Naapurina anoppi

Kaikki eivät ole oikein ymmärtäneet meidän asumisjärjestelyjä. Ja jos ovat, on joistakin erittäin hankala kuvitella, miksi kukaan haluaa asua anopin kanssa samassa talossa. Me ei siis asuta samassa asunnossa, vaan ainoastaan samassa talossa. Tätä voisikin kuvailla tavallaan paritaloksi, tosin musta paritaloissa asunnot on yleensä toistensa kopiot, tässä tapauksessa niin ei todellakaan ole, meidän minikämppä on ehkä neljännes (meidän tulevasta) yläkerran asunnosta.

Kuten olen monta kertaa sanonut, Tirolissa asunnot ovat aivan järkyttävän hintaisia, myös täällä meillä. Asumisesta ja siitä miksi tällainen monilla toimiva samassa talossa asuminen on melkeinpä ainut vaihtoehto ellei tahdo mennä vararikkoon, olen kirjoittanut esimerkiksi tässä postauksessa. Tuossa on tosin remonttisuunnitelmien suhteen vähän vanhoja juttuja, remontista löytyy tuoreempaa tietoa täältä.

Siksi ajattelinkin kertoa teille nyt siitä, millaista on asua samassa talossa anopin kanssa! Monella on moisesta varmasti melkoisia kauhukuvia, enkä mäkään voisi kuvitella asuvani näin jos oma anoppini olisi joku noita-akka. Stefanin äiti on kuitenkin onneksi aivan ihana ihminen jonka kanssa olen aikalailla samalla aaltopituudella (no niin samalla kuin 30 vuotta vanhemman, eri kulttuurissa kasvaneen ihmisen kanssa voi olla), joka sanoikin meidän vihkimispäivänä "nyt minäkin sain tyttären".

Moni ehkä ajattelee että kotona ei ole hetkeäkään rauhaa kun anoppi tunkeutuu kokoajan nurkkiin. Meillä näin ei ole, joskus saattaa mennä päiviä niin että en näe omaani ollenkaan - niin, törmäätkö sä naapureihisi joka päivä, en usko.

Toki tässäkin asiassa pitää muistuttaa että ihmiset ovat erilaisia, ehkä jonkun toisen anoppi onkin juuri sellainen jonka on pakko mennä joka päivä mennä tarkistamaan miten se miniä sitä hänen lapsenlastaan siellä hoitaa. Sellainen, joka kyselee asioista jotka eivät hänelle kuulu, kertoo ikivanhoja ohjeita odottaen että niitä käytetään ja ehkä jopa arvostelee esimerkiks vähän sotkuista kotia.

Kuten sanoin, Stefanin äiti on ihana ihminen jonka kanssa on helppo jutella ja kysellä asioista ilman arvostelua. Se ei todellakaan tyrkytä mitään neuvojaan, vaan kertoo niitäkin ehkä jopa vähän varauksella - "silloin 25 vuotta sitten lääkärit sanoivat niin ja näin, mieti!". Jos Lucas on sillä hoidossa, se tekee kiltisti asiat sen kanssa kuten olen pyytänyt. Paitsi sukkahousut se laittaa bodyn päälle, ai kauhea. Se nyt ei ehkä maailmaa kaada.

Samassa talossa asumisesta löytyy oikeastaan lähinnä positiivisia puolia. Ehkä paras on tietysti se, että jos tarvitaan lastenvahtia, se todellakin löytyy läheltä ja on helppo käydä pikaisestikin jossakin kun ei tarvitse ensin ajella viemään lasta jonnekin hoitoon. No okei, niin usein me ei ilman Lucasta jossain käydä, mutta kuitenkin, näin talven tullessa sentään laskemassa!

Kun Lucas oli pieni, tuli Stefanin äiti yleensä meille. Jos käytiin kesällä illalla jossain kun Lucas jo nukkui, vietiin yläkertaan vain itkuhälytin koska se nukkui illat aina tosi sikeästi, mutta jos olisikin käynyt niin että se olis sattunut heräämään olis mummon pitänyt tulla vasta sitten alakertaan.

Jos leipoessa huomaan että eikä, jotain puuttuu, on helppoa ja nopeaa käydä koputtelemassa anopin ovella josko hänellä olis lainata mulle jotakin (esimerkiks perunalaatikon jo aloitettuani huomasin että olin edellispäivänä käyttänyt kaikki vehnäjauhot). Tämä toimii molemminpäin, samoin jos kauppaan lähtiessä törmää pihalla toiseen voi kysyä tarvisko hänkin jotakin.

Ulkoroskis on ääriään myöten täyteen tupattu, jäteauto tulee seuraavana päivänä mutta kotona ei ole enää yhtään roskikseen laitettavaa lappua jotta auto ottaisi senkin kyytiin. Anoppi hei, lainaisitko yhden. Ja seuraavalla kerralla toisinpäin.

Jos Lena-serkku tai Stefanin isi tai joku muu sen sukulaisista on käymässä mummolla, on helppo hilpaista yläkertaan ottamatta mitään tavaravuorta mukaan tai suunnittelematta kuinka pitkään aikoo poissa olla. Ei kuitenkaan ravata siellä kovin usein, joten kaikki mummolan lelut sun muut on Lugista aina yhtä kiinnostavia!

Jos jotain negatiivista pitää keksiä, niin ehkä se, että koska asutaan näin lähekkäin, tapahtuu yllätyshyökkäyksiä usein! Tunnen itseni välillä tosi saamattomaksi etanaksi kun anoppi tulee tuomaan jotakin ja esimerkiks ikkunat on edelleen yhtä likaiset (Lucas lääsii niitä aika huolella) kuin viikko sitten - sehän tietää että en käy töissä eli pitäishän mulla olla aikaa pestä ne vaikka joka päivä! Höpöhöpö, ei se niin ajattele, sanoo Stefan aina, se on itsekin ollut kotiäiti. Silti!

