Luukku 4: Mamusuhde

Monesta on hankalaa, joistakin jopa täysin mahdotonta, kuvitella seurustelevansa henkilön kanssa, joka on erimaalainen kuin itse on. En voi taaskaan käyttää sanaa ulkomaalainen, koska mä olen sellainen - maahanmuuttaja, mamu mikä mamu. Valitettavan moni on yksinkertaisesti rasisti, jonka vuoksi parisuhde jonkun muun kuin samanlaisen isänmaallisen dorkan kanssa ei tulisi kuuloonkaan.

Onneksi sentään ihan kaikki näin ajattelevat eivät ole rasisteja! Sen sijaan moni pitää suurimpana koetinkivenä kieltä - eihän toista voi täydellisesti ymmärtää, toisen kanssa ei voi kunnolla keskustella ellei sitä pysty tekemään omalla äidinkielellään. Okei, musta olis ehkä vaikeaa elää parisuhteessa jossa kumpikaan ei puhuisi omaa äidinkieltään, vaan yhteisenä kielenä käytettäisiin esimerkiksi englantia, ihan sama kuinka hyvin sen osaisi.

Mä meinaan välillä olla vähän laiska selittämään Stefanille jotain asiaa, jos en löydä päästäni yhtään sopivia sanoja (esimerkiksi kun yritin tässä kertoa sille jotain korruptiosta ja muusta vastaavasta, ei kuulu ihan mun päivittäin käyttämiini sanoihin...). On kuitenkin helppoa kiertää kadonneet sanat selittämällä ne eritavoin, jolloin toinen keksii mistä on kyse. Sen sijaan ellei kyseessä olis toisen äidinkieli, musta ainakin tuntuu että moni asia saattais jäädä ehkä vähän vajaaksi.

Ekoina Itävallan viikkoina mun englanti oli paljon vahvempi kuin saksa joten puhuin vapaa-ajallani mieluummin sitä kaikkien kanssa, koska tunsin tulevani paremmin ymmärretyksi. Treffailin erästä saksalaista, joka kysyi multa "How about engagement?" ja tietysti pidin sitä ihan friikkinä - kuka nyt parin viikon tuntemisen jälkeen tahtoo kihlautua?! Se ei yhtään ymmärtänyt miksi otin asian niin kauhuissani, kunnes vilkaisi sanakirjaa. Se alkoi räkättää ihan hulluna, kunnes sai naurun lomasta sanottua että oho, tarkoitin sanaa relationship.

Toinen asia, mitä moni pitää suurena ongelmana, on kahden kulttuurin erot. Jos suomalainen ja ruotsalainen lyö hynttyyt yhteen, ei kontrasti ole kovin suuri. Jos taas ruotsalaisen tilalla onkin henkilö esimerkiksi Lähi-idästä, voivat erot olla jo aika hurjia. Suomalainen kulttuuri eroaa jonkin verran itävaltalaisesta mutta siitä olen kirjoittanut jo useamminkin joten en ala toistamaan itseäni, kaikki löytyy tagin kulttuurierot alta.

Monille on myös raskasta se, kuinka eri tavalla ulkomaalainen käyttäytyy suomalaisiin miehiin verrattuna. Joo, sitä ei tietenkään voi ymmärtää kuinka joissakin kulttuureissa esimerkiksi väkivalta on ihan okei, mutta myös näiden meidän ihanien Keski-Eurooppalaistenkin kanssa voi suomalaiselle iskeä pakokauhu - se kaikki avoimuus, temperamentti, intohimo sekä elämänilo - miten sen kaiken sulattaa? Olen kirjoittanut tästäkin jo aiemminkin enkä edelleenkään todellakaan yleistä, on olemassa myös kivoja suomalaisia miehiä.

