Stefan on taas aamusta asti ahkeroinut, me ollaan vaan siivottu Lucaksen kanssa täällä meidän landekodossa. Se ei ole vielä ihan tottunut noihin mattoihin ja kompastelee vähän väliä juoksennellessaan ja tänään se sitten lensikin hurjasti päin ovenkarmia ja sai aikamoiset vekit otsaan ja nenuun: :(

No, ei voi mitään! Muut kuvat on muuten jo muutaman viikon vanhoja, täällä on ollut nyt niin synkkää ja sateista ettei ole oikein tullut kuvailtua muuta kuin raksalla josta seuraa kuulumisia taas joku päivä, seinä on kaatunut enkä kestä miten kaunis se nyt onkaan, meidän ihana, ihana keittiö-olohuone-yhdistelmä jollaista oon aina toivonut! Joskus toiveetkin käyvät toteen, adioos! :)

Asiasta kuudenteen

Hupsista, en mä eilen ehtinytkään kirjoittamaan tätä sekametelisoppaa koska illalla Lucaksen mentyä nukkumaan telkkarista tuli pyhä asia - Wallander! Rakastan ruotsalaisia dekkareita mutta mulla ei ole kotona niitä kuin kirjoina, joten telkkarista tulevia ei voi missata. Katselen aina Huuto.netistä himoiten kaikkia dvd-paketteja, mutta en tietystikään raaski tilata koska onhan sille rahalle parempaakin käyttöä... Onneks löydän Suomessa usein kirppareilta edes niitä kirjoja!

Oli miten oli, kirjoitin viime postaukseen vahingossa tyhmästi, just sillä tavalla jota itse vihaan - vähän arvuutellen. Viime viikon ultrassa paljastui tosiaan muutakin kuin sukupuoli, mutta ei sentään mitään niin jännittävää että siitä noin pitäis kirjoittaa, sori! Sieltä löytyi lisäistukka, jota katsotaan tarkemmin Innsbruckin klinikalla toukokuussa. Lääkäri sanoi ettei se ole vaarallista eikä aiheuta mitään toimenpiteitä, usein ne löydetäänkin vasta synnytyksessä! Mä en ollut koskaan moisesta kuullutkaan, onko joku muu?

Menen Innsbruckiin siis ihan muusta asiasta (mun täytyy ottaa päivittäin lääkkeitä joiden vuoksi lääkäri tahtoo erikoisultrata vaavin elimet), mutta lekuri sanoi että ne voivat siellä niillä hienoilla laitteillaan katsoa sitten samalla sitäkin. Luultavasti kohdussa on siis kasvanut kaksoset, joka olis musta aika hurjaa, koska meidän kummankaan lähisuvussa ei ole yksiäkään! Kauemmasta suvusta en tiedä, tietääkö joku meidän sukulaisista? Niin ja ettei jää epäselväksi: enää siellä ei siis todellakaan ole kuin yksi vauva, jos on koskaan enempää ollutkaan!

Tästä syystä hannailin vähän kesäistä reissua Suomeen - entäs jos tämä lisäistukka alkaa vuotamaan kesken loman ja joudun siellä meidän pikkukaupungin ensiapuun? Oon kuullut siitä vain ja ainoastaan kamalia juttuja, just sellaisia että ellet sä ole ihan oikeasti kuolemaisillas, niin et saa hoitoa ennen tuntikausien odotusta, ihan sama olitko raskaana, vanhus tai pieni lapsi. Tällainen mamu kaikista vähiten. No, sen näkee sitten jos jotain tapahtuu. Toivotaan tietysti että ei tapahdu, mutta koska olen realisti, vähän jännittää!