Ennen, silloin kun Lucas oli pieni, tunsin itseni myös superlaiskaksi aina kun anoppi tuli yllättäen kylään (siis yleensä sillä on aina joku syy, tuo esimerkiks postia) ja olin äksänä sohvalla Lucaksen kanssa. Miten niin pienen vauvan kanssa saa muka itsensä väsyneeksi, sehän voisi vaikka mopata lattiaa, ajattelin aina anopin miettivän. Nykyään kun Scofield tuhoaa mun unensaantini, voin uupuneena lukea Lucaksen kanssa kirjoja tai leikkiä legoilla eikä näytä ollenkaan siltä ettäkö olisin kamala laiskuri!

Kuvat tarjosi Google ja kuten ehkä voitte tekstistä päätellä, ne eivät kuvasta meidän anoppi-miniä-suhdettamme! Onko muilla yhtä kivoja anoppeja vai onko jollakin oikeasti sellainen hirviöanoppi mitä leffoissa näkee tai edes vähän sellaiseen viittaavaa? Joitakin yksittäisiä kauhujuttuja olen joskus kuullut, mutta niitä ei ole paljoa!

Jos joku miettii tämänkin jälkeen edelleen sitä, miksi ihmeessä me ei vain osteta jostain muualta taloa vaan remontoidaan tämä ja asustellaan anopin kanssa - no tässä vielä yksi esimerkkivaihtoehto (about samankokoinen mikä meidän tuleva asunto tulee olemaan) meiltä päin:

www.immowelt.at

Vois ostaa! Nyt Prison Breakia kun mun armas mieheni on vihdoin hetken kotona, sillä vähän kiirusta pitää duunissa! Adioos!

Itävallan inhokit.

Olen aiemmin kertoillut teille lähinnä sellaisista Itävaltaan liittyvistä asioista, joista tykkään. Ihanat ihmiset, inhimilliset sääolosuhteet, hyvä ruoka ja hauska kulttuuri. Mutta tietysti täälläkin on sellaisia asioita, joista en erityisemmin välitä, sellaisia joista Suomen malli on enemmän mieleeni. Suurin osa niistä liittyy tapoihin, vaikka tottakai esimerkiks yhtä hyvää koulutusjärjestelmää toivoisin tännekin.

Teitittely on ehkä se mun suurin inhokki. Asiakkaiden teitittely ei ole koskaan ollut ongelma, se on tullut ihan luonnostaan koska sitä tein vanhemmille ihmisille Suomessakin ("Rouva, teiltä unohtui tämä"). Nykyään en kuitenkaan ikinä osaa arvioida ketä teitittelisin ja ketä en, tuntuu tyhmältä teititellä vain hieman itseään vanhempaa ihmistä koska hän nyt sattuu olemaan kaupassa tai palvelutiskillä töissä. Olen ehdottomasti maassa maan tavalla-ihminen, joten yritän kovasti aina myös teititellä!

Mulla oli ekana Itävallan vuonna aivan ihana miespomo joka käski heti sinuttelemaan ja jonka kanssa hassuteltiin kokoajan. Seuraavana vuonna tämä pomo sai seurakseen kakkosravintolapäälliköksi hienostelevan naisen, joka vaati teitittelemään ja kutsumaan nimellä "rouva Sukunimi". Ja me puhutaan nyt tosiaan rinneravintolasta, ei mistään viiden tähden Michelin-raflasta. Rouva Sukunimi olikin kavereiden kesken ihan vain die Hexe, noita.

Ensi kertaa jollekin vähän tutummalle puhuessa, esimerkiks jollekin meidän kadun naapureista, yritän välttää kysymästä sellaista missä mun pitäis valita teitittelenkö vai sinuttelenko. Nykyään suurin osa on jo tuttuja ja sinuttelen kaikkia kummempia miettimättä. Kukaan ei ole sanonut ettäkö häiritsisi, mutta jos häiritseekin, niin onneksi kaikki tietävät että en ole paikallinen ja ymmärtänevät eivätkä pidä mua epäkunnioittavana.

Toinen myös tapoihin liittyvä asia johon mulla kesti jonkin aikaa tottua on kättely. Siis tottakai musta on normaalia kätellä ihmisiä esimerkiks työhaastattelussa, mutta kun täällä sitä tehdään tuttujenkin kanssa. En tiedä miten muissa perheissä Suomessa on tapana, mutta meidän suvussa ja kaveripiirissä aina halaillaan kun tavataan ja hyvästellään. Ei tietenkään joka päivä, mutta mäkin kun olen jo pitkään tehnyt Suomeen visiittejä melko pitkillä aikaväleillä, niin on aina kiva rutistaa toista ensin kunnolla. Samoin hyvästellessä, koska et tiedä milloin näet henkilön seuraavan kerran.

Ylioppilasjuhlista "muutama" halaus tallentunut kamerallekin... Tervetuloa mun bailuihin, hellyyttä tarjolla!

Täällä taas kaikkia kätellään. Kiva nähdä pitkästä aikaa, kätellään. Hyvää joulua, kätellään. Hyvää syntymäpäivää, kätellään. Halailu tulee multa kuitenkin edelleen niin luonnostaan, että usein meinaan vahingossa syleillä vähän kaikkia Stefanin sukulaisia... Sen äiti näytti vähän kummastuneelta kun mun mami ja mummo viime vierailun päätteeksi halasivat sitä kiitokseksi, joka meillä taas on ihan normaalia. Kun treffasimme ensimmäisen kerran Maijan kanssa (joka bongasi mut siis täältä blogista), kysyin "Pitääkö meidän kätellä?" ja Maijan vastaus oli "Me ollaan suomalaisia...". Ainiin!

Ulkosuomalaisten mamien Facebook-ryhmässä olemme puhuneet myös seuraavasta ongelmasta - tavaroiden pois antaminen. Jos joku tuttu kysyy sulta Suomessa "Tahdotko tämän?", on ihan selvää että hän ei tahdo kyseistä tavaraa kotonaan enää koskaan nähdä. Vauvanvaatteista on ilo päästä eroon vaikka lisää lapsia olisikin suunnitteilla. Täällä et kuitenkaan voi ottaa jotain vastaan ja tarpeettomaksi todettuasi heittää pois, koska tavaran antanut saattaakin kysellä sitä takaisin! Naapuri just pyysi Lucakselle antamansa kura-asun takaisin, onneks en edes tykännyt siitä.

