And a part of me will stay here

Olen tähän, lähes 27 vuoden ikään, mennessä asunut kahdessa eri maassa, viidellä eri paikkakunnalla kahdessatoista eri kodissa. Eli tuleva muutto ei ole mikään järkyttävän suuri, erilainen muutos elämässäni eikä myöskään varmasti jää viimeiseksi muutoksi. Ollaan ajateltu että jos nyt tuossa viihdytään niin noin kuuden vuoden päästä olisi hyvä jälleen vaihtaa isompaan asuntoon, Lucaksen ollessa kymmenen eli vaihtaessa muutenkin koulua. Mutta saa nähdä, voi olla että muutetaan heti vuoden päästä, never know!

Tottakai asunnosta toiseen muutto on aina muutos, oli se sitten samalla paikkakunnalla tai jopa maasta toiseen. Innsbruck on kuitenkin meille molemmille tuttu paikka vaikka mä en juuri siellä asunut olekaan ja jossa esimerkiksi tiedän eksyväni ehkä jopa joka päivä ensimmäisten vuosien ajan. Asuin Jämsässä yli 20 vuotta ja viimeisinä vuosinani eksyin sinne kahdesti (Tervasmäkeen sekä Palomäkeen, varokaa vain, petollisia paikkoja). Kitzbühel on vielä Jämsääkin pienempi kaupunki jossa käyn melko usein, mutta eksyn sinne silti jokaikinen kerta. En tajua miten ihmismuisti voi pelata - muistan kaikenmaailman tunnusluvut, vakuutusnumerot, pankkikoodit sekä -salasanat vuosien takaa mutta en muista mistä risteyksestä pitikään kääntyä ja minnehän suuntaan jotta löytää viraston jossa kuukausi sitten kävi.

Olen asunut mitä kauneimmissa paikoissa, mitä upeimpien vuorien juurilla. Montaa tietä on tullut kuljettua, monia maisemia nähty. Ja nyt on jälleen aika vaihtaa niitä maisemia. Mutta se ei tietenkään tarkoita ettäkö jätettäisiin Wilder Kaiser täysin taaksemme - asuuhan täällä edelleen meidän sukulaisiamme joita varmasti tullaan tervehtimään. Ja kuvat kulkevat aina mun mukana, minne ikinä menenkin. Ei voi ehkä kuitenkaan puhua ikävästä, sillä maisemiin liittyviä tunteita ei voi mitenkään verrata siihen ikävään mitä tunnen ihmisiä kohtaan. Mutta joku tunne.

Se joku tunne mulle tulee mietin mä mitä tahansa ihanaa paikkaa jossa olen ollut vain lomallakin. Esimerkiksi Kreikan pieni, sympaattinen Kos-saari, sinne haluan ehdottomasti vielä joskus uudestaankin! Tai Sri Lankan valkeat hiekkarannat! Toisaalta voisi myös ajatella että Innsbruckiin muutto on myös hieman paluuta mun Tirol-juurilleni - ensi kertaa Itävaltaan tullessani laskeuduin juurikin Innsbruckin lentokentälle, katsoin Nordketteä ja olin hetkessä myyty. Nyt se mun samainen ensirakkaus näkyy meidän uuden kodin ikkunasta.

Ihan sama missä on, kaikkein tärkeintä on musta ehdottomasti yksi ainoa asia: se että on onnellinen. Oli se sitten Tirolissa, Lapissa tai Jämsässä (nämä vaihtoehdot eivät tietystikään ole ainoat mahdollisuudet...)! Tunnen läheisesti ihmisiä jotka ovat asuneet koko elämänsä kotikaupungissaan ja ovat siellä enemmän kuin onnellisia. Moni koko ikänsä jopa samassa talossa! Ihmiset ovat niin erilaisia, joten ymmärrän jos jonkun on hankala käsittää meidän intoiluamme tästä muutosta. Samalla haluan kuitenkin muistuttaa asiasta jonka olen jo sata kertaa sanonut: elämä ei ole ikuinen, jos haluaa asioita muuttaa niin se kannattaa tehdä nyt eikä myöhemmin.

"I take a part of you with me now and you won’t get it back
And a part of me will stay here
You can keep it forever dear

Byebye Hollywood Hills
I’m gonna miss you where ever I go

I’m gonna come back to walk these streets again
Remember that we had fun together"

Hollywood Hillsin tilalle voi oikeastaan vaihtaa minkä tahansa paikan jossa olen viihtynyt. Byebye Stubai Hills, byebye Neste Jämsän Portti, byebye St. Johann, byebye Sepänkuja ... Pusii ja ainiin ps. meidän tietokone sekosi (ja olin 6, siis kuusi, vuorokautta täysin ilman internetiä) niin mulla on anopin läppäri lainassa joka ei jaksa pyörittää skypeä :( ! Stefanilla alkoi ISYYSLOMA ja se lupasi yrittää korjata koneen kuntoon, siihen asti hejpodej!

Oma koti turhan kallis

Kuten mainitsinkin, meillä on tällähetkellä menossa jälleen uusi projekti, nimittäin tämän talon myynti ja uuden kodin etsintä josta toivottiin lisäinfoa. Ainakin vakkarilukijat tietää millainen elämänkatsomus mulla on - happiness is not a destination, it's a way of life. Ja jotta voi kokeilla olisiko mahdollista olla nykyhetkeä onnellisempi, täytyy välillä tehdä vähän isompiakin päätöksiä - oli se sitten ulkomaille muutto tai talon myyminen.

