Sittenkin ihan tavallinen

"Aika erikoinen nimi!"

"Siis mikä?!"

"Mikä se oli, Amaryllis?"

"Onpa outo, mutta ihan kiva!"

"Jaa, kyllä se taitaa ihan oikea nimi olla."

Jokainen nimetköön lapsensa ihan miten halajaa, eihän ne minun lapsiani ole. Ainoa, mitä en kestä, on se, kun lapselle annetaan joku aivan uskomattoman omituinen nimi ihan vain siksi että halutaan erottua joukosta. Tämä erikoisuudentavoittelu menee musta siinä kohtaa vähän yli - mitäpä jos vaan ostais jotkut erikoiset vaatteet, niitä ei lapsiraukan tarvitsisi kantaa loppuelämäänsä, toisinkuin sitä idioottimaista nimeä.

Kun Florianin nimi syntymän jälkeen paljastettiin,  suomalaisilta tutuilta sain tai kuulin muuta kautta ylläolevia kommentteja. Ainoa, kuka sanoi jotain positiivista, oli mun veljeni. Tähän syynä taisi olla se että hän on jo pari vuosikymmentä ollut ahkera urheilun seuraaja, joten hän on myös satavarmasti törmännyt nimeen ja tiesi sen olevan "ihan oikea nimi".

Suomalaiset taisivat tosiaan unohtaa erään asian: meidän perhe ei asu Suomessa. Me asumme Itävallassa, joten on ihan täysin luonnollista ettei lapsi saa nimekseen Jannea tai Pekkaa. Florian on täällä kaikkea muutakuin erikoinen - se on ikivanha, perinteinen nimi, joka viimeisten 40 vuoden aikana on ollut aina 40 suosituimman nimen joukossa.

Kuten totesin: lapsensa erikoisesti nimeäminen ihan pelkästä erikoisuudentavoittelusta on musta ärsyttävää. Jos joku erikoisempi nimi on omasta mielestä tosi kiva, niin fine, mutta jos ainoa syy miksi lapsensa nimeää Porkkanaksi on se, että haluaa jonkun tosi joukosta erottuvan nimen niin metsään mennään. Tosin kuten myös totesin: ei se minulta pois ole vaikka niitä dorkanimiä tulee kasteilmoituksissa vastaan.

On varmasti jo tarpeeksi hankala yrittää löytää molempien mielestä kiva nimi, mutta miettikää siihen vielä sellainen mukava lisäbonus että olet sen toisen osapuolen kanssa eri maalainen. Se se vasta lystiä onkin. Kirjoitin aiemmin tästä hauskuudesta ja paljastelin niitä suosikkinimiä joita en syystä tai toisesta voikaan omalle lapselleni antaa.

Florian oli pitkään Stefanin ehdoton lemppari ja mäkin olen aina pitänyt sitä tosi kauniina nimenä. Sille lopullisesti lämpeäminen tapahtui kuitenkin vasta synnärillä, koska siihen asti epäilin että se on liian keskieurooppalainen - Lucashan on tosi kansainvälinen, mainiosti myös suomalaiseen suuhun sopiva ja haaveilinkin että löydettäisiin samanlainen. No, eipä löytynyt. Kun Florianin synnyttyä kätilö kysyi nimeä, katsoin ensin vauvaa ja sen jälkeen Stefania ja totesin että kyllähän se näyttää ihan Florianilta.

Nimen ääntämisen piti ehdottomasti olla sama molemmilla kielillä ja siinä onnistuttiinkin lähes täydellisesti, saksalaisittain ärrähän lausutaan vähän sortaen suomalaiseen terävään tapaan verrattuna. Se on kuitenkin lähes huomaamaton ero, toisinkuin esimerkiks Stefan itse huomaa kuinka suomalaiset eivät suhauta hänen nimeänsä. Mä hellittelen Floriania välillä mm. Florppa-nimellä, josta Lucas onkin napannut sille ihkaoman lempinimen: Puppa. Siis Puppa! How cute is that!

Oli miten oli: mulle on siis ihan se ja sama mitä muut ovat mieltä meidän nimivalinnoista, halusin vain vähän valottaa miksi Florian saikaan "niin erikoisen" nimen. Kun se just, kun ei se saanut. Meillä oli lopulta erittäin vähän niitä molempien mielestä tosi kivoja nimiä, jolloin ei parane alkaa nirsoilemaan. Tosin eipä me nirsoiltukaan, musta Florian on aivan uskomattoman kaunis nimi. Eiköhän se joskus ala kuulostamaan myös Suomituttujen korvaan kivalta! Onko muilla ollut samanmoisia ongelmia? :)

Kesäkoto

Suomen lomalla kävi ilmi kaikenlaisia asioita, muunmuassa se että blogia lukee myös moni sellainen tuttu tai sukulainen josta en tiennyt! Tietysti makuja on yhtä monta kuin on lukijoita - yksi tykkää vauva- tai taaperojutuista, toinen remontti- tai sisustelujutuista ja kolmas lukis mieluiten pelkästään Itävaltaa, ulkosuomalaisuutta ja täällä päin Eurooppaa asumista käsitteleviä postauksia (ja joku vain lähinnä katselee kuvia). Ajattelin nyt ilahduttaa jälkimmäistä katrasta, muut toivokoon aihetta jos on jotain tiettyä mielessä!

Moni on varmaan ihmetellyt miksi me muutettiin remonttia pakoon juuri tänne, paikkaan josta en ole tainnut sanoa yhtäkään positiivista asiaa koko kahden kuukauden aikana. Suurin syy on tietysti raha, yllättäen, kun kyseessä olen minä. Koska tämä talo on Stefanin työpaikan omistuksessa ja työntekijöille kuuluu ilmainen asunto, ei meidän tarvitse maksaa muuta kuin tuolle tässä asumisoikeudella asuvalle mummelille parisataa kuussa vedestä ja sähköstä! Eli ei mitään! Tai no, toki aika paljon sais tuon eteen kuluttaa, mutta siis Tirolin hintoihin verrattuna ei mitään joten sen maksaa ihan mielellään.

Nyt aion siis muuttaa tämän negatiivisuusasian ja näyttää teille samalla minkälainen tämä meidän väliaikaiskotimme onkaan, siis ympäristöltään! Sisältä en ole ottanut montaakaan kuvaa, koska 70-luvun sisustus Tirolissa ei näytä yhtään sen häävimmältä kuin Suomessakaan... Mähän säikähdin aikalailla kun ensimmäisen kerran täällä käytiin koska jouduttiin kiertämään St. Johannin kautta, onneks sitten selvisi että tuosta pääsee oikotietä isolle tielle autolla alle minuutissa ja siinä on myös bussipysäkit kummallakin puolella tietä.

St. Johanniin on siis kävellen noita pienempiä teitä pitkin noin viiden kilometrin matka, mutta reitti on niin ihana että sen hilpaisee ihan huomaamatta! Meille kotiin, raksalle, on myös lähes saman verran mutta se taas sisältää niin paljon nousua että vaunuja työntäessä alkaa näin tukevalla naisella aina masu vähän kiristyä ja puna nousta naamalle. Onneks Lucas myötätuntopuuskuttaa mun kanssa isoimmissa mäissä, kilttiä minusta...