Musta on ainoastaan ihanaa, että meidän katon alla asuu kaksi erilaista kulttuuria, kaksi kieltä sekä kaksi tapaa lähestulkoon jokaisen asian tekemiseen. Olen aina ollut sitä mieltä että erilaisuus on rikkaus ja sehän tekee elämästä vain tuhat kertaa mielenkiintoisempaa! On mahtavaa saada pitkä keskustelu (tai väittely...) aikaan mistä tahansa, oli kyseessä sitten lasten kasvatus tai joulukuusen koristeet.

Toki hankaluuksiakin on, mutta niitä on niin vähän että ne jää kaikkien niiden positiivisten asioiden alle, ainakin meidän suhteessa. Välillä se temperamentti on niin ylitsevuotavaa ettei sananvuoroa meinaa saada, joskus taas intohimo ihan vain vaikkapa jotain ruokaa kohtaan tuntuu ihan uskomattomalta, miten kukaan voi innostua jostain niin paljon.

Entäs sinä - uskoisitko pystyväsi suhteeseen erimaalaisen kanssa, vai onko se joko vähän tai ihan ehdoton ei, ja jos on niin mistä syystä?

Liian aikaista huomenta

Lucas päätti tänään sanoa huomenta puoli seitsemän tienoilla. Muuten ihan inhimillinen aika, mutta me oltiin Stefanin kanssa käyty nukkumaan alle viisi tuntia aiemmin. Lyhyet ja katkonaiset unet olivat ihan okei silloin pikkuvauva-aikaan, mutta kasvaessaan Lucas alkoi lellimään mua aina vain pidemmillä unipätkillä. Oon aina ollut sitä sorttia ihmisistä, jotka tarvitsevat mieluiten 8-10 tuntia unta ollakseen fit. Vähemmälläkin pärjää, jos taas menee yli kahdentoista, olen aika tillintallin.

Stefan tulee duunista yleensä yhdentoista maissa joten nukkumaanmeno venyy aina kahteentoista asti, koska tahtoohan sitä viettää vielä hetken illalla aikaa kaksinkin. Mä olen kuitenkin järkevä enkä ikinä keiku (enkä anna Stefaninkaan keikkua...) sitä pidempään hereillä, koska tiedän että Lucas saattaa herätä heti kuudelta. Eilen kuitenkin oli menossa niin jännät hetket Prison Breakissa, että katsottiin sitä tosiaan puoli kahteen asti... Koska sitähän ei tietenkään voisi todellakaan katsoa myöhemmin, dvd:thän saattaa vaikka kadota tänne meidän minikotiimme.

Tästä syystä mua lähinnä huvitti aamulla kun taapero alkoi lörpötellä kukonlaulun aikaan. Olihan se arvattavissa! Kun itse typeryyksissään valvoo myöhään, ei voi kiukutella jos päivä alkaa liian aikaisin. Väsytti eikä silmät meinanneet tahtoa avautua, mutta päätin ottaa asian huumorilla. Keitin pannullisen vahvaa kahvia ja hihittelin pirteän taaperon kanssa samaa tahtia. Kun Stefan nousi, jatkoin hihittelyä, koska kuluttaahan se vähemmän energiaakin kuin tiuskiminen.

Mua vähän ärsyttää ne äidit, jotka valittavat väsymystä mutta hilluvat yömyöhään tietokoneella tai puhelimella netissä. Oikeasti uniongelmista kärsivät ovat asia erikseen, mutta ketä alkaisikaan väsyttämään jos tuijottelee kirkasta näyttöä? Jos mua ei meinaa nukuttaa vaikka olisi jo aika käydä unille, en mäkään jaksa pyöriä sängyssä, koska silloin vain miettii että miksei se uni tule ja silloinhan se ei varmasti myöskään tule. Sen sijaan luen kirjaa, koska ellei kyseessä ole joku erityisen jännä kohta, alkaa silmät kyllä lupsua. Pirkkaniksiainesta?