Niin, varasin siis lennot! Sinisiivet kuljettaa mut ja Lucaksen tiistaina 17. kesäkuuta Helsinkiin ja palauttaa takaisin Müncheniin seuraavan viikon sunnuntaina. Kolmetoista päivää ilman Stefania kääks, saa nähdä mitä siitä tulee, se tammikuinen viikkokin kun oli jo ihan liikaa! Nojoo, onneks se on tällä kertaa sillekin helpompaa kun se voi kuluttaa kaiken vapaa-aikansa remonttihommissa, viimeks se meinas tylsyyksissään ikävöidä aikalailla. Oli pakko ottaa noin pitkä reissu koska kaikista halvimmat liput löytyi just kyseiselle päiväyhdistelmälle, haha! Finnair on ainut joka lentää a) fiksuihin aikoihin b) suoria lentoja mutta silti c) suht edullisesti, joka on hyvin ärsyttävää koska sen terminaali Münchenissä on aivan kamala.

Olikohan mulla vielä muuta? Joo, Lucas oppi uuden sanan: Männer - miehet, kun pojat vietti miestenaamupäivää kun olin hoitelemassa asioita ja sen jälkeen se onkin hokenut sitä aina isin kanssa. Asioiden hoito liittyi autokouluun joka alkais ens maanantaina... En tahdo! Vihaan autoja! Mutta ostettiin uusi auto, joten on se kortti vaan ajettava. Ja jos joku nyt yrittää multa kysyä millainen auto on - hopeinen! Hyundai! Menen ylihuomenna hoitelemaan vähän lisää asioita, saa nähdä ehdinkö saada kaiken valmiiksi niin että voin sen typerän autokoulun nyt aloittaa.

Muuta mä en enää tähän hätään muista ja vaikka muistaisinkin, en ehkä niitä jaksais kirjoittaa! Eikun hei, Stefan allekirjoitti uuden rakennuttajan kanssa sopimukset ja arvatkaa kenelle kukkalähetti toi kyseiseltä firmalta seuraavana päivänä kukkia - MULLE! Hauskaa! Nyt on pakko mennä mussuttamaan näkkäriä ja katsomaan Disney Channelilta Everwoodia, adios!

Laryngomalasia.

Tänne blogiin päädytään Googlesta tosi usein hakusanoilla, jotka liittyy Lucaksen sairauteen - pehmeä kurkunpää, lääkärikielellä laryngomalasia. Aika harva etsijä on tuskin löytänyt täältä oikeaa, tarvitsemaansa tietoa (sitä voi kysellä ammattitaitoisilta lääkäreiltä, jooko), joten ajattelin nyt kertoa miten tämä sairaus on meidän elämään vaikuttanut. Oireet ovat tosin toki kaikilla yksilöllisiä, toisilla pahempia ja toisilla lievempiä. Mun sanomiset perustuu ainoastaan omiin kokemuksiin sekä meidän lääkäreiden lausuntoihin.

"Laryngomalasia on synnynnäinen kurkunpään rakennevika, jonka hallitsevana oireena on rasituksessa paheneva vinkuva sisäänhengitys (stridor). Oireet huomataan usein muutaman viikon iässä. Pahimmillaan oireet ovat noin puolen vuoden iässä ja loppuvat yleensä ennen kuin lapsi täyttää kaksi vuotta. Koska laryngomalasian oireet helpottavat ja loppuvat ajan mittaan, leikkaushoitoa ei yleensä tarvita." teksti: Wikipedia

Lucaksella laryngomalasia todettiin parin viikon ikäisenä, siitä lisää täällä. Saatiin diagnoosi Innsbruckin lastenklinikalla jossa lääkärit vakuutteli ettei se ole mitään vakavaa ja että se on yksi yleisimmistä synnynnäisistä sairauksista, mitä vauvoilla on. Meidän oma lastenlääkäri (uusille lukijoille tiedoksi: neuvolan sijaan Itävallassa käydään aina lastenlääkärillä) sanoi ettei harmittomampaa sairautta vauvalla oikeastaan voi ollakaan. Lucaksen hengitys on aina ollut kuorsaukselta kuuluvaa rohinaa, ei vinkunaa (onko tuo edes sana?).

Kuten Wikipedian tekstistä ilmenee, laryngomalasiaan ei oikeastaan ole hoitokeinoa, koska pientä lasta ei mielellään turhaan nukuteta. Meille lääkäri sanoi, että jos oireet ovat 3-vuotiaana edelleen huomattavan suuria, voidaan kurkunpää operoida. Yleensä se kuitenkin kovettuu ajan myötä itsekseen, en osaa sanoa kuinka suuri osa lapsista täytyy leikata.

