Hello, it's us!

Puhh! Lyhyestä virsi kaunis: mulla oli ennen joulua vihdoin ja viimein se autokoulun teoriakoe. Lääkärintodistuksen saaminen kesti kaikkine paperitouhuineen niin pitkään että jouduin istumaan koko teoriakurssin uudestaan. No hard feelings, onneks ei maksanut mitään, ohi on ja sitä rataa, pääasia että sain vihdoin tehtyä sen typerän kokeen. Paitsi että en päässyt kuin yhden moduulin läpi, joten jouduin uusimaan toisen moduulin joka taas kesti koska oli joululomat ja mitä vielä. No, pääsin sen sitten onneksi läpi, enää ei puutu kuin ajotunnit ja inssi!

Lisäksi mulla oli Innsbruckissa kielidiplomikoe, jota vieraskielisenä tarvitsen kouluun hakemiseen. Onneksi sitä varten mun ei tarvinut kuin opetella muutamia kielioppiasioita jotka puheessa on unohtuneet, muuten koe oli hyvin iisi. Pari tekstiä, kuullunymmärtämisiä, lyhyitä esseitä sekä suullinen osio. Stressiä tuotti ainoastaan se että diplomin tarpeesta ilmoitettiin hyvin myöhään, kokeita on erittäin harvoin, se kesti 4-5 tuntia ja ainoa sopiva oli Stefanin yhtenä vuoden tärkeimmistä työpäivistä (eli Hahnenkammrennen-Weißwurstparty-perjantaina).

Noo, been there, done that. Diplomin saatuani sain sitten vihdoin lähetettyä kouluhakemukseni joka sisälsikin vaivaiset 23 sivua kaikenmaailman papereita - ja ehdin kuin ehdinkin ja viime viikolla saapui pääsykoekutsu, kahden viikon päästä on ensimmäinen osio.  Paperihommat sikseen - mitäs muuta meille kuuluu? Ei mitään kummempia, odoteltiin kovasti talvea ja joulun jälkeen se sitten vihdoin tuli! Tämä oli mun seitsemäs jouluni Tirolissa - ja seitsemäs musta sellainen. Tokihan yli 2000 kilometrissä on ollut aina lunta, mutta laaksossa ei.

 

Mieletöntä kesää seurasi siis upea syksy sekä alkutalvi. Vaikka lunta ei herunut, muistin silti olla kiitollinen siitä että aurinko jaksoi melkein joka päivä paistaa täysin pilvettömältä taivaalta - olisihan sitä voinut sataa vettä tai räntää vaakasuoraan. Silti, me toivottiin kovasti että kunnon talvi vihdoin ilmoittaisi itsestään ja onneksi se sitten vihdoin tuli! Jälleen kerran Tirolille tyypilliseen tapaan tuli monta päivää putkeen lunta ja kun taivas vihdoin aukesi, oli maisema aivan uskomattoman kaunis.

Mun sisko aina käskee kirjoittaa blogia ja kun vastaan olevani kiireinen se ihmettelee että miten muka voin olla! Aamupäivät kuluvat milloin missäkin touhuissa lasten kanssa, heidän mennessä päiväunille treenaan pääsykokeisiin, sitten touhutaan taas ja heidän mennessä yöunille joko treenaan jälleen pääsykokeisiin tai katsotaan Stefanin kanssa iki-ihanaa Walking Deadia! Istun tässä tietokoneella ainoastaan lasten ollessa nukkumassa jolloin usein ajattelen että "käyn vain äkkiä" jolloin teen vain jotain höpöhöpöjuttuja ajatellen että en ehdi kirjoittamaan.

Mutta nyt sen tein! Ei me siis oikeasti olla mitään älykiireisiä vaikka mähän käyn nykyään jopa töissä ! Haha, naapuri kysyi voisinkohan auttaa heidän pienessä hotellissa parina iltana viikossa ja mähän suostuin - aivan mahtava mahdollisuus totutella pikkuhiljaa lähes 3,5 vuoden kotona olon jälkeen jälleen työelämään. Mitä tulee kotiäitiyteen, olen täysin keskieurooppalaistunut: haluan olla mahdollisimman pitkään mahdollisimman paljon lasten kanssa kotona kun he vielä pieniä ovat.