Stefanin äiti toi meille siskonpoikansa vauvan vaatteita, mutta sanoi että he tarvitsevat ne sitten takaisin koska haluavat vielä joskus toisen lapsen. Okei, no ne jäikin sitten käyttämättä. Vaikka olisinkin sattunut muistamaan mitkä olivat heidän vaatteitaan, olisi Puklu-Lucas varmasti oksentanut jokaiseen kaaressa oranssia ikilikaa joka ei olisi lähtenyt pois. No, onneksi edes sanoivat haluavansa ne takaisin, kaikki eivät sano vaan alkavat vuoden päästä kyselemään josko saisi sen ja sen takaisin. Keski-Eurooppalaisten pitäisi ymmärtää, että pois antaminen on eri asia kuin lainaaminen.

Jotain muitakin löytyy, mutta ne on aika pikkujuttuja. Kaikkeen tottuu ja onneksi mä olen erittäin sopeutuvainen! Mitä muut ulkosuomalaiset ovat huomanneet, missä asiassa Suomen tapa on parempi? Entäs ihan Suomisuomalaiset, tiedättekö jonkun ulkomaisen tavan jonka tahtoisitte normaaliksi myös Suomeen?

Bonuksena vielä niille jotka eivät jaksaneet lukea ja ovat enemmän vauvajuttujen perään (esimerkiksi minun siskokulta...), vielä yksi kuva synttärikakustaan kovasti nauttivasta taaperosta, bitte schön! Synttäripostaus tulee ensi viikolla jahka saadaan perjantaina juhlittua myös Suomisukulaisten kanssa, ciao!

Sydämeltäni ylpeä ulkohölmöläinen.

Suomessa on aina kylmää ja pimeää, suomen kieli on maailman hankalin kieli ja suomalaiset on joko hiljaisia, masentuneita mököttäjiä tai sitten hulluja (die Finnen, sie spinnen). Maailmalla liikkuu Suomesta kaikenlaisia mielikuvia. Osa pitää Suomea erittäin hyvänä, puhtaana valtiona siellä jossain pohjoisessa, joku kuvittelee sen olevan pelkkä Venäjän tai Ruotsin maanosa, jollekin on iskostunut päähän mielikuva ikitalven maasta jossa porot kävelee kaduilla ja osa ei osaa sanoa maasta yhtään mitään. Joku tietää sen, ettei keskikesällä tule pimeää ollenkaan, joku sen, että Suomea ei turhaan kutsuta tuhansien järvien maaksi.

Mulle suomalaisuus on edelleen tärkeä osa omaa identiteettiä, enkä ikinä ole kokenut häpeää vastatessani jollekin, mistä olen kotoisin. Mulla on paljon erimaalaisia kavereita ja tuttavia, joista huomaa, ettei kaikki ole synnyinperästään kovin ylpeitä. Kun joku kysyy yhdeltä slovakialaiselta kaveriltani, mistä hän on kotoisin, on vastaus ympäripyöreä "oon asunut tosi pitkään Saksassa ja Itävallassa". Niin, sitähän se kysyikin.

Itsehän en ole sen eteen mitään tehnyt, että Suomi on niin hyvä valtio elää tai että satuin sinne syntymään. Voin silti sanoa, että olen osittain ylpeä suomalaisuudestani. Vaikka en tahdokaan asua siellä, on mulla henkilökohtaisesti silti kuitenkin ehkä enemmän positiivista sanottavaa Suomesta kuin negatiivista. Musta on upeaa, että niin pieni valtio puskee voimalla eteenpäin, kehittyy ja pysyy suurten valtioiden vauhdissa mukana. Vertailuissahan se menee niiden jättien ohitsekin - ehkä pienemmässä maassa on helpompi pitää pakka kasassa, en tiedä kun ei kiinnosta ihan liian paljoa.

Ne asiat, joista en pidä, on kuitenkin mulle niitä tärkeimpiä. Se mielikuva, joka monella on suomalaisista, on valitettavasti aivan totta. En taaskaan yleistä joten ei pidä ottaa itseensä, mutta vähemmän Suomesta löytyy kyllä ystävällisiä ihmisiä ja enemmän niitä urpoja, jotka eivät osaa olla mukavia muuta kuin ihmisille jotka he tuntevat. "Miks sä mollaat suomalaisia, kaikki keitä mä olen tavannut, on ollut tosi kivoja!", sanoi Stefan kerran. Joo, oot puhunut ainoastaan mun sukulaisten ja kavereiden kanssa, tottakai ne on kivoja.

 Suomessa ollessani en edes oleta, ettäkö joku tekis mulle niitä asioita jotka täällä on normaaleja - moikkaus, ovien avaus, bussissa tai kassajonossa nopeamman eteen päästäminen. Aina jos oon ollut kantorepun kanssa liikkeellä ja Lucas on heittänyt jonkun lelun maahan on joku samalla sekunnilla nostanut sen sille. Suomessa taas menin lähes sanattomaksi kun kerran olin junassa ja vieressä istunut leidi alkoi puhumaan mulle (okei, se sätti kuinka likainen mun läppäri oli mut silti, puhui). Kesällä Helsingissä ollessamme joku toinen leidi alkoi bussissa kehumaan Lucaksen hampaita, siitäkin yllätyin mutta en ihan yhtä hurjasti (oon kuullut huhuja että jopa siellä kiireisellä pääkaupunkiseudulla tuntemattomatkin saattaa alkaa lässyttämään vauvoille).