On kotiin/raksalle päin mentäessä myös onneks pari alamäkeä!

Kuten olen maininnut, tämä on tosiaan tällainen oikein perinteinen tirolilainen Bauernhaus, maalaistalo. Ylin kerta on kokonaan meidän käytössä, Lucas aina kylpee parvekkeella! En tiedä kuinka moni tuntee sarjan Vuoristolääkäri (täkäeurooppalaiset: ZDF lauantaisin klo 19:25 ♥), mutta sitä kuvataan meidän kylässä ja kuvaustiimi oli joskus käynyt kysymässä myös tältä meidän vuokramummelilta saisivatko he kuvata täällä. Frida oli sitten käskenyt ne Stefanin pomojen luokse jonka jälkeen heitä ei enää näkynyt, joten eivät tainneet päästä rahasta sopimukseen!

Meidän ei tokikaan tarvitse päivittäin täältä poistua, koska landellahan on kuitenkin paljon aktiviteetteja, esimerkiks mustikoiden tai vadelmien poimiminen, leikkikenttä ja monet eri purot! Tai no, kaikki on tuota samaa puroa, mutta se on kilometrien mittainen joten sen varrella on tietysti myös tuhat eri kivaa paikkaa. Lisäks tossa parin kilometrin päässä olis myös Gasthofin ravintola, mutta siellä ei olla vielä käyty.

Lisäksi Frida-mummolla on hauskoja kanasia (joiden luomumunia meilläkin syödään) sekä hulvaton Garfield-kissa jonka kanssa Lucas on hyvä ystävä, niistä lisää kuvia myöhemmin!

Viidessä vuodessa nämä maisemat on muuttuneet mulle ihan tavallisiksi, huomaamattomiksi - ihankuin vesistöt suomalaisille, joita mä taas aina ihastelen. Suomilomien jälkeen menee pari päivää huokaillessa kuinka kaunista Tirolissa onkaan, kunnes se taas unohtuu. Tänä kesänä olen kuitenkin yrittänyt katsoa ulos sillä silmällä vähän useammin jotta se kauneus ei aina jäisi arjen jalkoihin.

Koska hei, kyllä täällä vaan on kaunista, myös näin kesällä ♥ Ihanaa viikkoa kaikille !

Turisti omassa maassaan

On ihanaa olla kotona, vaikka vain täällä väliaikaiskodissakin. On ihanaa kun illalla tulee pimeä eikä nukkumaan mennessä tarvitse vetää peittoa pään yli. On ihanaa kun ovet aukeavat oikeaan suuntaan ja valonkatkaisijat toimivat niin ettei Lucaskaan menetä hermojaan niitä painaessaan. Til Schweiger narisee telkkarissa ihanalla saksallaan ja Trivagon mainos on jälleen miellyttävä, ei omituinen.

Kukaan ei ole niin suomalainen kuin ulkosuomalainen, kirjoitti Italiassa asuva Leila. Suurin osa kolahtaa kyllä aivan sataprosenttisesti, osasta taas olen täysin eri mieltä. Satuin lukemaan tämän juurikin Suomessa ollessani ja tajusin taas kuinka hankalaa onkaan olla ulkosuomalainen - kotona haet Ikeasta tiskiharjan kun ei normaalista kaupasta löydy ja Suomessa tiskatessa mietit että olisipa kiva kun olisi se tiskisieni.

Oon tosi sopeutuvainen ihminen ja voisi myös olettaa että 20 vuotta Suomessa ja vaivaiset viisi ulkomailla asuneena ei synnyinmaahan palatessa mitään ongelmia olisi. Varsinkin koko ikänsä kotimaassaan asuneiden on hieman hankala käsittää miten joku tuikitavallinen asia voikin olla niin ihmeellinen - esimerkiksi juurikin se jatkuva valoisuus. Meillä aurinko laskee vuorten taakse yhdeksän maissa, kymmeneltä on aivan säkkipimeää ja minä rakastan sitä. Yritin olla taas mahdollisimman hissukseen ihmetyksineni ettei kaikki ärsyyntyisi, mutta valoisuutta en voinut miettiä pelkästään itsekseni. Siitä joku kommentoikin hyvin - Suomen talvi on niin pimeä että sitä kesän valoa osaa todellakin arvostaa. Eikö ketään suomalaista muka ärsytä se?

Loma oli ihana, mutta kaksi viikkoa erossa Stefanista raastoi kyllä aika pahasti, sekä mua että Lucasta. Jälleenkohtaaminen Münchenin lentokentällä olikin yksi viime aikojen ihanimmista tapahtumista, varsinkin niiden Suomessa vuodatettujen hyvästikyynelten jälkeen. On ikävää kun on ikävä ja vähän vielä ikävämpää siitä tekee se, että melko harva oikeasti ymmärtää miksi jotkut asiat ovat niin hankalia. "Kokee olevansa ulkomaalainen, sekä Suomessa että nykyisessä asuinmaassaan". Täällä on koti, täällä olen onnellinen, mutta en tiedä milloin tulee aika jolloin osaan sanoa olevani paikallinen. Ei ehkä koskaan.

Kello 00:00. Siis miten tuolla kuuluis nukkua!

Stefan vapaili vielä meidän paluun kunniaksi joten lienee ymmärrettävää etten ehtinyt enkä tahtonut näpytellä tietokonetta. Juttujahan mulla olis taas vaikka ja kuinka, ihan ensimmäiseksihän kaikki sukulaiset tahtois lukea ja nähdä otoksia meidän lomasta joten se täytynee hoitaa alta pois sitten heti seuraavaksi! Jos on jotain muita toiveita niin kertokaa, nyt kun Stefanin loma on ohi ja remontissa on sellainen ihan ammattilaisten välivaihe ettei musta ole oikein auttajaksi on mulla huomattavasti enemmän aikaa taas teillekin. Onneks, on ollut jo kova ikävä kaikkia ihania blogeja! Nyt pihalle nauttimaan viimeisestä viileämmästä päivästä, huomiseks on luvattu 36 astetta, oivoi!

Päivä muiden joukossa

Eilen oli sunnuntai, 11. toukokuuta. Erosiko se jotenkin muista päivistä, eipä oikeastaan. Stefanin vanhemmat kävivät kahvilla (joo, asutaan edelleen samassa talossa sen äidin kanssa mutta kuten myös todettua: se on ihan kuten kuka tahansa naapuri, ei me välttämättä nähdä joka päivä), leivoin karjalanpiirakoita (koska teki mieli jotain hyvää mutta oli vähän rajalliset ainekset, noihin ei tarvitse mitään) ja illalla tuli Suomen matsi. Siinäpä se. Bloglovin huutaa taas miljoonaa lukematonta postausta joista suurimmassa osassa otsikointi liittyy eiliseen.

Äitienpäivä on mulle samassa kastissa ystävänpäivän kanssa - ihan vain pelkkä päivämäärä. Tokihan itse olisin voinut juhlistaa sitä itseni kanssa koska olenhan äiti, mutta koska ennen siihen on kuulunut aina lahjoja ja lounaita, kakkuja ja kilistelyjä, tuntuis jotenkin tyhmältä (vai tyhjältä?) juhlistaa äitienpäivää ilman omaa äitiä, ilman omia isoäitejä. Niiden ansiostahan mä täällä olen, nykyään itsekin etuoikeutettuna kokemaan tätä maailman suurinta onnea - äitiyttä.