Diagnoosin jälkeen käytiin ensin pari kertaa kuukauden välein Innsbruckin kurkkunenäkorvaklinikalla (sairaanhoitajakaverini sanoi ettei tätä voi suomentaa paremmin!) tähystyksessä. Eräällä keskustelupalstalla törmäsin toiseen laryngomalasiapotilaan äitiin (suomalaiseen siis), joka ihmetteli että ei hänen lasta ole koskaan tähystetty. Maassa maan tavalla, musta oli ihan mukava käydä aina tarkastamassa että kaikki on kunnossa.

Innokas pikku-Lucas matkalla Innsbruckiin tammikuussa, tais tietää kurjan tähystyksen olevan edessä!

Sittemmin ollaan käyty kontrollissa kolmen kuukauden välein. Enää en oikein tiedä miksi, koska laryngomalasia ei tosiaan voi pahentua, kurkunpää voi ainoastaan joko kovettua tai pysyä samanlaisena, ei pehmetä enempää. Alkuun se oli tosi ahdas, sanoi tohtori, mutta melko pian se alkoi jo kovettua. En itse ole pystynyt huomaamaan rohinassa muutosta koska olen kuunnellut sitä kokoajan lähes vuoden, mutta ihmiset, jotka tapaavat Lucasta harvemmin sanovat että muutos on ollut valtava.

Ensimmäisellä kontrollikerralla Lucas oli noin puolentoista kuukauden ikäinen. Meille oli kurkkunenäkorvatohtorin tapaamisen jälkeen seuraavaksi päiväksi laitettu lastenklinikallekin vielä toinenkin aika, jossa oli lastenlääkärin lisäksi jonkin sortin psykologi paikalla! Se kyseli tosi tarkkaan kaikkea, Lucaksen syömisen ja nukkumisen lisäksi sitä, kuinka ME voidaan, siis me vanhemmat. Bitte?

Tämä leidi oli tosi innoissaan siitä, että pystyin täysimettämään ja siitä, että Lucas kasvoi niin mainiosti. Se kertoi, että laryngomalasiaa sairastavien lasten vanhemmat eivät usein saa beibin kuorsaukselta nukuttua ja ovat muutenkin tosi stressaantuneita, jolloin äidin maidontuotantokin tietysti vähenee tai loppuu kokonaan. Mä sitten ihmettelin että jos lääkärit ovat mulle vannottaneet että kaikki on kunnossa eikä Lucakseen satu ollenkaan eikä sairaus voi paheta, niin mistä mun pitäisi stressata? Totuin siihen kuorsaukseen heti, musta oli ihana kuulla kokoajan että Lucas hengittää.

Onneks Innsbruck on kaunis kaupunki, siellä käy oikein mielellään!

Lucaksen kurkunpää oli siis tosi ahdas, mutta ahtaampikin voisi olla. Silloin myös hengitys kulkisi huonommin ja se olisi vauvalle vaivalloisempaa, joillekin saattaa tulla jopa hengityskatkoja. Lucas ei kuitenkaan ole koskaan kärsinyt sellaisia, ainut mistä se on välillä kärsinyt on se, että se on kuorsannut niin kovaa että on herännyt siihen itse! Syöminen on myös aina ollut aivan ongelmatonta, joka ei kaikilla laryngomalasiavauvoilla välttämättä suju.

Meidän elämään tämä vaiva ei ole siis kummemmin vaikuttanut, Innsbruckiin ajeluja lukuunottamatta. Lastenlääkärimme sanoi, ettei vauvauinnille ja sukeltamiselle ole mitään estettä. Nykyään Lucas rohisee lähinnä silloin kun on todella innostunut jostain. Välillä myös nukkuessa, mutta melko harvoin. Jos se konttailee pitkään ympäriinsä, myös silloin hengitys saattaa alkaa rohisemaan, jolloin sen ensi kertaa kuulevat ihmiset kysyy "Onko sillä vähän nuhaa?".