Suomalainen kulttuuri on ihan okei, onhan meillä kaikkea mitä mikään muu valtio ei varmasti tahtoisi myöntää omakseen, saunat ja mämmit sun muut. Perinteitä on jonkin verran - jouluna rauhoitutaan, juhannuksena dokataan. On eukonkantoa ja hanki- sekä suojalkapalloa. Lihava joulupukki, hyviä (dopingista kärähtäneitä) hiihtäjiä, juhlivia jääkiekkoilijoita sekä jääkylmiä formulakuskeja. Jos kerron olevani Suomesta, liittyy ensimmäinen kommentti yleensä kuitenkin ilmastoon. "Onkse totta että siellä ei talvella paista aurinko ollenkaan?" Joo, ei koskaan. Elämme neljäsosan vuodesta täydessä pimeydessä. Loput kolme neljännestä vihaamme ulkomaalaisia. Tästäkin mulla mamulla riittäis kerrottavaa, mut joku toinen kerta.

Oli miten oli, vaikka Itävalta on nykyään mun kotimaa, pysyy Suomi silti aina mun synnyinmaana ja tärkeänä osana mua. En mitenkään saa kasvatettua Lucaksesta yhtä suomalaista kuin musta, mutta pyrin edes puolikkaaseen! Koska ei tosiaan asuta siellä, en myöskään usko että se tulee arvostamaan toista kotimaataan samanlailla kuin minä. Musta olis mahtavaa, että vielä joskus kaksoiskansalaisuus Itävallan ja Suomen välillä tulisi onnistumaan, koska mä en tahdo luopua suomalaisuudestani ja olis hienoa jos Lucaskin saisi toisen kotimaansa kansalaisuuden, on se kuitenkin sen verran arvokas. Vaikka Suomellakin erittäin valitettavia virheitä onkin:

Kuvat täältä.

Babyvaatteista.

Kuten oon ehkä joskus tännekin kertonut, Itävallassa kirpputorikulttuuri on kaukana suomalaisesta. Täällä ei ole samanlaisia, "pysyviä" kirppareita, vaan yleensä joku on varannut tilan jonne pöydät jaetaan joko varaamalla etukäteen tai sitten aamulla ensimmäisinä paikalle oleville. Nämä kirpparit kestävät yhdestä päivästä maksimissaan pariin viikkoon, ja usein niillä on myös joku teema - huonekalut, lastentavarat tmv. Osaiskohan joku suurkaupunkilainen kertoa onko esimerkiksi Wienissä yhtään suomalaistyylistä kirpparia? Facebookista löytyy kyllä monia samanlaisia ryhmiä kuten suomalaisillakin, jaoteltuna joko alueittain tai tavaratyyleittäin.

Tämä on musta hyvinkin kurja asia, koska tykkään kirppareista niin kovin! Vaikka en ennen ikinä löytänytkään niiltä muuta kuin lähinnä kirjoja ja satunnaisesti jotain muuta, tiedän että vauvanvaatteita sieltä löytyy aina. Mun sisko ja äiti onkin pari kertaa käynyt hamstraamassa Lucakselle kirppareilta vaatteita, koska hinta niiden laatuun verrattuna on yleensä aivan naurettavan alhainen! Toki jotkut pyytävät vaatteista isojakin summia (mulle "iso" summa yhdestä vauvan sisävaatteesta tarkoittaa kirpparilla ehkä 5-8 euroa), mutta eihän se tyhmä ole joka pyytää, vaan se joka maksaa.

  

Kaikki saatuja, joko Suomesta sukulaisilta ja kavereilta tai täältä mun kavereilta. Oi paitsi noi ihanat tossut on naapurilta! Suurin osa vaatteista on niitä kirpparilta halvalla hamuttuja.

Me ollaan ostettu Lucakselle tosi vähän vaatteita. Suurin osa on jonkun ostamia, lahjana saatuja tai juurikin niiltä Suomen kirppareilta. Lisäksi viimeksi Suomessa käydessämme mun ihana kaveri toi meille kaksi Ikean kassillista täynnä niiden pojan vanhoja vaatteita, joita en kyllä valitettavasti kaikkia voinut mukaan ottaa (vaikka otettiin äitiltä vielä kolmas matkalaukkukin takastulomatkalle lainaan). Suurin osa tällä hetkellä Lucaksen päällä vilahtelevista vaatteista onkin siis Kalle-pojan vanhoja, kiitos vielä ihana Katja ♥ !

Esimerkiks nämä kaikki bodyt ja sortsiasut (joita ei muuten Itävallassa juurikaan näy) on Kallelta! Esimerkiks! Lisää on ja paljon!

Vaikka rakastan uusien lastenvaatteiden hipelöintiä (ja okei, välillä myös ostelua), on se musta silti vähän tyhmää! Nykyään Lucas käyttää vaatteita toki pidempään kun kasvu ei ole enää ihan niin hurja, mutta käyttöikä on silti melko lyhyt! Kalliiden vaatteiden ostelua en ymmärrä ollenkaan, usein ne "merkkivaatteet" ei edes ole mitään erikoisen kauniita ... :D Sama kuin aikuistenkin vaatteissa, merkki (ja laatu, onhan ne tietysti laadukkaampia) maksaa. Nojoo, aikuisten muotivaatteet on suoraan sanottuna kyllä ihan hirveän näköisiä, lapsilla ne yleensä yrittää olla sentään vähän söpömpiä.

Ulkohaalareista ollaan ostettu itse tasan yksi, vaikka niihin oisin kyllä valmis sijottamaan enemmänkin! Ensimmäinen on vissiin kirpparilta, musta toi oli tosi söpö! H&M:n talvihaalarin oli mun kaveri käynyt ostamassa ja toi meille muiden lahjusten joukossa kun tuli katsomaan parin viikon ikäistä Lucasta, ylemmän Name It:in karhuhaalarin lähetti yks mun parhaista kavereista Suomesta ja tuon alemman H&M:n karhuhaalarin tahdoin itse ehdottomasti, ostin samanlaisen Kalle-pojalle kun se pari vuotta sitten syntyi ja mietin silloin että tahdon myös omalle beibille joskus sellaisen! Näissä kuvissa näkyvä Vendin haalari on myös meidän ehdoton lemppari, mun sydän itkee verta koska se on kohta jo liian pieni!