Ei äitiys tietenkään aina ole pelkkää vaaleanpunaista hattaraa ja iloa, sen tietää jokainen ja jos joku muuta väittää niin se joku valehtelee. Mutta siinä missä esimerkiks autokoulu ärsyttää mua kokonaisuutenaan - pelkkä sana aiheuttaa inhonväristyksiä, saati kun sinne pitää mennä paikan päälle - on äitiydessä vain sellaisia hetkiä jolloin hermot kiristyvät. Niiden kiristäjä ei välttämättä aina ole edes se itse lapsi, vaan esimerkiks lapseen liittyvät typerät paperihommat.

Mutta ne on tosiaan vain hetkiä. Lyhyitä hetkiä - ei kestä kauaa esimerkiks siivota pöydälle, syöttötuolille, vaatteille (mieluiten juuri vaihdetulle, puhtaalle yöpuvulle) sekä lattialle kaadettua maitomukia (huom. kaadettua, ei vahingossa kaatunutta), hieman kauemmin kestää pestä haluttoman taaperon hampaat ja jos se samainen taapero tuodaan ulkoa sisälle ilman hänen hyväksyntäänsä (eli aikalailla joka päivä), saattaa huutoa joutua kuuntelemaan pitkänkin aikaa.

Silti, ne on minimaalisen lyhyitä hetkiä jotka eivät vaikuta siihen kokonaisuuteen millään tavalla. On ihanaa olla äiti ja olisi tietysti vielä ihanempaa jos Lucas saisi tutustua äidinpuoleiseenkin sukuunsa muutakin kuin Skypen ja harvahkojen tapaamisten avulla, mutta kuten todettua - ihan kaikkea ei voi saada. Onneksi se saa tutustua kunnolla edes isänpuoleiseen, ihanaan sukuunsa! Jollakin ei ole mahdollisuutta tutustua kumpaankaan puoleen, joten ollaan iloisia edes tästä. Meistähän Skype on maailman paras keksintö - entäs te, soitteletteko usein kaukana asuville sukulaisille vai miten pidätte yhteyttä?

Mä vietän äitienpäivät kuten ystävänpäivät - silloin kun omaa äitiä ja isoäitejä tapaan. Enpä edes oikein ymmärrä miten äitienpäivästä onkin tullut niin hurjan tärkeä Suomessa? Miksei isänpäivä saa yhtä suurta huomiota? Itävaltalaisille synttärit on tosi iso juttu, nämä tällaiset tietyt päivät huomattavasti paljon pienempi. No, oli miten oli, reilun kuukauden päästä me päästään viettämään kaikkia typeriä päivämääriä kun suunnataan kohti Suomea. Ja nyt mä alan tekemään typeriä autokoulutehtäviä, kohta Stefan jo tuleekin, heippa!

Heja kära Sverige!

Keksin tuossa olympialaisten aikana tosiaan taas yhden asian jota Suomesta ikävöin. Se ei ole mitään suuhun mätettävää tai muuta materiaa ja sitä on erittäin hankala käsittää ellei ole suomalainen tai ruotsalainen, esimerkiks Stefanin mielestä se on jopa jokseenkin vähän epäkypsää. Mitä! Sama kuin sanoisi itävaltalaiselle että hei noi sun knödelit on aika lapsellisia - lasken tämän kyseisen asian tosi tärkeäksi osaksi suomalaista kulttuuria.

Mitä se sitten on? No tietysti tämä ihana Suomi-Ruotsi-kisailu ja vahingonilo jota varsinkin urheilussa näkee ja kuulee kokoajan. Rakastan kaikkia talvilajeja varsinkin penkkiurheilun muodossa (tässä just sivusilmällä katselen ampumahiihtoa), mutta pahin (vai pitäisikö sanoa paras) kaikista niistä lajeista joissa nämä kaksi ihastuttavaa Pohjoismaata keskenään välillä aika rankastikin skabaavat on kuitenkin jääkiekko. En usko että kenelläkään (vaikka kuinka kyseistä lajia vihaisi) on voinut mennä ohi se, minkälaisia tunteita se ihmisissä herättää - joko itse pelaajissa tai ihan meissä taviskatsojissa.

Luen aina kisojen aikaan myös ruotsalaisia lehtiä, tässä kaunis artikkeli keväältä 2011.

En tiedä kuinka kaukaa menneisyydestä tämä juontaa juurensa - varmasti ainakin Suomen ensimmäisellä jääkiekon maailmanmestaruudella vuonna 1995 oli suuri osansa. Itse en näistä tsembaloista mitään muista, mutta moni tietänee kuinka Ruotsi oli ollut niin varma voitostaan että oli jopa tehnyt itselleen tunnusbiisin, joka kertoi heidän tulevasta maailmanmestaruudestaan! Kuka tekee sellaista!

Oli tietysti oikeutettua että Suomi omi kyseisen biisin itselleen koska eipä niille sveduille sitten sitä mestaruutta herunutkaan. Vi ska ta gul igen - muistan kuinka lauloimme tätä jopa ala-asteen musiikintunnilla. Niinpä, se kuuluu suomalaiseen kulttuuriin. Tunnen kaksi ruotsalaista joilta kummaltakin pääsi vain syvä huokaus kysyessäni mitä mieltä he ovat kyseisestä laulusta.

Tällaisen megamokan jälkeen olisi voinut olettaa etteivät ruotsalaiset sorru samaan virheeseen toistamiseen koska hei, olihan toi nyt vähän noloa. Mutta mitä kävi vuonna 2011? Samaanaikaan kun Suomi valmistautui tulevaan finaalimatsiin Ruotsia vastaan katse maahan suunnattuna, pahinta peläten mutta silti pienenpieni toivonkipinä jossain takaraivossa hennosti naputtaen, kirjoitteli ruotsalainen media siitä kuinka mestaruus oli jo heidän. Niin, ja miten siinä sitten kävikään?

Sunnuntai (ennen matsia): "Siitä tulee lastenleikkiä..." Maanantai (Suomen voitettua 6-1): "Perkele, siitä tuli lastenleikkiä..." Niin, osat vain vaihtuivat.

Siinä missä rakkaat länsinaapurit ovat jopa vähän liian itsevarmoja ja uskovat sokeasti voittavansa aina kaikki, ovat suomalaiset niiden lukemattomien, sanoinkuvailemattoman karvaiden, tappioiden myötä oppineet nöyremmiksi. Ruotsalaiset eivät. Meitä aina vähän pelottaa ennen tärkeää matsia - mitä jos me hävitään? Tällaiset ajatukset eivät ruotsalaisia vaivaa, koska onhan se sanomattakin selvää että Tre Kronor voittaa! Mutta kun ei se aina ole ja vaikka hekin ovat monesti saaneet todistaa mitä kamalimpia häviöitä, miten he silti uskaltavat edelleen olla niin voitonvarmoja?

"Kuulimme että Ruotsilla on juhlat täällä, ehkä mekin jäämme juhlimaan".