"Potilaalla" on usein hymy herkässä, varsinkin hyvien päikkäreiden jälkeen ♥

Ehkä tästä oli jollekin huolestuneelle mamille hyötyä, ehkä ei. Meidän lähipiirissä on kuitenkin ollut jonkin verran oikeasti vakavia sairauksia, joten tämä ei oikeastaan edes tunnu sairaudelta kun tietää että Lucasta ei ole koskaan sattunut mihinkään. Lukeekohan tätä joku muu laryngomalasiapotilaan mami, lukisin mielelläni kokemuksia! Lisäksi lukisin enemmän kuin mielelläni kokemuksia myös muista vauvojen sairauksista, niistä vakavemmista ja lievemmistä - vaikka ihan korvatulehduksesta, sitäkään kun ei meillä ole vielä koskaan sairastettu. Vielä! Tervettä viikonloppua kaikille! :)

Kukkuuuu.

Meillä on taas riittänyt hulinaa ja vilskettä, Lucas on kauhee vauhtimato, siis vaikka ei eteenpäin oikeestaan pääsekään. :D Tai no, pääsee se, mutta se on edelleen enemmän semmosta itsensä heittelyä ja pyörittämistä, vaikkakin nykyään se nousee myös vähän polviensa tai jalkojensa varaan ja yrittää työnnellä itseään eteenpäin, mutta ei se oikein kyllä onnistu. Ja sitten taas meneekin hermo. :D En tiedä miks oon viime viikolla tohon 5kk-postaukseen kirjoittanut ettei se osaa kääntyä mahalta selällensä koska kyllä se on tehnyt sitä jo pidempään, ei se muuta tekiskään kun vaan pyöris ja hyöris ku mielenvikanen.

Musta ihan kiva tyyli, kyllä tällä varmaan pian tuloksia syntyy ... :D

Käytiin maanantaina meidän lastenlääkärillä ottamassa rokotuksia ja Lucas vierasti jo aikalailla, tosin se vähän autto että se puhui kokoajan kuin papupata, Lucas on varmaan tottunut siihen että sen kanssa jutellaan jatkuvasti. Tutkimuksessa kaikki oli perfekt ja kasvaa tasaisesti ihan normaalilla käyrällä. Paino oli (muistaakseni, mahdollisesti myös enemmän) 5910g (eli +700g viime käynnistä), pituutta ja päänympärystä ei edes mitattu kun tää oli tosiaan vaan välirokotuskäynti ja kaikki oli hyvin. Unohdan aina puolet kysymyksistä mitä tahdon kysyä, pitäis ottaa jollekin lapulle mukaan että muistaisin, mun piti kysellä siltä kaikkia ruokajuttuja mut oho, unohdin.

 Lääkärisetää odotellessa ehdittiin vähän katsella omaa peilikuvaa, mutta ei se edelleenkään kiinnosta kovin paljoa.

Ruokapuolesta siis, meillä alkoi tänään viljojen maistelu! Aloitettiin kauralla (eiksen pitäis olla se kiltein vilja) ja jahka nyt saadaan maisteltua sitä tarpeeksi ja ellei mitään ilmene niin alan sitten joskus hamassa tulevaisuudessa antamaan sitä iltaisin. Nyt en vielä uskaltanut kun aattelin et jos sieltä tulee kamalat masuvaivat niin poden niitä Lucaksen kanssa mieluummin päivällä kun yöllä, meillä kun on totuttu siihen että öisin nukutaan. :D Tosin saattaa mennä niin hamaan tulevaisuuteen että oon ehkä lopettanut jo imetyksenkin sillon enkä niitä ruokarytmejä osaa miettiä vielä ollenkaan kun on niin hankala aatella ettenkö enää imettäis vaikka se onkin ihan ovella.