Vaikka Stefanin ei koskaan tarvinutkaan heräillä yöllä Lucaksen kanssa, en ole silti ikinä käyttänyt sitä oikeutena olla väsyneenä sille känkkäränkkä. Eihän se sen vika ole, joten sen ei myöskään tarvitse kuunnella tiuskimista siitä kuinka MINÄ olen väsynyt ja kuinka sen vuoksi MINÄ saan kyllä kiukutella. Arki on sujunut ihanasti kun on ottanut asiat tosiaan sillä huumorilla, vaikka se välillä vähän hakusessa onkin ollut jos on nukkunut yön aikana ala-arvoisen summan ala-arvoisissa alle tunnin pätkissä.

Lapsi on pieni niin vähän aikaa, vauvavuosi on lyhyt, ei tätä ikuisesti kestä ja niin edespäin. Samoja kliseisiä totuuksia, mutta nimenomaan totuuksia. Mähän en tietenkään tähänkään SAA sanoa juuri mitään koska Lucas on aina ollut aika hyvä nukkuja, mutta onhan silläkin niitä huonoja hetkiään. Hampaitaan se on tehtaillut aivan jatkuvasti viisikuisesta asti ja on ihan ymmärrettävää ettei siltä kutinalta saa aina nukuttua. Samoin esimerkiksi uusia taitoja on ihan okei harjoitella kello neljältä aamuyöllä, kyllä äiti ylpeänä katsoo, vaikka sitten silmät puoliksi kiinni.

En väitä ettäkö olisin joku yli-ihminen enkä olisi koskaan väsymyksissäni turhaan Stefanille tiuskinut, sillä saisi jo varmaan maailman liian paras vaimo-pointsit. Löytyykö ruudun toiselta puolelta tällaisia tapauksia - turhaan kiukuttelijoita tai niitä yli-ihmisiä? Mikä oli teidän parisuhteenne vointi vauva-ajan väsymyksen ajan, selvisittekö kahvilla vai vaatiko asia jo jotain muuta? Kivaa lauantaita kaikille ♥ !

Byebye stress!

Mä olen edelleen hyvin pahoillani siitä että kuulumiset on ollut hieman vähillä, mutta meillä on oikeasti ollut viime viikot melkoista härdelliä! Mulle esimerkiks se jääkiekko oli ihan oikea syy, vaikka moni saattaa sitä pitää pelkkänä tekosyynä haha! Lisäksi ne edellispostauksessa luettelemani asiat sekä tämän koneen hitaus yhdistettynä mun hermoihin ei oikein mätsää yhteen. Mutta se suurin ja aikaa vievin syy on ollut se, että me sanoimme "tahdon" St. Johannin maistraatissa. Tai siis "ja", mutta kuitenkin. Kyllä, minusta tuli rouva! :')

Vihkiseremonia oli lyhyt ja hyvin pelkistetty ilman mitään turhia hömpötyksiä koska meillä on suunnitelmissa viettää kunnon häät Suomessa vuoden, parin päästä. Maistraatin pihassa odotti kuitenkin valtava yllätys - minun äiti, minun mummo ja äidin mies oli aamulla hypännyt koneeseen ja saapunut tänne asti tyttären vihkitilaisuutta todistamaan :) !!! Saksan kielessä on sanonta "die Finnen, sie spinnen" = suomalaiset on hulluja. Ensin katsoin vain epäuskoisena kun ne hyppäs Stefanin veljen autosta piilosta, kunnes tajusin että ne tosiaan oli ne ja silloin tulikin itku! Niidenkin takia olin poissa koneelta koska ne viihtyikin täällä sitten neljä päivää ja kuten aina, vieraista toipuminen ottaa oman aikansa vaikka ne aina yhtä ihania onkin.