Niitä harvoja meidän itse ostamia vaatteita, mulle tärkeintä vaatteissa on värit ja mukavuus! Tykkään valkoisesta, sinisen eri sävyistä, punaisesta, ruskeasta, keltaisesta, oranssista, vihreästä... Ainoat, mitä en Lucakselle pukisi on vaaleanpunainen, pinkki, violetti sekä musta. Harmaastakaan en oikein pidä. Näistä yksikään ei ole maksanut yli 10 euroa, paitsi ehkä toi Me&I:n body uutena, mutta mä maksoin siitä kirpparilla 1,5 euroa. Senkin pelkästään siitä syystä, että se on tosi söpö ja erinomaisessa kunnossa, en tuon typerän merkin takia.

Project Maman Facebook-sivulta bongattu, my sentiments exactly! Mä en ymmärrä sitä merkkihullutusta, mutta onneks mun ei tarvitsekaan, jokainen saa tehdä niin kuin tahtoo! Mulla on vain niin paljon parempaakin käyttöä rahalle ja kuten sanoin, normaalihintaiset vaatteet on yleensä paljon söpömpiä. Lisäksi niiden kanssa ei tarvitse "varoa", ei haittaa vaikka niihin tulee tahra joka ei lähde pesussa pois, jälleenmyyntiarvo olisi muutenkin ollut alhainen. Ne ei tietenkään kestä yhtä hyvin kuin kalliit, materiaaliltaan laadukkaammat vaatteet, mutta kun niistä ei ole maksanut niin paljoa niin ei haittaa kun niitä ei voi myydä yhtä kalliilla pois.

Yksi esimerkki tästä laadusta on Lucaksen Me&I:n tipupuku. Se on alunperin Luna-serkun (mun sisko on just semmonen merkkihulluttelija, mun vastakohta), jonka jälkeen se jatkoi matkaansa sille mun kaverin pojalle Kallelle ja nyt Lucakselle. Näin kolmannenkin käyttäjän kohdalla se on edelleen yhtä hyvässä kunnossa, kangas ei ole haalistunut eikä mitkään nepparit ole edes irtoamaisillaan. Mutta silti, en siitä kyllä sitä 20-30 euroa olis maksanut mitä se uutena on kustantanut.

Mulla olis ehkä riittänyt enemmänkin asiaa näistä lastenvaatteista, mutta nyt alettava tekemään lähtöä Innsbruckiin! Kuulisin tästäkin asiasta mielelläni mielipiteitä kaikilta, molempia, sekä niiden muotihulluttelijoiden että meidän pihiliisojen :) !

Suomi vs. Itävalta

Suomi on äärettömän hieno maa ja oon ylpeä synnyinmaastani sekä suomalaisuudestani. Suomi maana ei sitten kuitenkaan valitettavasti sopinut mulle. Tosin ensimmäisen kerran Itävaltaan lähdettyänihän vakuuttelin kaikille että menen sitten seuraavana syksynä opiskelemaan, mutta se ideahan kuoli about ensimmäisen viikon aikana. Tirolin upeat vuoret, lokakuun lämpimä sää, ihanat ihmiset sekä hauska duuni vei mun sydämen ja kun mun kesän korvilla piti palata kylmään Suomeen tuli monta itkua itkettyä, oli ikävä kotiin. Vaikka en ollutkaan kuin reilu puoli vuotta poissa, Suomi ei enää tuntunut kodilta. Tätä en tosin ihmettele, en ikävöinyt sieltä muutakun kaikkia mun ihania sukulaisia ja ystäviä, kavereita ja tuttavia. Only hate the road when you're missing home.

Oon tottunut siihen ikävään, totuin jo ensimmäisenä talvena. Päivät on kuitenkin olleet aina niin täynnä kaikkea ettei siinä ikävässä ole edes ehtinyt rypeä, se onkin enemmän semmoinen krooninen ikävä joka vahvistuu mitä lähemmäs tullaan sitä päivää, jolloin näkee jotain ikävöimiään ihmisiä. Sen sijaan Suomessa ollessani en tietenkään ikävöi niitä läheisiäni sieltä, mutta sen sijaan koko Itävaltaa. Vuoria, kieltä, ihmisiä, kauneutta, tuntemattomien hymyileviä kasvoja, aurinkoa, kotia. Itävallalla on mulle itselleni selkeästi enemmän plussia, koska sen ainoaksi miinukseksi lasken sen kroonisen ikävän ja että se on vähän turhan sivussa Suomesta eikä kukaan sieltä lähde meille vain poikkeamaan.

Suomessa tämmöinen auringonlasku ei ole lainkaan harvinainen (tää on äiskän parvekkeelta), jos sen sijaan Itävallassa tahtoo moisen nähdä joutuu kiipeämään vähintään 1500 metriin.

Ikävöin Suomesta toki muutakin, mutta en todellakaan niin paljoa ettäkö itkettäisi. Salmiakin, dippijauheiden, MeNaisten, dubbaamattomien ohjelmien ja muun höpönlöpön lisäksi (ne onneksi tulee postinkin avulla, mutta niitä ilmankin pärjää vallan hyvin) kaipaan kovasti myös jotain vähän suurempaakin - vettä, siis järviä ja meriä. Kasvoin Järvi-Suomessa pienessä kaupungissa jossa oli about tuhat ja yksi järveä, oma ranta oli mm. molemmilla mummoillani, äidilläni siitä asti kun olin 14, kaverini porukoilla ja tietysti kaikilla tutuilla joilla oli mökki jossakin. Kaupungin poikki virtasi joki (virtaa toki edelleen) ja kesäisin kävimme Kotkan saaristossa Suomenlahdella purjehtimassa kummieni kanssa ja kahtena kesänä vietin viikon Haapasaaressa. Matkoilla, etenkin Sri Lankassa, meri oli ihan ykkösjuttu.