Lucaksen lempparitouhuja on nyt varpaiden syöminen ja edelleen se hillitön hihitteleminen, johon on ihana joka aamu herätä ♥ Tänä aamuna oli kyllä melko outo herätä koska täällä satoi vettä! Ja on satanut koko päivän, ihan friikkiä, tosin nyt se on muuttunut tommoseks rännäks ja huomenna pitäis tulla jo ihan lunta. Takatalvi! Mieluummin kiitos lunta joo, en osaa käyttäytyä sateen kanssa, jos tahdon Lucaksen kanssa lenkille niin miten mun pitäis työntää vaunuja ja kantaa sateenvarjoa samaanaikaan? :D Ehkä vaan pysyttelen nää harvat sadepäivät sisällä, tää oli ihan kivaa vaihtelua tämmönen harmaus. Mut en mä tätä joka päivä kestäis, terkkuja Suomeen. Ja muitakin terkkuja Suomeen, nyt ciaoo :*

 

LLLLLLeckeeeerrrr!

Lääkärillä!

Ahh, olin unohtanut miten ihanaa on kun Stefanilla on vapaata. Noi jouluviikot sillä oli pelkästään yks vapaa viikossa, nyt taas jatku normaalisti kahdella vapaalla, tänään se meni taas takas duuniin. Ja onpas täällä nyt taas rauhallista (ja siistiä kun just sain siivottua :D)! Ne päivät menee vaan kauheen nopeesti vaikkei edes tehtäis mitään erikoista, tosin keskiviikkona käytiin Wörglissä shoppailemassa, mukaan tarttu vihdoin ja viimein se imuri (imuroin taas tänään, sen arvon tajuaa vasta kun sitä ei ole haha), pidempi jatkojohto telkkaria ja x-boxia varten (Stefan ei pelaa muutaku koneella mut leffat ja mun ohjelmat pyörittää x-box) sekä 500 gigan ulkonen kovalevy kuvia varten. Plus hulluna ruokaa ja muuta tarpeellista.

Heilahtanut pikkutiikeri aamutouhuissa.

Eilen oli sitten MKP-tutkimus meidän ihanalla lastenlääkärillä. Lucas oli siihen asti onnellisen utelias kunnes päästiin tutkimushuoneeseen ja viereisestä huoneesta alkoi kuulua joidenkin kaksosten sydäntä raastavaa valitusta, mutta aloin sitten laulamaan tuttuja lauluja niin kovaa ettei se kuullut niiden onnettomien rääpäleiden itkua niin se rauhottu. :D Sillä hetkellä siellä huoneessa ei siis ollut muita kun me ... just for u to know. :D Kaikki oli mainiosti, kasvaa normaalisti (aattelin painon olevan vähän alhaisempi kun ei oikein syöty melkein mitään ennen lääkäriä). Sen lisäksi saatiin ekoja rokotuksia! Aiaiaii! Mutta ei Lucas suuttunut, vähän säikähti mutta rauhottu sitten taas heti kun pääs kunnolla paijaukseen. Perusrokote (polio, jäykkäkouristus jne.), rotavirusrokote sekä pneumokokkirokote (onpas typerä sana).

Ekat laastarit !

Tutkimus 2: 3.-5. elinkuukausi, 10.1.2013 (edellinen 23.11.2012)

Paino 5190 g (4310 g) + 880 g

Pituus 59 cm (55 cm) + 4 cm

Päänympärys 39,5 cm (37 cm) + 2,5 cm

Rokotusten jälkeen voi kuume nousta neljäänkymppiin ja käytiin varulta hakemassa kuumetta laskevia suppoja mutta ei Lucakselle mitään tullu. Äiti informoi että mä kun olin saanut noi ekat , olin huutanut kaks päivää putkeen (terve lapsi...), mutta Lucasta ei kyllä haitannut yhtään, se meni kiltisti nukkumaan ennen yhtätoista ja heräs aamulla ekan kerran puoli kahdeksalta. :) Sen jälkeen se ei tosin enää nukkunut, mutta ihana Stefan nous sen kanssa touhuamaan, mä nukuin vielä tunnin sen jälkeen. Päivällä se tuhis taas 20 minuuttia ja nyt nukahti vihdoin taas, toivottavasti vähän pidempään!