Maistraatista mentiin Stanglwirtille skumpalle ja kakkukahveille, Stefanin konditoriakeittiön pomo oli tehnyt meille herkullisen (ja hyvin rommisen) kakun. Siitä tultiinkin sitten suunnitelmia noudattaen kotiin, grillailtiin ja nautittiin lämpimästä kesäillasta ilman mitään stressiä ja hienostelua (jos joku ihmettelee mitä mulla on päällä niin googleta dirndl). Me ei kumpikaan Stefanin kanssa odotettu tolta päivältä mitään, ajateltiin vain kuinka paljon helpotusta elämään sen paperin allekirjoitus tuo, joten siihen verrattuna päivä toi tullessaan älyttömän paljon enemmän ja säilyy kyllä muistoissa. Tottakai mä olen aina ajatellut että tahdon naimisiin, mutta se oli aina että "sitten joskus", ei todellakaan näin äkkiä.

Uusi rouva omaa nykyään Stefanin 17 kirjaimen mittaisen sukunimen vaikkakin maistraatin täti ehdotti myös kaksiosaista sukunimeä, mutta sille sanoin ei kiitos, 26 kirjainta olis ollut ehkä hieman liikaa. Olisin tahtonut pitää oman sukunimeni Suomen lomaan asti jotta olisin voinut lentää ilman huolia vanhalla passilla, mutta yllättäen Suomen päässä ei sellainen sopinut, sukunimen voi muuttaa joko vihkimishetkellä tai sitten ei ollenkaan. Ei ollenkaan ei sitten taas olis mulle sopinut.

Tämä äkkiavioituminen oli tosiaan lähinnä sitä varten, että saadaan Lucakselle Itävallan kansalaisuus, mä saan vihdoin mun sosiaaliturvan aktivoitua, pääsen lääkäriin (neurodermatiitti ei ota parantuakseen), saan äitiyspäivärahaa ja Lucas saa passin jotta päästään sinne Suomeen. Romanttista, eikö? Kirjoitin jo ajat sitten siitä, kuinka hankalaa olisi ollut hankkia sille täällä Suomen kansalaisuus ja passi, kun taas sen sijaan Itävallan kansalaisuus tulee automaattisesti jos vanhemmat ovat naimisissa, vaikka toinen osapuoli oliskin tällainen mamu.

Passi saadaan muutamassa päivässä tuosta meidän omasta virastosta ja ai että - toiseen ikävuoteen asti se on ilmainen. Suomen kansalaisuuteen meillä olisi mennyt miljoonia kun tuhat paperia olisi pitänyt kääntää virallisilla kääntäjillä ja hakea niihin notaarilta leimoja, viedä passihakemus itse suurlähetystöön Wieniin toiselle puolelle maata (bensa ja aikahan on kallista!) ja maksaa sitten tietysti myös se passi, joka täällä finskille kustantaa 120 euroa. Nyt ainut mikä meillä Lucaksen passiin menee on 9,90 euroa jotka passikuvat kustansi.

Tämän ansiosta ollaan siis saatu juoksennella ympäriämpäri hoitamassa niitä kaikkia asioita, joita vasta nyt ollaan pystytty hoitamaan. Lisäksi mun ihana finskikaveri oli meillä viisi päivää kylässä, ei voi sanoa vieraana kun ei yhtään tuntunut siltä vaikka viime näkemisestäkin oli kulunut taas jo vuosi, joka tosin on normaalia kun ihmiset asuu missä sattuu. Oli kyllä tosi kivaa höpöttää kunnolla ihan oikein ajan kanssa! Käytiin jopa baarissakin, mutta sielläkään ei tehty muuta kun vaan puhua säkätettiin, no ehkä muutama ehdittiin juodakin! "If distance doesn't ruin your friendship then that friend is forever your friend."

Kaikkea muutakin kivaa on ehtinyt tapahtua, mutta koska kukaan ei varmasti jaksanut lukea tätä edes tänne (jos joku jaksoi, sano hep) asti en niitä ala tähän samaan syssyyn enää kirjoittamaan! Huomenna taas, nyt saa ottaa jo rennommin kun ei tarvitse stressata enää ihan joka asiasta kun asiat alkaa vihdoin rullata. Ja nyt mä hyppään mun mieheni viekkuun sohvalle katsomaan leffaa, pienempi kun just meni unimaailmaan! Tervetuloa uudet lukijat ja terkkuja vanhoille, ciaoooo und bis morgennn :* !