Siksikin on hyvä että ammattikorkealinjalle jolle olen hakemassa, on erittäin hankala päästä. Koulupäivät saattavat venyä tosi pitkiksi, kun taas työpaikat joille syksyllä aion hakea, ovat maksimissaan 18-21h/viikko. Olen aina ollut hurja tekemään töitä, mutta kauhistuttaa ajatus että olisin 8-10 tuntia päivästä erossa lapsista kun he ovat vielä näin pieniä. Yritän ehdottomasti ihan parhaani haun kanssa mutta mulla on nyt sellainen asenne että tänä keväänä käyn vähän niinkuin vain katsomassa millaiset pääsykokeet ovat ja ensi keväänä haen sitten ihan sata lasissa.

Mitäpä muuta - kirjoitettiin joku aika sitten talosta myyntisopimus ja pari viikkoa sitten löydettiin täydellinen asunto Innsbruckista. Oltiin jo asennoiduttu siihen ettei löydetä ikinä mitään, muutetaan vain vuokralle ja etsitään samalla kunnes tämän kyseisen asunnon hinta alkoi pudota. Tällähetkellä odotellaan mitä meidän talon ostaja sanoo - jos hän maksaisi vähän aiemmin saatettaisiin hyvinkin ostaa kyseinen asunto, myyjällä kun on kova kiirus saada se myytyä ja on valmis laskemaan hintaa entisestään aika hurjasti!

Tämä oli nyt vain tällainen yleinen kuulumispostaus - kaikilla menee siis hyvin! Lapset on ihania omia itsejään, Florian ei osaa sanoa mitään muuta kuin "Papa" (eli isi) ja Lucas hallitsee molemmat kielensä mainiosti. Mun äiti oli juuri täällä viikon ja hyvin ymmärsivät toisiaan! Silloin molemmat lapset sattuivat olemaan kipeänä joten ei päästy touhuamaan mitään erikoisuuksia, mutta onneks kotonakin on kivaa!

Pienensin jo hirviän kasan kuvia kunnes tajusin että eihän ne mahdukaan tähän! Siispä jätin kaikki ihanat talvikuvat pois ja laitan ne heti omaan postaukseen jonka lupaan laittaa vaikka heti huomenna, ainakin sukulaiset ja Tirolifanit kun tykkää katsoa pelkkiä kuviakin! Siksikään tässä ei nyt juuri Lucaksesta ole kuvia, siitä kun ei sisällä oikein saa mitään normaaleja kuvia! Anyhow, sellaista kuuluu meille, entäs teille? Paljon terveisiä kaikille ♥ !

Ps. Sandra, oletko vielä täällä? Mitä kuuluu, joko vaavi on maailmassa, onko se tyttö vai poika, minkä nimen se sai jajajaja ! Kerro mitä teille kuuluu :) !

Byebye stress!

Mä olen edelleen hyvin pahoillani siitä että kuulumiset on ollut hieman vähillä, mutta meillä on oikeasti ollut viime viikot melkoista härdelliä! Mulle esimerkiks se jääkiekko oli ihan oikea syy, vaikka moni saattaa sitä pitää pelkkänä tekosyynä haha! Lisäksi ne edellispostauksessa luettelemani asiat sekä tämän koneen hitaus yhdistettynä mun hermoihin ei oikein mätsää yhteen. Mutta se suurin ja aikaa vievin syy on ollut se, että me sanoimme "tahdon" St. Johannin maistraatissa. Tai siis "ja", mutta kuitenkin. Kyllä, minusta tuli rouva! :')

Vihkiseremonia oli lyhyt ja hyvin pelkistetty ilman mitään turhia hömpötyksiä koska meillä on suunnitelmissa viettää kunnon häät Suomessa vuoden, parin päästä. Maistraatin pihassa odotti kuitenkin valtava yllätys - minun äiti, minun mummo ja äidin mies oli aamulla hypännyt koneeseen ja saapunut tänne asti tyttären vihkitilaisuutta todistamaan :) !!! Saksan kielessä on sanonta "die Finnen, sie spinnen" = suomalaiset on hulluja. Ensin katsoin vain epäuskoisena kun ne hyppäs Stefanin veljen autosta piilosta, kunnes tajusin että ne tosiaan oli ne ja silloin tulikin itku! Niidenkin takia olin poissa koneelta koska ne viihtyikin täällä sitten neljä päivää ja kuten aina, vieraista toipuminen ottaa oman aikansa vaikka ne aina yhtä ihania onkin.