Meille kuuluis vielä paljon muutakin, mutta koska Lucas tosiaan nukkuu, mulla on veriappelsiineja ja tättädää, uusin Greyn anatomia (siis ei todellakaan uusin vaan alotan just kasikauden) niin sanon että adiooos bis später :*

Aijoo, leikkasin eilen taas Stefanin hiukset koska hänen mielestään hän alkoi näyttää jo kodittomalta jolla ei ole mahdollisuutta leikata hiuksiaan ... heippa kiharat, teitä oli kyllä tosiaan jo aika paljon hihi. :D

Sairaalakertomuksia.

Eli, kuten kerroin, ollaan ehditty viettään ihan kiitettävästi aikaa sairaalassa syntymän jälkeen. Ensinnäkin täällä ensisynnyttäjät on sairaalassa aina viisi päivää, seuraavien vauvojen kohdalla pääsee jo nopeammin pois. Tai no okei, tuo sairaala missä synnytin (Bezirkskrankenhaus St. Johann in Tirol) oli kyllä mielettömän viihtyisä ja henkilökunta aivan ihana että ei siellä kärsiä tarvinut, mutta tottakai kotona on kivempaa ja Stefania oli ihan järjetön ikävä kokoajan, onneks mulla oli kiva huonekaveri. Mutta tosiaan, olin ekaa kertaa pidempään itävaltalaisessa sairaalassa ja voin sanoa että voittaa kyllä esimerkiks Jyväskylän keskussairaalan ihan satanolla.

Synnytys oli tietysti kamala, mutta kamalan myös pienelle Lucakselle siitä teki se että se kesti 25 tuntia (supistukset toki vielä kauemmin). Kirjottelen siitäkin vielä erikseen (niin mukavaa se oli) mutta lyhesti: ponnistusvaihekin kesti aivan järjettömän kauan, en ole varma kuinka pitkään kun en ihan liiaks kelloa kivuiltani tuijotellut eikä tossa synnytyslappusessa mitään siitä lukenut (oltiin synnytyssalissa enivei 8 tuntia). Joka tapauksessa, sen takia Lucas oli niin ressaantunut että se vietiin lyhen kontaktin jälkeen samantien Kinderstationille, lastenosastolle, tarkkailuun. Siellä se olikin sitten reilut kolme päivää (!), sain sen vasta toisiksviimeisenä päivänä omaan huoneeseen.

Syynä oli siis ensin siitä pitkästä ponnistusvaiheesta johtuneet hengitysvaikeudet ja seuraavana päivänä alkanut syömisen jälkeinen kaikki ulos-puklaus tai pareminkin oksennus. Äiti sanoi että mun isoveljellä oli ollu sama ja se oli kestänyt puoli vuotta (kysyin sitten että miten se sitten kasvoi "no syömällä vaan lisää, normaaliltahan se nyt näyttää"), Lucaksella se meni onneksi parissa päivässä ohi. Toki se saattaa edelleen puklata paljonkin ellei sitä röyhtäytä kunnolla ja anna olla tarpeeks kauaa vähän pystymmässä asennossa esimerkiks olalla, mut sekin on johtuu siitä vaivasta joka ilmeni about 2 viikon iässä.

Hah, ihana laryngomalasia, pehmeä kurkunpää, lapseni kuorsaa niinkun mummonsa. Kuunneltiin pari päivää kotona että hengittääpä se äänekkäästi kunnes kävin näyttämässä sitä "omalääkärille" (Hausarzt). Se sanoi huolettomasti että taitaa olla vain hieman ahtaat hengitystiet ja laittoi ei-kiireellisen lähetteen St. Johannin sairaalaan. Mentiin sinne sitten seuraavana päivänä (mun on tosiaan vähän hankala liikkua kun sitä ajokorttia en ole ajanut :D) ja siellähän vasta helvetti irtos ! Sata hoitsua ja samanverran lääkäreitä juos huoneeseen ja laitto Lucaksen ties millasiin laitteisiin ja Kinderstationin ylilääkäri kyseli vihasena miksei olla tultu aiemmin.