Seuraava mieleen jäänyt hauska sattuma tapahtui vuoden alussa nuorten maailmanmestaruuskisoissa. Kuullessaan pääsevänsä pelaamaan Suomea vastaan finaalissa, ehtivät ruotsalaiset järjestää jo juhlat valmiiksi seuraavaksi päiväksi mestareillensa! Mestareille! Matsia ei oltu vielä edes aloitettu! Hallissa harjoiteltiin myös lipunnostoa - Ruotsin lippu kultapaikalla. Ja mitähän kävikään seuraavana päivänä? No kuten tästä voisi jo arvata, Suomi voitti.

Facebookista bongattu keskustelu kyseisen matsin jälkeen... vaaleansinisellä merkattua henkilöä lukuunottamatta kaikki osanottajat ovat naisia.

Tästä tuli nyt täysin jääkiekkopainoitteinen, mutta sehän se onkin se ykköslaji missä tätä hulvatonta kisailua eniten näkee. Kun on pienestä asti kasvanut tällaisen asian keskellä, kuuluu se jo omaan identiteettiin. Mulla ei todellakaan ole mitään ruotsalaisia vastaan ihmisinä (nuorempana haaveilin jopa suomenruotsalaisesta miehestä jotta saisin kaksikielisiä lapsia... check, paremmalla kielellä vain!), Ruotsi on kaunis maa ja pidän ruotsin kielestä - se on vain tuo jääkiekko niin pirun vakava asia.

Olen kysellyt jonkin verran ihmisiltä, ovatko he huomanneet vastaavaa muissa maissa. Eivät kuulemma. Voisi olettaa että esimerkiksi Itävalta ja Saksa harrastaisivat keskenään myös tällaista, mutta ei. Mäkihyppy on kummallekin maalle aikalailla sellaista, mitä jääkiekko on Suomelle ja Ruotsille. Silti saksalainen selostaja olympialaisissa vain harmitteli itävaltalaisten puolesta sitä kuinka sillä hyppääjällä on ollut heikko kausi ja toisella ei oikein tänään kulkenut. Kun Saksa voitti joukkumäen, oli selostaja tietysti innoissaan, mutta silti samaanaikaan kertoi kuinka harvinaista onkaan että Itävalta jää hopealle, luetellen missä kaikkialla se onkaan saanut kultaa jättäen Saksan taakseen.

Suomessahan on lukemattomia vitsejä ja jopa ihan omia sananlaskuja ruotsalaisiin liittyen. "Tärkeintä ei ole voitto, vaan se että Ruotsi häviää". En epäile hetkeäkään etteikö Ruotsista löytyisi samanlaisia ja niinhän sen kuuluukin olla (kuten ylläolevassa, Suomi on usein ruotsalaisessa mediassa "pikkuveli"). Olenko mä ainoa josta tämä ihana naapurirakkaus (vaikka en nyt enää naapurissa asukaan) on tärkeä osa suomalaisuutta ja antaa aina vähän enemmän potkua kaikkeen? 

Ja yksi mikä mua hurjasti kiinnostaisi - millä kannalla ovat suomenruotsalaiset/ruotsinsuomalaiset? Kumpaa aina kannatat, kumpi kansalaisuus on enemmän sydämenasia? Entäs muut ulkosuomalaiset tai muuten vain muista kulttuureista tietävät - oletteko huomanneet joissain asioissa yhtä hurjaa maiden välistä suhdetta mitä Suomella ja Ruotsilla vai onko se ihan totta niin ainutlaatuinen? Tai tyhmä - löytyykö teitä jotka ajattelevat niin? :)

Menetetty oikeus

Olet suomalainen, asut Suomessa ja pilkkaat suomalaisia tai Suomea maana. Haha, olet niin hauska ja voi miten ihanan itseironinen kun osaat nauraa omalle kansallesi! Olet suomalainen, asut ulkomailla ja sanot vähänkin jotain negatiivista Suomesta tai suomalaisista (eli siitä omasta kansastasi). Olet ärsyttävä tyyppi joka kuvittelee olevansa jotain enemmän vain koska on muuttanut ulkomaille.

Seriously! Kuka helvetin urpo on tehnyt siihen tuollaisen rajan! Suomalaiset saavat itse pilkata ja nauraa maallensa tai sen asuttajille ihan jopa miljoonayleisön edessä telkkarissakin ja kaikki nauravat mukana! Miksei ulkosuomalaisilla ole samaa oikeutta? Se, että koska en viihtynyt Suomessa ja sieltä pois muutin ei tarkoita sitä ettenkö yhtäkkiä olisi enää suomalainen. Laillisesti mulla ei siellä enää oikeuksia ole, mutta jumalauta, oikeus pilkata omaa kansaa, sitä ei saa viedä pois keneltäkään!

Parina esimerkkinä: Putous ja Hyvät ja huonot uutiset. En ole nähnyt aiempia kausia Putouksesta, mutta tällä kaudella lähes poikkeuksetta jokaikisessä jaksossa on heitetty jotakin vitsiä suomalaisista tai Suomesta. Ja kaikki ovat nauraneet. Jos Hirviniemi sattuiskin asumaan ulkomailla, ei se olis enää yhtään hauska. Idiootti, luulee olevansa niin maailmankansalainen että on varaa pilkata synnyinmaatansa kun on muka nähnyt niin paljon kaikkea parempaa.

Okei joo, ymmärrän että tässä asiassa voi vetää yli. On tottakai olemassa sellaisia kuukauden ulkomailla viettäneitä jotka palaavat Suomeen, eivät osaa enää suomea ja kaikki siellä on ihan kamalaa, kyllä ulkomailla on kaikki paljon hienompaa ja laadilaadilaa. Ymmärrän että sellainen ärsyttää. Mutta siinä missä Suomessa asuva suomalainen suu vaahdossa pilkkaa kotimaataan, ei ulkosuomalaiselta siedetä edes yhtä poikkipuolista lausetta.

Mennään seuraavaan esimerkkiin, jonka ensin pohjustan: vihaan älypuhelimia, tai no, en itse puhelimia vaan niiden sellaisia käyttäjiä joilla se on kädessä kokoajan, tai jos ei kädessä, niin ainakin käden ulottuvilla jotta sitä voi minuutin välein katsoa. Mitähän tärkeää siellä niin usein muka  tapahtuu? No niinpä, ei mitään! Riippuvuus se on sekin, hankkikaa hoitoa! Voisin kirjoittaa tästäkin aiheesta vaikka kuinka pitkän valituksen!

Olympialaisten avajaiset olivat hyvässä tohinassa kun tulimme ulkoa Lucaksen kanssa. Jäin sitten tietysti katsomaan niitä ja luulin että maat tulevat aakkosjärjestyksessä, koska siinä tuli juuri jotain aivan ihmeellisiä t-kirjaimella alkavia maita jotka iloisena heiluttelivat, joillakin oli pieniä lippuja kädessä. Yllätyinkin kun sieltä sitten hyppäsikin Suomi, koska luulin että se oli mennyt jo! Seuraavaksi yllätyin, erittäin negatiivisesti, kun huomasin että jollakin urheilijoista oli älypuhelin kädessä.