Parisuhde.

Lucaksella on taas uusi rytmi, jota ollaan noudateltu nyt muutama päivä (ensi viikolla on luvassa varmaan taas jotain uutta kivaa). Aamulla syödään seitsemältä ja nukutaan vielä yhdeksään, sitten syödään puoli yhdentoista maissa ja yhdeltä käydään päiväunille jotka on nyt kestänyt jopa tunnista kahteen ! Heitin sille yks päivä karhupuvun päälle ja laitoin kylmään makkariin omaan sänkyynsä peiton alle ja se tais nyt olla mieluinen paikka (oon yrittäny sitä aiemminkin, tuloksetta), koska nykyään se uinuu siellä ne päikkärinsä. :) Toissapäivänä se tosin ei nukkunut sit illalla enää miniunia joten se oli sitten tosi pitkään putkeen hereillä, illalla väsyttikin kamalasti ja kesti kaksi tuntia saada se itku ja kitinä vaihtumaan uneksi. Joo, meillä ei tosiaan normaalisti kiukutella. :D

Paitsi että kiukutellaanhan! Emma sanoi että se on kade kun se lukee meidän tarinoita, joten aattelin että mun pitää varmaan valasta muutama asia. Ei, meillä ei aina paista aurinko tässäkään taloudessa, vaan kyllä mekin esimerkiks riidellään silloin tällöin. Okei kääk, kuulosti edelleen aika huonolta yritykseltä, mutta kun ei me oikeasti hirveesti riidellä. :D Siis tarkotan nyt sellaista oikeaa riitelyä, joka päivähän me ollaan asioista eri mieltä, mutta ei siitä mitään kunnon riitaa saa aikaiseksi. Jos me oikeasti riidellään saadaan se kyllä selvitettyä (varsinkin jos "riidellään" siten että mä oon ajatellu jotain dorkia Stefanin ajatuksista ja itken), siitä yleensä krediitit Stefanille koska mä dorkamykkäilen ja koen sen muka aina velvolliseks avaamaan suunsa ekana. :D Mutta tosiaan semmosta "mikset siivoo valivali"-riitelyä ja siitä puhkeavaa kolmatta maailmansotaa meillä ei ole.

Ja tämä johtuu varmasti siitä että ollaan molemmat perussiistejä ihmisiä ja ehdittiin molemmat asumaan jo jonkin aikaa yksin ennenkuin yhteen päädyttiin (ja no mun äiti ei kyllä ollut kovin siisti ihminen joten se meni lähinnä toisinpäin kun sen kanssa asuin, mä siivosin sen sotkuja :D). En tiedä millasta olis asua miehen kanssa joka jättäis vaatteita lojumaan joka paikkaan, astiat pöytään ja ei muutenkaan tekis yhtään mitään. Siivous on sit musta mun tehtävä, johtuen siitä että Stefan käy duunissa ja mä olen "vaan kotona". Toki se aina muistuttaa että Lucaksen hoito on mun duuni, mut se nyt on niin helppo vauva (paitsi välillä, sillon saattaa jäädä tiskit tiskaamatta :D) ettei sitä oikein voi oikeeks duuniks sanoa. Tottakai se vastuu on aivan valtava vuorokauden ympäri seitsemän päivää viikossa, mutta Kaijaa taas lainatakseni "ja se ottaa, se enemmän takaisin antaa".