Mähän en muuta sitten tehnyt kuin itkenyt koko päivän, lähdettiin ambulanssilla (!) Innsbruckiin. Se samainen ylilääkäri oli mukana ja jouduin istumaan etupenkillä, Innsbruckissa ne vei Lucaksen suoraan teholle joten en nähny sitä pariin tuntiin ollenkaan. :( Mutta itku vaihtui onnenitkuks kun aivan ihana lastenlääkäri tuli ja sanoi "älä itke, ei tämä ole ollenkaan vakavaa!" ja selitti mikä Lucaksella on. Kurkunpää on siis pehmeä ja painuu enemmän kasaan kuin normaalisti, mutta se ei satu pieneen ollenkaan eikä muutenkaan aiheuta mitään harmia. Mulle enemmän harmia aiheuttaa se kun se on välillä nukkuessaan ihan hiljaa ja joudun minuutein välein menemään kuuntelemaan hengittääkö se kun en kuule tuota ihanaa kuorsausta. :D Mutta enivei, viimeistään toiseen ikävuoteen mennessä se on normaalisti poissa pienen vauvan kehittyessä taaperoksi. :)

Innsbruckin Kinderklinik, lastenklinikka, oli tosi kiva paikka, sielläkin me oltiin perjantaista maanantaihin kun kurkkunenäkorvatohtori (mä en ihan totta tiedä miten ton vois suomentaa joten suomensin vaan suoraan saksasta :D) ei ollut viikonloppuna paikalla. Maanantaina se sitten tähysti kurkun, joka oli niin ahdas että antoivat meille laitteen mukaan kotiseurantaa varten, jonka tosin seuraavalla kontrollikäynnillä kuukauden päästä totesivat "kaikkien elämänlaadun pilaavaksi" ja saatiin jättää se pois. :D Se laite siis mittas pulssia ja sydäntä ja rekisteröi kaikki hälytykset, nojoo, ne oli kaikki vääriä ja kyllähän se elämänlaatua oikeasti pilaa kun saisit nukkua mutta kun laite vinkuu niitä vääriä hälytyksiä joka viides minuutti. Lääkärihän kysy siis ihan tosissaan että "eikö vauva ole ollut kertaakaan sininen?" - herranjumala, enköhän mä ois siinä vaiheessa soittanu jo ainakin kuus ambulanssia jos se olis ollu SININEN kun ei ole saanut henkeä... Osaa Itävallan tohtoritkin välillä olla vähän hupsuja.

Hoppla kuinka pitkä näistä kertomuksista tuli, harmittaa ettei mulla ollu kameraa Innsbruckissa mukana enkä ikinä muistanut käskeä Stefania tuomaan tullessaan, meillä kun oli Lucaksen kanssa ihana värikäs tilava huone kaksin jossa oli mm. yhden seinän kokoinen ikkuna vuorille. :) St. Johannissa mulla toki oli kamera mutta ressasin niin pienestä etten jaksanut ottaa kuvia, ja no vietinkin kaiken aikani siellä Kinderstationilla Lucaksen luona enkä huoneessa. Eipäs, onhan mulla yks kuva. Kun oltiin saavuttu Innsbruckin klinikalle ja ne vei Lucaksen sinne teholle käski joku mut johonkin niiden taukotilaan jossa joku hoitsu hyysäs mua kokoajan (no okei itkin taukoomatta). Sitten joku vei mut eri osastolle pumppaamaan maitoa, jossa oli aivan ihanan lempeä, ei paljoa mua vanhempi, hoitsu joka kysyi "voinko mä askarrella sinulle onnenkortin?" - mähän vaan itkin edelleen ja sanoin vaan että joojoo, kunnes se tuli takaisin tämän kanssa ja sanoi "kyllä kaikki järjestyy". Teki mieli vaan halata.

= Onnea, Good luck. :')))

Muita sairauskertomuksia mulla ei tähän hätään sitten taidakaan vielä olla ! Huom. vielä. Ollaan kyllä tota kurkunpäätä lukuunottamatta selvitty tosi vähällä nää ekat kuukaudet, edes vaippaihottumaa ei ole ollut. Siihen mulla on kyllä ihan selkeät syyt: kaikenmaailman rasvojen sun muiden sijaan me käytetään ainoastaan manteliöljyä ja päivän aikana ollaan vähintään kerran ilman vaippaa ihan pidemmän aikaa, ainakin puoli tuntia. Nojoo mutta se niistä kertomuksista, ai paitsi hei kun tällä teemalla ollaan niin pakko kertoo et Vuoristolääkärihän on täällä meillä kuvattu ahihi. Sit tähän loppuun vielä yks kuva kuinka coolisti meidän herra osaa ottaa ruokaillessaan! Ja sit ciao :*

Niin tuore vhs et pakko saada...