Kirjoitin tästä tuohtuneena Facebookiin koska tiesin että edes muutamat kaverilistaltani ovat samaa mieltä (siitä että vaikka kuinka elettäisi 2010-lukua, ei älypuhelinten paikka ole olympialaisten avajaiskulkueessa, näyttää ihan hirveältä). Niiden samanhenkisten lisäksi tuli eräs kommentti joka sai paljon tykkäyksiä muilta mun kavereiltani:

No enpä nähnyt, suomalainen oli ainut jolla sen näin. Ja mitähän ne itävaltalaiset muhun liittyy? Ei mitenkään! Vaikka asuisin sadatta vuotta toisessa maassa, pysyn silti suomalaisena. Suomalaisten touhut on ne mistä mun muunmaalaiset kaverit mua pilkkaa. Parhain esimerkki lienee Pasi Nurmisen ilmaveivi, siitä sain kuulla erittäin monelta mun muunmaalaiselta kaverilta - saksalaisilta, slovakialaisilta, jopa unkarilaiselta. Jos suomalainen tekee jotain tyhmää, saatan kuulla siitä jopa ensimmäisenä joltain ei-suomalaiselta!

Jos itävaltalaiset tekevät jotain tyhmää - niin, miksi kukaan siitä mulle kertoisi? Joskus saattaa joku mainita mutta mainitsemiseen se jää. Mä vain asun täällä. Tottakai pidän Itävaltaa jo kotimaanani, mutta en kuitenkaan vielä vuosikymmeniin voi sanoa itseäni itävaltalaiseksi (kirjoitin jo "ikinä", mutta never say never) - olin 20 vuotta suomalainen, ei sitä viidessä vuodessa yhtäkkiä vain sivuuteta.

Velikulta laittoi mulle tämän kuvan - Itävallan sisääntulo, hirveen näköistä! Ahaha, tosin tuosta kaatumisesta kuulin myöhemmin sitten myös eräältä paikalliselta, koska maassa makaava henkilö onkin SUOMALAINEN...

Ei se silti toki tarkoita sitä etteikö myös itävaltalaisten touhut herättäisi mun tunteita - joko niitä negatiivisia tai positiivisia. Lähes samanlailla kauhistelen jos esimerkiksi luen jonkun kurjan Itävaltaan liittyvän uutisen, samanlailla iloitsen kun itävaltalainen urheilija menestyy. Se ilo ei ehkä kuitenkaan nouse ihan yhtä ylös kuin se riemu jota koen kun suomalainen menestyy. Lähelle, mutta kyllä mua just viime viikonloppuna yhtä paljon lämmitti sekä Schlierenzauerin kolmas sija että Koivurannan kymmenes.

On kiva että Facebookissa on oma ryhmä ulkosuomalaisille äideille. On mukava keskustella samanhenkisten ihmisten kanssa - ihmisten, jotka eivät suutu jos sattuukin sanomaan jotain negatiivista Suomesta, koska he tajuavat ettei mielipide johdu siitä että uudessa maassa on niin coolia ja Suomi on ihan paska maa. Ei siellä uudessa maassa aina niin hienoa ole. On hauskaa vertailla kuinka paljon asiat ja tavat eroavat eri maissa - ilman että tarvitsee pelätä että mitähän toi nyt ajattelee jos sanon että musta tämä asia on paremmin meillä kuin Suomessa.

Ehkä me ulkosuomalaisetkin saadaan vielä joskus samat oikeudet muutakin kuin omiemme keskuudessa, ehkä vielä joskus koittaa aika että kukaan ei suutu jos satunkin sanomaan että se ja se itävaltalaisittain miellyttää mua enemmän kuin suomalaisittain. Saa nähdä, siihen asti pitää vaan muistaa yrittää varoa puheitaan, harmi että olen niin reikäpää että harvoin muistan! Tähän asiaan liittyen mulla on yksi asia jota suuresti Suomesta ikävöin, kerron siitä joskus toiste heipodei!

Ulkosuomalaisen hoono soomi

Kerran jo mainitsemani Facebookin dorkin ryhmä, ÄiTyLit, jaksaa huvittaa mua harva se päivä. Välillä siellä saattaa olla jopa ihan asiallinenkin keskustelu joka ei herätä mussa mitään tunteita, mutta sellainen tulee vastaan aika harvoin. Jokaikinen kerta kun sieltä jotain lueskelen, mietin vain mielessäni wtf, miten kukaan voi olla noin idiootti ja kiitän ylempää tahoa siitä, että itse en ole, tai vaikka olisinkin, niin ainakaan en jaa tyhmyyttäni kymmenelletuhannelle tuntemattomalle.

Eilen seurailin taas kerran huvittuneena erästä keskustelua, jossa aloittaja oli erittäin ärsyyntynyt käytyään ulkomailla asuvan kaverinsa kanssa kahvilla. Kyseinen kaveri ei ollut muistanut kaikkia sanoja suomeksi, ja oli korvannut ne englanninkielisillä. Kaveri oli monesti jopa sanonut "Meillä siellä ... ". No ai kamala. Pitäiskö munkin pyöritellä silmiäni jos joku kertoo mulle että meillä Suomessa ... ?

Muut myöntelivät mukana - joo, ihan naurettava pelle, ei kukaan unohda äidinkieltään. Moni kertoi kuinka joku tutuista oli myös asunut sata vuotta ulkomailla ja puhui ihan normaalia suomea. Jokunen sentään tajusi muistuttaa muita dorkia siitä, että kaikki ihmiset ovat erilaisia, toisilla unohtuu, toisilla ei. Erilaisuuden lisäksi tietysti sekin vaikuttaa paljon, puhuuko uudessa kotimaassaan myös suomea vai pelkästään toista kieltä.

Huvituksen lomassa aloin pohtimaan kuinka paljon mun Suomessa asuvia läheisiäni ärsyttää keskustella mun kanssa. Kun olen käynyt Suomessa ja iloinnut nähdessäni kavereita, kuinkahan moni on vain odottanut milloin treffit on ohi ettei tarvitse kuunnella juurikin noita ÄiTyLeissäkin bongattuja fraaseja - "mikä se nyt on suomeksi" tai "meillä Itävallassa...".

Tottahan se on, että oma äidinkieli, se, jota on puhunut kaksikymmentä vuotta, tuskin koskaan voi unohtua. Mutta jos käyttää toista kieltä kokoajan, on ihan normaalia että sen kielen sanoja tunkeutuu helposti lauseisiin, jos ei heti muista sen vähemmän käytetyn kielen vastaavaa sanaa. Suomeen palatessani tungen tiedostamatta esimerkiks bitteä joka väliin, jolle ei suomenkielessä kunnollista käännöstä ole. Kahvia, kiitos.

Nykyään käytän suomea kokoajan mutta on vähän eriasia höpötellä Lucaksen kanssa, joka ei puutu mun kielioppiini tai outoihin sanoihin. Samaisen tontun ansiosta skypeilen Suomeen paljon useammin kuin ennen. Blogin kirjoittaminenkin toki vaikuttaa, saan muistella sitä omaa äidinkieltä myös kirjoittamisen saralla. Tämäkin on kyllä välillä älyttömän hankalaa, ette uskois kuinka kauan saatan miettiä jotain ihan yksinkertaista sanaa.