Itävallan pinta-alasta 1,3% on vettä. Suomella lukema on jopa 10,2%, vaikka Itävallan pinta-ala on alle neljänneksen Suomen kokonaispinta-alasta, joten voitte mielessänne pohtia kuinka vähän täällä on järviä (vuoret syövät pinta-alasta myös melko suuren osan). Mä olen tosin onnekas, koska ihan muutaman sadan metrin päässä meiltä on paikallinen "maauimala", joten voin käydä kesällä uimassa vaikka joka ilta. Niin tein aina Suomessakin, illalla töistä tullessani juoksin samantien (tai välillä saatoin tulla ehkä terassibissen kautta..) äiskällä järveen ja polskin siellä aikani. Meri on kuitenkin musta ehkä vielä kiinnostavampi, sitä kun vain jatkuu ja jatkuu silmänkantamattomiin, se on jotenkin niin ihanan pelottavakin. Mutta jos pitäis valita vuoret vai vesi, niin vuoret vie kyllä voiton.

Siskorakkaan kanssa kotikaupungin yhden "vuoren" takana olevalla järvellä, se oli ainut paikka missä kesällä 2010 oli viileempää vettä, muualla melkein kiehui. Siukulla on masussa Luna-neiti. :)

Se, miksi Stefanin kanssa mietittiin kuitenkin jopa vakavissammekin Suomeen muuttoa, oli mm. koulutusjärjestelmä. Sehän nyt on vain yksinkertaisesti maailman parhaita ja usein jopa paras, ei sille mitään mahda. Itävallan koulutusjärjestelmä ei sen sijaan ole viimeisimmässä vertailussa yltänyt edes kahdenkymmenen parhaan joukkoon. Lisäksi Suomi valtionakin vetää useissa vertailuissa pisteet kotiin, kun vertailukohteina ovat koulutuksen lisäksi esimerkiksi terveyspalvelut, talouden vireys, poliittiset olot sekä elämänlaatu. Mutta koska se elämänlaatu on musta kuitenkin ihmiselle se kaikkein tärkein, pysytään me kuitenkin täällä, täällä missä sydän tuntee olevansa kotona ja aamuisin tekee mieli nousta eikä vain laittaa verhoja takaisin kiinni kun taas tulee kolmatta kuukautta putkeen vettä taivaalta.

Jos Lucas tahtoo kouluttautua pitkälle, hän voi sen tietysti myös Itävallassa tehdä, ei täällä nyt oikeasti niin huono taso ole enkä ole ollenkaan huolissani (paitsi ehkä kielten opetuksesta, joten veikkaan että niitä meidän pitää sitten päntätä kotona aikalailla). Mulle kielet on olleet aina tärkeitä (vaikka en niitä jaksanutkaan enää lukiossa kovin ahkerasti lukea, esimerkiks ranskan lopetin yhden kurssin jälkeen, harmittaa), sekin on yksi syy miksi tahdoin pysyä Itävallassa. Kaikista maailman ihmisistä kovin harva osaa suomea (jännä), saksaa sen sijaan puhuu pelkästään äidinkielenään noin 100 miljoonaa ihmistä. Siihen lisäksi vielä kaikki me, jotka osaavat sitä. Englanti on musta silti edelleen se tärkein kieli mutta sen jälkeen tulee kyllä heti saksa, vaikka aionkin opettaa Lucakselle tietysti myös suomen. Voihan se mennä vaikka Suomessa korkeakouluun (tai olla menemättä kouluun ollenkaan ja valita toisen asteen koulutuksen jälkeen heti työnteon, oma päätöksensä).

 Kuvituksena on nyt pelkästään näitä järvikuvia kun sitä vettä ikävöin ihmisten jälkeen eniten, tämäkin on äiskän parvekkeelta.

Mutta tän tekstin tarkotuksena oli lähinnä osoittaa että en todellakaan vähättele Suomea enkä pidä sitä huonona maana, vaan kuten sanoin alussa: se ei vain ollut se mulle sopiva. Elämä on ehkä vähän liian lyhyt siihen että jumittaisit paikassa, jossa sut onnelliseks tekee ainoastaan ihmiset siellä (vaikka kuinka huipputyyppi jokainen onkin ♥) mutta muuten olisit kokoajan valmis hyppäämään lentokoneeseen ja matkustamaan ihansamaminnekunhanpois. Pahoittelen jos tekstin laatu on kummallinen, me herättiin Lucaksen kanssa tänään jo kuuden jälkeen ja oon viihdyttänyt sitäkin kokoajan. Äiti myös sanoi että en kirjota suomea enää samanlailla kuin ennen... vaikee uskoo! Mutta nyt mä alan siivoamaan kun Stefan hauskuuttaa Lucasta ja se kiljuu taas onnesta. :D Lucas siis, vaikka kyllä Stefankin aika onnelliselta näyttää. Pusipusi, jos en tarpeeksi usein sitä sano (taidan kyllä sanoa) niin vaikka en Suomea ikävöikään niin teitä finskejä kyllä ja kamalasti. :*

home is where your heart is
find where you belong, start to take control, show a little soul
then you feel who you are
home is where your heart is
find where you belong, start to take control, show a little soul
then you feel who you are

but I leave you with a kiss, there's so much more than this
when you know who you are

33 x nimi.

Kansainväliset nimet on kuulostanut mun korvaan aina tosi kauniilta ja mulla oli aikoinaan pari suosikkia jotka olisin tahtonut tulevalle lapsellenikin antaa. Nojoo, se oli silloin kun en tuntenut vielä kovin montaa ulkomaalaista. Kun Lucakselle alettiin miettiä nimeä, jouduin heti heittämään muutaman vanhan lempparin mielestäni koska samantien kun ajattelin jotain tiettyä nimeä tuli mieleen joitain ihan muita dorkia joiden nimeä en voinut kuvitella antavani omalle söpölle vauvalleni. Tai sitten Stefan teilasi ne koska joku sen sukulaisista, jonka olemassaolon se on nimeä lukuunottamatta unohtanut, on sen niminen.