Eka "neuvola".

Ollaan ravattu Innsbruckin lastenklinikalla syntymän jälkeen jonkin verran jossa on saatu aina kuulla asioiden olevan hyvin, jonka takia ensimmäinen "neuvola" on vähän jäänyt. Täällä ei siis neuvolasysteemiä ole ollenkaan, vaan kaikki tutkimukset, kontrollit jne. tehdään lastenlääkärillä. Eilen oltiin "neuvolakortin", kulkee täällä nimellä "Mutter Kind Pass" (Äiti-lapsi-passi), ensimmäisessä tarkastuksessa joka tulisi siis suorittaa vauvan elinviikoilla 4-7. Lucas täytti tänään 7 viikkoa, joten aika ajoissahan me oltiin!

Paino on nyt jo 4310g, pituus 55cm ja päänympärys 37cm. Syntymämitat oli 3070g, 50cm ja 34cm eli mainiosti ollaan kasvettu. :) Lisäks lääkäri teki tavallisen tutkimuksen (silmät, korvat jne.), ortopedisen tutkimuksen sekä ultrakuvat lonkista, jotka kaikki oli perfekt ! Lucas vaan hymyili ja jokelteli kokoajan, ainoastaan sitten alko kiukuttaan kun piti pukea vaatteet päälle, se on kyllä kotonakin mielellään nakupellenä. :D Valittiin kyllä kiva lääkäri, jo pelkät vastaanottotilat oli hirveen viihtyisät ja itse lääkärisetä oli tosi mukava, luuli tosin osaavansa suomea, korjasin sen kyllä olevan ruotsia. :D

Seuraava MKP-käynti (Mutter Kind Pass-tutkimus) on tammikuun 10. päivä, tullaan siis aina käymään tolla samalla lastenlääkärillä. Sitä ennen matkustetaan nyt viikon päästä Innsbruckin klinikalle kontrolliin jossa harmaa lääkärisetä tähystää taas kurkunpään. Lucaksella on siis pehmeä kurkunpää, "laryngomalasia" (en oikein osaa selittää sitä fiksusti suomeks joten suoraan Wikipediasta: synnynnäinen kurkunpään rakennevika, jonka hallitsevana oireena on rasituksessa paheneva vinkuva sisäänhengitys). Postailen siitä vielä erikseen, mutta lyhyesti Lucas kuulostaa aikalailla siltä kuin kuorsaisi kokoajan, eilen lastenlääkäri sanoi vain ohimennen huolettomasti "tuo ääni tulee varmaan kurkunpäästä" - sanoin että joo, vietettiin jo neljä päivää Innsbruckissa "tuon" takia. :D Se vähän ihmetteli ennen kuin kerroin koko tarinan ja sanoi sitten että se on kyllä harmittomin kaikista yleisistä vaivoista mitä vauvalla voi olla.

Mut nyt untenmaille, meidän ihana rytmi on mennyt aivan sekasin enkä osaa yhtään arvioida kuinkahan monta tuntia herra mahtaa uinua, nyt on yksi takana. Päivisin nukutaan edelleen ainoastaan 3-4h päikkärit vaunuilun ansiosta, en tiedä miten ajottaisin huomenna kun pitää mennä katsomaan Lucaksen Lena-serkkua joka on isällään, eli Stefanin veljellä, ainoastaan joka toinen viikonloppu ja olis kiva jos Lucas olis hereillä, mutta kun yleensä mennään vaunuilemaan siinä yhden pintaan. Pöh, entiedä, ehkä huomenna tiedän paremmin, tää oli nyt vähän tylsä ilman mitään kuvia mutkun en jaksanut ettiä muistikorttia, ens kerralla kivemmin adiooos. :D