Kuten mainitsin, tungen usein tiedostamatta saksankielisiä sanoja lauseisiin. Mutta välillä tulee myös niitä ongelmia, kun ei oikeasti keksi hyvää, sopivaa vastaavaa sanaa suomeksi, jolloin on pakko hetkeksi katkaista keskustelu sanomalla odota, mikä se nyt olis suomeksi. Jos en katkaise, saatan sanoa jonkun aivan ihmeellisen sanan jota ei ole olemassakaan vain koska olen nopeasti ajatellut että se on suomea, vaikka se on joku saksankielinen sana johon olen esimerkiks vain tunkenut i:n perään.

Toki on olemassa myös niitä, jotka ovat asuneet tyyliin kuukauden ulkomailla ja ovat niin maailmankansalaisia ettei suomenkieli suju enää ollenkaan ja isossa maailmassa kaikki on paremmin ja laadilaadilaa. Mä tiedän että että ekoina vuosina ensimmäisinä päivinä Suomeen palattuani olin tosi rasittava, koska kipuilin ja ikävöin takaisin Itävaltaan niin paljon että oli hankala nähdä valoa tunnelin päässä, sitä että Suomessakin on ihanaa.

Kirjoittelen joskus toiste juurikin tuosta toisesta ihmisten vihaamasta tavasta, tämä keskittyi nyt pelkästään kieliasioihin. Antakaa mulle anteeksi jos ärsytän teitä puheellani, mutta musta on outo yrittää muistaa esimerkiks tervehtiä sanomalla moi, kun hallo tulee suoraan miettimättä eikä kuulosta tyhmältä mun korvaan, toisinkuin moi.

Kuka on törmännyt meihin ärsyttäviin ulkomailla asuviin, luonnottomasti äidinkielen sanojaan unohteleviin pelleihin? Minkälaisia pellejä olette tavanneet, mikä on ärsyttänyt eniten? Entäs ulkosuomalaiset - miten teidän aivot yhdistävät kaksi kieltä?

Itävallan inhokit.

Olen aiemmin kertoillut teille lähinnä sellaisista Itävaltaan liittyvistä asioista, joista tykkään. Ihanat ihmiset, inhimilliset sääolosuhteet, hyvä ruoka ja hauska kulttuuri. Mutta tietysti täälläkin on sellaisia asioita, joista en erityisemmin välitä, sellaisia joista Suomen malli on enemmän mieleeni. Suurin osa niistä liittyy tapoihin, vaikka tottakai esimerkiks yhtä hyvää koulutusjärjestelmää toivoisin tännekin.

Teitittely on ehkä se mun suurin inhokki. Asiakkaiden teitittely ei ole koskaan ollut ongelma, se on tullut ihan luonnostaan koska sitä tein vanhemmille ihmisille Suomessakin ("Rouva, teiltä unohtui tämä"). Nykyään en kuitenkaan ikinä osaa arvioida ketä teitittelisin ja ketä en, tuntuu tyhmältä teititellä vain hieman itseään vanhempaa ihmistä koska hän nyt sattuu olemaan kaupassa tai palvelutiskillä töissä. Olen ehdottomasti maassa maan tavalla-ihminen, joten yritän kovasti aina myös teititellä!

Mulla oli ekana Itävallan vuonna aivan ihana miespomo joka käski heti sinuttelemaan ja jonka kanssa hassuteltiin kokoajan. Seuraavana vuonna tämä pomo sai seurakseen kakkosravintolapäälliköksi hienostelevan naisen, joka vaati teitittelemään ja kutsumaan nimellä "rouva Sukunimi". Ja me puhutaan nyt tosiaan rinneravintolasta, ei mistään viiden tähden Michelin-raflasta. Rouva Sukunimi olikin kavereiden kesken ihan vain die Hexe, noita.

Ensi kertaa jollekin vähän tutummalle puhuessa, esimerkiks jollekin meidän kadun naapureista, yritän välttää kysymästä sellaista missä mun pitäis valita teitittelenkö vai sinuttelenko. Nykyään suurin osa on jo tuttuja ja sinuttelen kaikkia kummempia miettimättä. Kukaan ei ole sanonut ettäkö häiritsisi, mutta jos häiritseekin, niin onneksi kaikki tietävät että en ole paikallinen ja ymmärtänevät eivätkä pidä mua epäkunnioittavana.

Toinen myös tapoihin liittyvä asia johon mulla kesti jonkin aikaa tottua on kättely. Siis tottakai musta on normaalia kätellä ihmisiä esimerkiks työhaastattelussa, mutta kun täällä sitä tehdään tuttujenkin kanssa. En tiedä miten muissa perheissä Suomessa on tapana, mutta meidän suvussa ja kaveripiirissä aina halaillaan kun tavataan ja hyvästellään. Ei tietenkään joka päivä, mutta mäkin kun olen jo pitkään tehnyt Suomeen visiittejä melko pitkillä aikaväleillä, niin on aina kiva rutistaa toista ensin kunnolla. Samoin hyvästellessä, koska et tiedä milloin näet henkilön seuraavan kerran.

Ylioppilasjuhlista "muutama" halaus tallentunut kamerallekin... Tervetuloa mun bailuihin, hellyyttä tarjolla!

Täällä taas kaikkia kätellään. Kiva nähdä pitkästä aikaa, kätellään. Hyvää joulua, kätellään. Hyvää syntymäpäivää, kätellään. Halailu tulee multa kuitenkin edelleen niin luonnostaan, että usein meinaan vahingossa syleillä vähän kaikkia Stefanin sukulaisia... Sen äiti näytti vähän kummastuneelta kun mun mami ja mummo viime vierailun päätteeksi halasivat sitä kiitokseksi, joka meillä taas on ihan normaalia. Kun treffasimme ensimmäisen kerran Maijan kanssa (joka bongasi mut siis täältä blogista), kysyin "Pitääkö meidän kätellä?" ja Maijan vastaus oli "Me ollaan suomalaisia...". Ainiin!

Ulkosuomalaisten mamien Facebook-ryhmässä olemme puhuneet myös seuraavasta ongelmasta - tavaroiden pois antaminen. Jos joku tuttu kysyy sulta Suomessa "Tahdotko tämän?", on ihan selvää että hän ei tahdo kyseistä tavaraa kotonaan enää koskaan nähdä. Vauvanvaatteista on ilo päästä eroon vaikka lisää lapsia olisikin suunnitteilla. Täällä et kuitenkaan voi ottaa jotain vastaan ja tarpeettomaksi todettuasi heittää pois, koska tavaran antanut saattaakin kysellä sitä takaisin! Naapuri just pyysi Lucakselle antamansa kura-asun takaisin, onneks en edes tykännyt siitä.

Stefanin äiti toi meille siskonpoikansa vauvan vaatteita, mutta sanoi että he tarvitsevat ne sitten takaisin koska haluavat vielä joskus toisen lapsen. Okei, no ne jäikin sitten käyttämättä. Vaikka olisinkin sattunut muistamaan mitkä olivat heidän vaatteitaan, olisi Puklu-Lucas varmasti oksentanut jokaiseen kaaressa oranssia ikilikaa joka ei olisi lähtenyt pois. No, onneksi edes sanoivat haluavansa ne takaisin, kaikki eivät sano vaan alkavat vuoden päästä kyselemään josko saisi sen ja sen takaisin. Keski-Eurooppalaisten pitäisi ymmärtää, että pois antaminen on eri asia kuin lainaaminen.