Maistraatista mentiin Stanglwirtille skumpalle ja kakkukahveille, Stefanin konditoriakeittiön pomo oli tehnyt meille herkullisen (ja hyvin rommisen) kakun. Siitä tultiinkin sitten suunnitelmia noudattaen kotiin, grillailtiin ja nautittiin lämpimästä kesäillasta ilman mitään stressiä ja hienostelua (jos joku ihmettelee mitä mulla on päällä niin googleta dirndl). Me ei kumpikaan Stefanin kanssa odotettu tolta päivältä mitään, ajateltiin vain kuinka paljon helpotusta elämään sen paperin allekirjoitus tuo, joten siihen verrattuna päivä toi tullessaan älyttömän paljon enemmän ja säilyy kyllä muistoissa. Tottakai mä olen aina ajatellut että tahdon naimisiin, mutta se oli aina että "sitten joskus", ei todellakaan näin äkkiä.

Uusi rouva omaa nykyään Stefanin 17 kirjaimen mittaisen sukunimen vaikkakin maistraatin täti ehdotti myös kaksiosaista sukunimeä, mutta sille sanoin ei kiitos, 26 kirjainta olis ollut ehkä hieman liikaa. Olisin tahtonut pitää oman sukunimeni Suomen lomaan asti jotta olisin voinut lentää ilman huolia vanhalla passilla, mutta yllättäen Suomen päässä ei sellainen sopinut, sukunimen voi muuttaa joko vihkimishetkellä tai sitten ei ollenkaan. Ei ollenkaan ei sitten taas olis mulle sopinut.

Tämä äkkiavioituminen oli tosiaan lähinnä sitä varten, että saadaan Lucakselle Itävallan kansalaisuus, mä saan vihdoin mun sosiaaliturvan aktivoitua, pääsen lääkäriin (neurodermatiitti ei ota parantuakseen), saan äitiyspäivärahaa ja Lucas saa passin jotta päästään sinne Suomeen. Romanttista, eikö? Kirjoitin jo ajat sitten siitä, kuinka hankalaa olisi ollut hankkia sille täällä Suomen kansalaisuus ja passi, kun taas sen sijaan Itävallan kansalaisuus tulee automaattisesti jos vanhemmat ovat naimisissa, vaikka toinen osapuoli oliskin tällainen mamu.

Passi saadaan muutamassa päivässä tuosta meidän omasta virastosta ja ai että - toiseen ikävuoteen asti se on ilmainen. Suomen kansalaisuuteen meillä olisi mennyt miljoonia kun tuhat paperia olisi pitänyt kääntää virallisilla kääntäjillä ja hakea niihin notaarilta leimoja, viedä passihakemus itse suurlähetystöön Wieniin toiselle puolelle maata (bensa ja aikahan on kallista!) ja maksaa sitten tietysti myös se passi, joka täällä finskille kustantaa 120 euroa. Nyt ainut mikä meillä Lucaksen passiin menee on 9,90 euroa jotka passikuvat kustansi.

Tämän ansiosta ollaan siis saatu juoksennella ympäriämpäri hoitamassa niitä kaikkia asioita, joita vasta nyt ollaan pystytty hoitamaan. Lisäksi mun ihana finskikaveri oli meillä viisi päivää kylässä, ei voi sanoa vieraana kun ei yhtään tuntunut siltä vaikka viime näkemisestäkin oli kulunut taas jo vuosi, joka tosin on normaalia kun ihmiset asuu missä sattuu. Oli kyllä tosi kivaa höpöttää kunnolla ihan oikein ajan kanssa! Käytiin jopa baarissakin, mutta sielläkään ei tehty muuta kun vaan puhua säkätettiin, no ehkä muutama ehdittiin juodakin! "If distance doesn't ruin your friendship then that friend is forever your friend."

Kaikkea muutakin kivaa on ehtinyt tapahtua, mutta koska kukaan ei varmasti jaksanut lukea tätä edes tänne (jos joku jaksoi, sano hep) asti en niitä ala tähän samaan syssyyn enää kirjoittamaan! Huomenna taas, nyt saa ottaa jo rennommin kun ei tarvitse stressata enää ihan joka asiasta kun asiat alkaa vihdoin rullata. Ja nyt mä hyppään mun mieheni viekkuun sohvalle katsomaan leffaa, pienempi kun just meni unimaailmaan! Tervetuloa uudet lukijat ja terkkuja vanhoille, ciaoooo und bis morgennn :* !