Silloin kun mun ihana rakas pappani yli kymmenen vuotta sitten kuoli, päätin että jos joskus saan poikalapsen annan sille toiseksi nimeksi papan nimen. Enpä vain silloin ajatellut että päädyn yhteen ei-suomalaisen miehen kanssa (en voi sanoa ulkomaalaisen koska mä olen täällä ulkomaalainen). Vanhin mun Suomen parhaista kavereista kysyi heti nimiasioista jutellessa että kai babyn toinen nimi tulee meidän papalta, mut mua vähän epäilytti, koska niinkin vanhanaikainen suomalainen nimi kuin Olavi ei oikein olisi sopinut Lucaksen kanssa, mutta Stefan vakuutti että tottakai sopii! Se ei tosin heti muistanut kyseistä nimeä, vaan sanoi usein oliivi.

 Itävallassa yksi etunimi on normaalia, kaksi ei. Nykyään kaksikin on jo ehkä vähän yleisempää, mutta ei vielä kuitenkaan normaalia. Senkin takia Stefan antoi mulle oikeastaan vapaat kädet päättää toisesta nimestä, kun sen mielestä se on jopa turha. :D Katja sanoikin että ei sitä käytetä muuten kuin siinä vaiheessa kun täytyy komentaa uhmaikäistä kaikilla etu- ja sukunimillä. Lucaksella on kyllä siis vain yksi sukunimi, mutta siinä on 17 kirjainta. Stefan olis tahtonut sille mun sukunimen, mutta mun mielestä vierasperäisiä kirjaimia sisältävät vähän kansainvälisemmät nimet ei todellakaan sovi yhteen noiden tavisfinskisukunimien kanssa (haha, meikähän on Järvinen). Plus että täällä Järvinen on vähän turhan eksoottinen eikä meinaa taipua ihan joka suuhun tai paperiin.

Lucaksen nimivalinta sujui siis aikalailla ongelmitta. Toivonmukaan meille suodaan vielä toinenkin tommonen pikkudorka meidän elämää ihastuttamaan, vaikkakin sen nimeks tulee sitten varmaan Nimetön. :D Se ei toki ole vielä todellakaan ajankohtaista, mutta heitellään silti kivoja nimiä toiselle niiden putkahtaessa päähän. Nykyään kun katon teksti-tv:ltä urheilutuloksia, heittelen sieltä Stefanille mua miellyttäviä nimiä (sekä poikien että tyttöjen), mutta tähän mennessä ei olla löydetty vielä yhtäkään mikä olis ollu molempien mielestä kiva. :D Musta esimerkiks Frida ja Stina oli kivoja nimiä, mutta Stefanin mielestä ne kuulostaa siltä kun lapsi olis täys holzkopf, puupää. Eli not myöskin mun svedulemppareille. Muutama kuulostaa sen mielestä sit taas prostituoidun nimeltä, kuten esimerkiks Stella. Joo.

Nimiä mietittäessä yksi hankaluus on se, että nimen pitäis sopia sekä itävalta- että finskisuuhun. Mun sisko oli huolissaan että Lucas saa "jonkun saksalaisen nimen jota se ei osaa lausua", joka kävi myös mun mielessä. Mä sanon jopa Stefaninkin nimen erilailla suomea  puhuessani kun taas sillon kun puhun saksaks siitä tai kutsun sitä, siks Stinakaan ei olis sopinu koska se kuulostaa vähän dorkalta suhuäänteisen suusta, samoinkun Stefanin mielestä kuulostaa dorkalta jos sen nimeä ei lausuta suhuäänteellä. Lucas sen sijaan passaa jokaisen suuhun ja kaikki lausuu sen samanlailla! Moni eksyi kirjoittamaan sen kuitenkin c:n sijaan k:lla, joka tosin ei ole niin suuri erhe kuin ne kaikki tavat miten täällä kirjoitetaan mun nimeä...

Nojoo, kuten sanoin, onneksi sen toisen babyn nimen löytäminen ei ihan vielä ole ajankohtaista, koska siitä voi tulla tuskainen taival. Katotaan sitä sitten silloin, ehkä siihen mennessä ollaan jo löydetty molempia miellyttävä nimi! Ja jos ei, ainahan sille voi antaa nimeksi Matteus tai Markus oli sitten tyttö tai poika. Toi oli vitsi, mutta kerran Suomessa jonotin Akuliinassa vessaan ja joku mamma tuli siihen ja laittoi poikiaan miestenvessaan ja niiden nimet oli Matteus, Markus ja Luukas. Tosin siellä oli joku uskovaisten tapahtuma menossa mutta silti, musta aika karua! Nyt karua aamupuuroa ja Ladykracheria, ciao.

Kulttuurieroja, osa 1.

Kuten arvata saattaa, kahden eri kansalaisuuden eläessä yhdessä saman katon alla ei yhteentörmäyksiltä voi välttyä. Meillähän näitä tulee edelleen tosi usein, välillä lievempiä ja välillä todella ihmetystä aiheuttavia (joista keskustellessa saattaa äänikin vähän korottua kun kumpikin yrittää selittää toiselle miksi se toinen tapa on muka parempi :D). Stefan on tosi hyvä kyseenalaistaan asioita ja keksimään nasevia kysymyksiä ja mä vuorostani vähän huono vakuuttelemaan jonkun asian paikkaansapitävyyttä (paitsi rakasta sisartani voin huijata ihan miten sattuu :D), joten välillä jään itekin miettimään että oiskohan tää nyt oikeesti fiksumpi itävaltatyyliin.

Suomalaisille ehkä se omituisin on perheen kanssa asuminen. Samassa talossa saattaa asua yli kolmekin sukupolvea, toki riippuen talon koosta, mutta yleensä talo on ollut suvulla jo ikuisuuksia, "pääasuja" vaan vaihtuu. Useimmat talot ei ole Suomen malliin vaan yksinkertaisesti yläkerta ja alakerta, vaan joka asunto on ihan omansa keittiöineen, kylppäreineen, sisääntuloineen jne. mitä nyt normaalista kämpästäkin löytyy. :D Lisäksi usein taloista löytyy lisäksi turisteille joko kokonaisia loma-asuntoja tai sitten vuokrattavia huoneita (jolloin majoitusvaihtoehtoon saa lisäksi usein halutessaan aamupalan). Täällä ei juurikaan ole suomalaisten hiihtokeskusten tapaisia erillisiä vuokrattavia mökkejä, vaan kaikki on omistajan talossa tai ainakin pihapiirissä.