Me ollaan tosi läheisiä, siis fyysisesti, ollaan tosi paljon kosketuksissa toisiimme. Se, ja se että jutellaan hirveesti on varmaan myös syitä miksei meille tule mitään suuria riitoja. Ollaan Lucaksesta huolimatta aika tuore pari (esimerkiks yks mun Suomen parhaista kavereista, samanikänen kun minä, on seurustellu melkein kahdeksan vuotta...), sekin varmaan vielä vähän vaikuttaa (tosin synnytyksen kokeminen yhdessä tuntu pidentävän suhdetta vuosilla :D). Mutta oon aina aatellut että se puhuminen suhteessa on tärkeintä (rakkauden jälkeen siis, jos ei sitä enää ole niin ei se puhuminenkaan sillon enää mitään auta), toivottavasti pystytään tulevaisuudessakin keskustelemaan samanlailla. Stefan aina sanoo että suomalaiset ei puhu mitään jos joku painaa mieltä (mä en tiedä mistä se on sen oppinut, varmaan internetin ihmeellisestä maailmasta) ja pakottaa mut sitten puhumaan, mikä toki on hyvä. :D

Keskieurooppalaiset miehet on ihania. En taas voi yleistää, kaikki ei ole, mutta ne joita mä olen tavannut on olleet jotain ihan muuta kuin ne suomalaismiehet joiden kanssa olen ehtinyt seurustelemaan. Enkä taas todellakaan yleistä ettäkö kaikki suomalaismiehet olisi hiljaisia tylsimyksiä, oon kohdannut myös poikkeuksia haha. :D Mutta keskieurooppalaiset saa silti mun pisteet, täällä osataan suhtautua elämään ihan eri tavalla kuin kylmässä pimeässä pohjolassa (pätee toki myös naisiin, niitä en tosin ole kokeillut muuta kuin kaveripohjalta :D) ja se leidenschaft, intohimo, ihan kaikkea kohtaan on ihana. Stefanilla tätä piisaa ja musta on myös hauskaa että se on niin temperamenttinen ja keskustellessa se innostuu ihan hulluna jostain aivan tavallisesta asiasta (vaikkakin se aika usein esimerkiks ruokaa tehdessä kuvittelee että hänen tapansa on se ainoa oikea, no okei, se usein onkin...).

Lisäksi se on mahtava Lucaksen kanssa. Eikä sitä todellakaan tarvitse käskeä että tekisitkö sitä ja tätä jos tahdon vaikka siivota, vaan se tekee sen mielellään. Se onkin sanonut että nyt on kiva kun Lucas kasvaa ja se voi vihdoin tehdä sen kanssa jotain, koska sillon ihan pienenä se oli sille vähän ns. tylsää kun ei se muuta tehnyt kuin söi tissiä ja nukkui. Tuttipulloakin kokeiltaessa se oli aina ihan innoissaan että vihdoin hän voi tehdä jotain itse eikä vaan katsella nukkuvaa tai syövää vauvaa. :D Nojoo, aika menee niin nopeesti että kohtahan me päästään kaikki kolme jo yhdessä esimerkiks laskemaan ... Joojoo päästäänpäs, mäkin olin hei 3-vuotiaana ekan kerran! :D

Hupsista, tää meni nyt ihan ohi alotusaiheen, siitä riitelystähän mun piti kertoa! Noo macht nix, katotaan uudestaan sit jos Lucas päättää alkaa terrorisoimaan mun unta - väsyneenä saatan ehkä olla vähän herkemmin syttyvä. Mutta näin harmonisten miesten kanssa on kyllä hankala keksiä riidan aiheita joka toki on aivan ihanaa, musta jokapäiväinen riitely tai mökötys ei vaan kuulu parisuhteeseen, eihän sillon voi olla ihminen onnellinen? Nojoo, nyt me onnipallot aletaan iltapuuhiin ja toivotaan josko tänään uni tulis taas ilman että maman täytyy laulaa kaikki tuntemansa laulut läpi, ciaooo :*

Kuka vois olla onneton kun huushollissa asuu tämmönen tyyppi ♥ Joka on oppinut juuri pärisyttämään huuliansa noin hienosti ja tekis sitä mielellään kokoajan. :D