Jotain muitakin löytyy, mutta ne on aika pikkujuttuja. Kaikkeen tottuu ja onneksi mä olen erittäin sopeutuvainen! Mitä muut ulkosuomalaiset ovat huomanneet, missä asiassa Suomen tapa on parempi? Entäs ihan Suomisuomalaiset, tiedättekö jonkun ulkomaisen tavan jonka tahtoisitte normaaliksi myös Suomeen?

Bonuksena vielä niille jotka eivät jaksaneet lukea ja ovat enemmän vauvajuttujen perään (esimerkiksi minun siskokulta...), vielä yksi kuva synttärikakustaan kovasti nauttivasta taaperosta, bitte schön! Synttäripostaus tulee ensi viikolla jahka saadaan perjantaina juhlittua myös Suomisukulaisten kanssa, ciao!

Sydämeltäni ylpeä ulkohölmöläinen.

Suomessa on aina kylmää ja pimeää, suomen kieli on maailman hankalin kieli ja suomalaiset on joko hiljaisia, masentuneita mököttäjiä tai sitten hulluja (die Finnen, sie spinnen). Maailmalla liikkuu Suomesta kaikenlaisia mielikuvia. Osa pitää Suomea erittäin hyvänä, puhtaana valtiona siellä jossain pohjoisessa, joku kuvittelee sen olevan pelkkä Venäjän tai Ruotsin maanosa, jollekin on iskostunut päähän mielikuva ikitalven maasta jossa porot kävelee kaduilla ja osa ei osaa sanoa maasta yhtään mitään. Joku tietää sen, ettei keskikesällä tule pimeää ollenkaan, joku sen, että Suomea ei turhaan kutsuta tuhansien järvien maaksi.

Mulle suomalaisuus on edelleen tärkeä osa omaa identiteettiä, enkä ikinä ole kokenut häpeää vastatessani jollekin, mistä olen kotoisin. Mulla on paljon erimaalaisia kavereita ja tuttavia, joista huomaa, ettei kaikki ole synnyinperästään kovin ylpeitä. Kun joku kysyy yhdeltä slovakialaiselta kaveriltani, mistä hän on kotoisin, on vastaus ympäripyöreä "oon asunut tosi pitkään Saksassa ja Itävallassa". Niin, sitähän se kysyikin.

Itsehän en ole sen eteen mitään tehnyt, että Suomi on niin hyvä valtio elää tai että satuin sinne syntymään. Voin silti sanoa, että olen osittain ylpeä suomalaisuudestani. Vaikka en tahdokaan asua siellä, on mulla henkilökohtaisesti silti kuitenkin ehkä enemmän positiivista sanottavaa Suomesta kuin negatiivista. Musta on upeaa, että niin pieni valtio puskee voimalla eteenpäin, kehittyy ja pysyy suurten valtioiden vauhdissa mukana. Vertailuissahan se menee niiden jättien ohitsekin - ehkä pienemmässä maassa on helpompi pitää pakka kasassa, en tiedä kun ei kiinnosta ihan liian paljoa.

Ne asiat, joista en pidä, on kuitenkin mulle niitä tärkeimpiä. Se mielikuva, joka monella on suomalaisista, on valitettavasti aivan totta. En taaskaan yleistä joten ei pidä ottaa itseensä, mutta vähemmän Suomesta löytyy kyllä ystävällisiä ihmisiä ja enemmän niitä urpoja, jotka eivät osaa olla mukavia muuta kuin ihmisille jotka he tuntevat. "Miks sä mollaat suomalaisia, kaikki keitä mä olen tavannut, on ollut tosi kivoja!", sanoi Stefan kerran. Joo, oot puhunut ainoastaan mun sukulaisten ja kavereiden kanssa, tottakai ne on kivoja.

 Suomessa ollessani en edes oleta, ettäkö joku tekis mulle niitä asioita jotka täällä on normaaleja - moikkaus, ovien avaus, bussissa tai kassajonossa nopeamman eteen päästäminen. Aina jos oon ollut kantorepun kanssa liikkeellä ja Lucas on heittänyt jonkun lelun maahan on joku samalla sekunnilla nostanut sen sille. Suomessa taas menin lähes sanattomaksi kun kerran olin junassa ja vieressä istunut leidi alkoi puhumaan mulle (okei, se sätti kuinka likainen mun läppäri oli mut silti, puhui). Kesällä Helsingissä ollessamme joku toinen leidi alkoi bussissa kehumaan Lucaksen hampaita, siitäkin yllätyin mutta en ihan yhtä hurjasti (oon kuullut huhuja että jopa siellä kiireisellä pääkaupunkiseudulla tuntemattomatkin saattaa alkaa lässyttämään vauvoille).

Suomalainen kulttuuri on ihan okei, onhan meillä kaikkea mitä mikään muu valtio ei varmasti tahtoisi myöntää omakseen, saunat ja mämmit sun muut. Perinteitä on jonkin verran - jouluna rauhoitutaan, juhannuksena dokataan. On eukonkantoa ja hanki- sekä suojalkapalloa. Lihava joulupukki, hyviä (dopingista kärähtäneitä) hiihtäjiä, juhlivia jääkiekkoilijoita sekä jääkylmiä formulakuskeja. Jos kerron olevani Suomesta, liittyy ensimmäinen kommentti yleensä kuitenkin ilmastoon. "Onkse totta että siellä ei talvella paista aurinko ollenkaan?" Joo, ei koskaan. Elämme neljäsosan vuodesta täydessä pimeydessä. Loput kolme neljännestä vihaamme ulkomaalaisia. Tästäkin mulla mamulla riittäis kerrottavaa, mut joku toinen kerta.

Oli miten oli, vaikka Itävalta on nykyään mun kotimaa, pysyy Suomi silti aina mun synnyinmaana ja tärkeänä osana mua. En mitenkään saa kasvatettua Lucaksesta yhtä suomalaista kuin musta, mutta pyrin edes puolikkaaseen! Koska ei tosiaan asuta siellä, en myöskään usko että se tulee arvostamaan toista kotimaataan samanlailla kuin minä. Musta olis mahtavaa, että vielä joskus kaksoiskansalaisuus Itävallan ja Suomen välillä tulisi onnistumaan, koska mä en tahdo luopua suomalaisuudestani ja olis hienoa jos Lucaskin saisi toisen kotimaansa kansalaisuuden, on se kuitenkin sen verran arvokas. Vaikka Suomellakin erittäin valitettavia virheitä onkin:

Kuvat täältä.

Matkajuttuja.

Ulkosuomalaisuudessa on myös huonot puolensa. Se krooninen ikävä, se että et voi nähdä läheisiä muuta kuin Skypen välityksellä on tietysti pahin, mutta siihen tottuu ajan myötä, jotenkin turtuu. Yksi hyvin ikävä puoli on kuitenkin myös se, että matkustus jää niin vähälle! Samalla kun haaveilen matkustamisesta kaikkiin maailman kolkkiin, mieleen hyppää heti ajatus "mutta kun siellä Suomessakin pitäisi käydä".