Tirolilainen perustalo.

Syynä tähän perheiden yhteisasumiseen on usein a) vaikka ihmiset tienaa vähemmän Itävallassa niin tontit on silti paljon kalliimpia kuin Suomessa (johtuen siitä että esim. rikkaat venäläiset maksavat mielellään miljoonia näillä maisemilla tontista jolle voi rakentaa kivan yhtä kalliin huvilan ja käydä siellä sitten kerran vuodessa) ja b) itävaltalaiset nyt vain on jotain ihan muuta verrattuna finskeihin jotka ei "ehdi" yksinäiselle mummolle edes kerran viikossa kahville. Kun asuu lähekkäin on helpompi pitää huolta toisista.

Keittiöstä löytyy jonkun verran mua häiritseviä asioita. Ekaan työsuhdekämppääni tutustuessani huomasin heti ettei astioille ollut kuivauskaappia, mikskä sitä sanotaan, se ritiläsysteemi kaapissa lavuaarin yläpuolella keittiössä. :D Juustohöylää sai etsiä kaupasta pitkään, koska juusto "kuuluu leikata veitsellä niin että saa itse päättää siivun paksuuden". Entäs se ruoka sitten? Suomalaisia perinneruokia on musta hankala keksiä, joku karjalanpaisti, ruisleipä, mitä muuta? Itävaltalaisia näin muutamankin vuoden jälkeen voisin luetella hetkessä roppakaupalla gröstlistä miljooniin erilaisiin knödeleihin. Varsinaista jouluruokaa täällä ei sitten taas ole, ainoastaan juomia (glühwein, punssi) ja herkkuja (joulukeksit, kuumat kastanjat).

Joulukeksejä on lukemattomia erilaisia, tossa Stefanin maman tekemiä, niitä oli "vain" 14 eri sorttia.

Vauvajuttuja mun on ehkä vähän hankala keksiä, kun en Suomessa ole muutakuin joidenkin tuttujen vauvojen kanssa ollu tekemisissä, mutta semmoista arkitouhuilua en ole harrastanu. No mutta, ehkä se suurin ero kuitenkin on se että täällä ei ole neuvolasysteemiä ollenkaan, siitä kerroin jo aiemmin. Raskaudenaikaiset tutkimukset tehdään omalla gynekologilla, ihan vikat (tai yleensä vika, mutta mulla niitä ehti oleen enemmänkin kun meni vähän yli) tutkimukset on sitten sairaalassa jonne aikoo mennä synnyttämään. Musta oli kyllä ihana mennä tonne St. Johannin sairaalaan kun siellähän sattuikin olemaan mun oma gynekologini (joka painaa aika pitkää päivää, aamun se on omalla vastaanotollaan, sitten menee sairaalaan ja illalla menee taas omalle vastaanotolleen ja välillä menee taas vielä senkin jälkeen sairaalalle, lääkärin perusvuoro täällä).

Entäs vauvan kanssa sitten? St. Johannissa on aika paljon lastenlääkäreitä, niistä voi valita itse mille tahtoo, sekin säilyy sitten samana koko MKP-ajan (no se Mutter Kind Pass, neuvolakortti). St. Johanniin on meiltä n. 10 km, joten jos jotain akuuttia tulee niin voin kyllä mennä myös "omalääkärille" ("Hausarzt"), se on yleensä lähellä, meidän on tossa Goingin keskustassa n. 2 km päässä meiltä. Tämän lisäks joka puolella on semmosia ilmasia vastaanottoja kerran viikossa/kuussa (meidän lähellä kerran kuussa, St. Johannissa kerran viikossa) joissa on aina kätilö/hoitsu paikalla, siellä voi punnita ja mitata babya, kysellä asioista tai vaikka vaan jutella muiden mamojen kanssa.

Meillä ei vielä syödä muutakun maman maituu, mutta sitten kun soseiden aika koittaa löytyy kaupasta ihan samanlailla paikallisia Pilttejä ja Bonia kun Suomesta, vaikka tietysti kannustetaankin tekemään itse mahdollisimman paljon. Sen sijaan yksi ero mitä babyn ravinnosta keksin on iki-ihana vauvatee ! Kyllä ! Kun toisella on masu pipi, ei sitä tarvitse ainoastaan hieroa ja katsella kärsimystä, vaan keittää vauvateetä, jäähdyttää ja juottaa ja tsäp, ei mene kauaakaan niin jo toimii suolisto taas ja on parempi olla. :) Eikä sitä todellakaan tarvitse juoda paljoa, joku 10 milliäkin riitti (mä join sitten aina loput, niin herkullista mauton fenkolitee kun on, not, mutta meni mun maidon mukana sitten Lucakselle). Imperfekti siksi että nyt Lucaksen kasvaessa ei kurjia masuvaivoja ole samanlailla esiintynyt kun pienempänä (ihanku se nyt ois tosi iso haha :D).

Bio-Fenchel-Tee, Ab 1. Woche - Luomufenkolitee, 1. elinviikosta lähtien. Jos Stefanilta kysyttäis meillä ei muuta suuhun pistettäskään kun luomua, mutta mun on vähän pakko välillä näyttää sille hintoja. :D

Nää ei todellakaan ollu tässä, ei huolta, kaikenlaisia eroja löytyy juurikin tosta asumisesta lähtien varmaan ihan hautajaisiin asti (niissä en onneks ole täällä käynyt). Huomioikaa myös että oon asunut koko täälläoloaikani Tirolissa (paitsi yhden kesän Salzburglandissa), joten asiat saattaa toki olla erilailla muissa osissa maata (tää on kuitenkin se paras osa maata, täällä on kauneimmat vuoret). No mutta en jaksa enää tuijottaa tätä typerää ruutua, jatkoa tähän aiheeseen seuraa taas joskus adiooos  :*