Pitäisi on ehkä vähän väärä ilmaus, kävisin läheisteni luona mielelläni vaikka joka viikonloppu jos se olisi mahdollista ja pidän Suomesta maana kyllä tosi paljon (täältä voi lukea lisää), vaikka me ei oikein yhteen mätsättykään. Olis kiva asua kotimaassaan ilman mitään kytköksiä muihin maihin, niin että kun reissuun lähtöön olisi mahdollisuus saisi valita ihan mikä vain päähän putkahtaa ilman huonoa omatuntoa tai kaipuuta vanhaan kotimaahan (tai mun tapauksessa ihmisiin). On muuten hirveän hankala asia selittää, ymmärtääköhän mua kukaan?

Meidän "oma" biitsi Kosgodassa, siellä kyllä harvoin törmäsi muihin ihmisiin!

Oon ollut kolmesti Sri Lankassa ja sinne tahdon vielä joskus (siis sitten kun oon tosi vanha). Me asuttiin aina meidän perhetutun kotona joten päästiin viettämään lomat oikeissa paikallisoloissa, ei millään turistimeiningillä. Kosgodassa, meidän "kotikylässä", oltiin aina aamupäivä merenrannalla ja laguunilla ja siitä tallusteltiin rantahotelliin lillumaan altaille. Kierreltiin myös tosi paljon ympäriinsä, Sri Lanka on pieni saari, alle viidesosa Suomen pinta-alasta.

1. Sri Lankan korkeimmalle vuorelle, Adam's Peakille (2243 m), vaellettiin yöllä, koska päivällä olis ollut aivan liian kuuma. 2. Hikkaduwan biitseillä oli ruuhkaisempaa! 3. Meidän laguuni. 4. Norsujen orpokoti ♥

Sri Lankan lisäksi tahtoisin toki nähdä muitakin paratiisisaaria. Karibian saaret, Indonesia, Malediivit... Kuvissa ne näyttää niin upeilta että olis tosi hienoa nähdä ja kokea se kauneus ja ne kaikki värit ihan livenä. Vaikka tutkinkin mielelläni uutta ja voisin nukkua jossain bambumajassakin, oon silti tosi mukavuudenhaluinen ja rakastan hotelleja!

1. Malediivit 2. Bali 3. Barbados 4. Jamaica (kuvat Google)

Oon ehdottomasti enemmän biitsi- kuin kulttuurilomailija. Kun olin Kreikassa kaverini kanssa, meille sanottiin että pääsemme eräällä junalla vuoristoon - eipä päästykään kuin jollekin Hippokrateen kivikokoelmalle jossa jouduttiin olemaan tunti ennenkuin se juna tuli takaisin! Meinattiin kuolla tylsyyteen, naurettiin vaan kokoajan kuinka edes kiviä vois kiinnostaa semmoset kivikasat.

Kivikasoja lukuunottamatta Kos oli kyllä ihana, pikkuinen, kompakti saari ja sinne tahdon vielä joskus, vaikkakin muutkin Kreikan saaret kiinnostaisivat, esimerkiks Rodos. Oon ollut myös Santorinissa, mutta siitä en kyllä mitään muista koska olin ihan mini.

Aamuviiden koirakaveri terassilla sekä jonkun toisen baari-illan jälkeinen auringonnousu satamassa, Kosin kahden viikon lomaan mahtui aika paljon bailaamista!

Yksi paikka, joka ei sinällään mua vakuuttanut, mutta jossa vietin yhden elämäni parhaista lomista, oli Egyptin Hurghada. Lomasta niin mahtavan teki meidän ihana seurue, ei niinkään kyseinen mesta. Jokapuolella oli niin paljon hiekkaa ja rakennustyömaita (niin pitkään kun talo on rakennusvaiheessa, ei siitä Egyptissä tarvitse maksaa veroa), ei sitä vihreyttä ja niitä kauniita värejä, joista niin tykkään. Punainen meri sekä hotellialue oli ehkä ainoat, jotka sai mut ihastumaan väreillään!

Kirkkaansinisen meren ja valkeiden hiekkarantojen lisäks unelmoin myös kaupunkilomista. Niihin en tosin ehkä jaksais tuhlata kuin maksimissaan jonkun pitkän viikonlopun, koska kuten edellä totesin, oon enemmän biitsillä löhöäjä kuin museoissa ja muissa vastaavissa kohteissa juoksentelija. Yksi kaupunki, johon nuorena höpöpäänä rakastuin, on Berliini. Älyttömän monipuolinen ja kirjavan kaunis suurkaupunki, jossa voi tehdä ihan mitä vaan! Lapsettomana oli ykkösjuttu iltaisin ne monet, monet raflakadut joissa halpojen drinkkien lista on valtava...

Kaupunkikohteista Pariisi taitaa olla monella se must see-juttu, niin myös mulla! Edes kerran! Edes pari päivää! Oon kyllä kuullut ettei se paikan päällä ole ihan niin romanttinen kuin mitä odottaa, mutta hei, silti! Pariisi! Pari muutakin kaupunkia olis mulla listalla, Kööpenhamina lähinnä siksi että sitä kehutaan lapsiperheiden ykköspaikaksi.

1. Pariisi 2. Barcelona 3. Kööpenhamina (kuvat Google)

Koska rakastan merta, on risteilyt musta tosi kivoja! Siljat ja Vikingit käy mainiosti, mutta joku Välimeren risteily olis myös ihan kiva... Sellanen parin viikon reissu, jonka aikana paitsi ihasteltais merta, myös pysähdeltäis eri paikoissa, kiitos!

Amerikka ei ole koskaan kiinnostanut mua erityisen paljoa enkä osaa sanoa sieltä yhtään paikkaa jonne mielisin, edes se uskomaton New York ei kuulu mun ehdottomiin haaveisiin (toivottavasti Annika ei kohta muuta tätä asiaa, en tarvitse yhtään enempää listalleni :D). Sen sijaan Kanada on sieltä suunnalta sellainen paikka, jossa mielelläni kävisin! Koska talvi on mun lempivuodenaika, lähtisin myös Kanadaan mieluiten talvella lauta kainalossa - vuoria ja puuterilunta melkein kuin kotona, kuitenkin toisella puolella Atlanttia aivan erilaisessa kulttuurissa.

Whistler, Kanada, kuva Google

Mun matkustushimoista voi syyttää äitiä ja isiä, me matkusteltiin hirveästi silloin kun oli pieni. Nykyään se toteutus ei ole enää yhtä helppoa kuin nuorena, lapsettomana ja asunnottomana, mutta ei se silti sitä haaveilua tapa. Ehkä ensi kesänä vois ihan oikeastikin suunnitella rantalomaa, Italiaan Välimeren rannalle kun ei meiltä kovin kauaa autolla aja. Haaveilen monista muistakin asioista, mutta ennenkuin niistä voi kirjoittaa oli kirjoitettava matkaunelmat ihan erillisenä postauksena!

Onko jollakin joku ihan ehdoton suosikki, jonne pääsystä on haaveillut koko ikänsä? Entäs lempparikohteet Euroopassa, tai miksei muuallakin? Kertokaa, lukisin mielelläni muidenkin missä, mitä ja miksi! :)