Meidän remonttihan sai monia monituisia yllättäviä käänteitä kuten vanhaa remontoidessa yleensä käy. Olimme varautuneet myös siihen, mutta emme niin suuresti mitä nyt satuttiin vaatimaan (esimerkiksi se koko alakerran lattian auki kaivaminen, katon uusiminen, seiniin rautapalkkien asennusta ja mitähän muuta). Kaikkia näitä kamaluuksia varten jouduttiin ottamaan iso lisälaina - ei siis mikään parin tonnin vaan lähes neljäsosa alkuperäisen päälle. Mietittiin tosin jo silloin että entä jos vain jätetään jotain tekemättä, mutta ajateltiin että tehdään nyt huolella ja jos tulee finanssiongelmaa niin on helpompi sitten myydä kun kaikki on perfekt!

Jokunenhan ajatteli että no, oma vikansa kun aloivat hulluttelemaan. Mutta kuka nyt haluaisi asua kodissa jossa ei viihdy? Tuskin kovin moni. Me emme hullutelleet, raha ei palanut timanttihanoihin tai kullattuihin ovenkahvoihin, vaan esimerkiksi energiaystävällisiin lämmitysmenetelmiin, jotka taas ovat sellaisia jotka hyödyttävät myös uutta ostajaa. Jo viime viikolla lämmitys sammutti itse itsensä pariksi päiväksi ja vesi lämpeni pelkän auringon voimalla - eli täysin ilmaiseksi!

Jotta keittiöstä saimme sellaisen kuten toivoimme sekä yhteydessä olohuoneeseen, piti uuteen tilaan laittaa kokonaan uudet putket. Ja koska kaikki putket ja johdot olivat jo 35 vuotta vanhoja, miksei sitten samalla vaivalla uusittu jokaikistä kun se olisi muutenkin kohta ollut edessä. En tiedä miten Suomessa, mutta täällä ainakin uusi, energiamyönteinen talo, sellainen josta tietää ettei sitä vuosikymmeniin tarvitse muuta kuin pintaremontoida, myy huomattavasti paremmin kuin vanha, öljylämmitteinen torppa jonka lämmitykseen saa vuodessa kulumaan kolminollaisen summan.

Lainan kuukausierä kohosi siis melko suureksi. Sekin vielä menisi, mutta lähes millekään ylimääräiselle ei sitten olisikaan tilaa. Kuten kaikki myös tietävät, mä en todellakaan ole mikään suuri rahankuluttaja joka shoppailee kaikki päivät (tai edes kerran kuukaudessa...), mutta joskus sitä haluaa kuitenkin ostaa muutakin kuin ruokaa tai jotain isoa - esimerkiksi lentolippujen tilaaminen äkkiaikataululla ei olisi mahdollista.

Miksi siis kuluttaa lasten lapsuusvuodet puolivalmiissa kodissa suurta lainaa maksellen kaikesta kivasta tinkien kun voi myydä koko talon, maksaa sekä oman että anopin lainat pois, ostaa sille asunnon ja saada vielä varsin mukavan starttisumman uutta, valmista, ihanampaa kotia varten. Niinpä, miksi, mutta silti joku niin sijainnin tai talon vuoksi tekee.

Meille tämä itse talo ei ole tärkeä eikä sijaintikaan juuri meille ole häävi. Nyt kun tätä myy niin sijainti on tietysti paras kaikista koska esimerkiksi dorkat saksalaiset dorkine rahoinensa ovat niin hulluina tähän alueeseen. Suomalaisten on ehkä vaikea käsittää miksi joku maksaa aivan tavallisesta talosta niin friikkejä summia ja onkin aivan eri asia tehdä talokauppoja täällä kuin Suomessa samanlaisella landella, täällä kun jo pelkän tontin hinta on 500-1500 euroa neliöltä.

Mutta että siinä muutama syy jonka ansiosta meitäkin kenties ymmärretään paremmin! Moni kun tuntuu ajattelevan että ihan kamalaa, miksi, mutta me ollaan vain ja ainoastaan innoissamme - ihana päästä sittenkin pois täältä, hihi! Saa nähdä minne me päädytään, ehdottomasti lähemmäs sivistystä ainakin. Jonkin aikaa pääajatuksena oli että muutetaan Innsbruckin lähelle ja siellä käytiin katsomassakin yhtä aivan täydellistä kotosta, mutta sitten Stefan ylenikin yllättäen töissä niin että me taidetaankin pysytellä vähän lähempänä.

Seuraavan kerran asumisista kirjoitellessa voin sitten kertoa millainen asunto meillä on haaveissa - jos on jotain kyseiseen aiheeseen liittyvää mielessä niin hep! Muista aiheista on tulossa mahdollisimman pian juttuja - kun vain joskus ehtisi, tätäkin kirjoitin varmaan viikon kun aina joku heräsi tai tuli kotiin. ;) Ja kohta herää taas Florian eli adioos!

Ps. Ehkä ainoa tänne jäävä asia jota täältä sitten jään kaipaamaan on meidän vastapäiset, ihanat naapurit. Talvella heidän isi rakensi pihalle suuren iglun, jolle Lucas aina nukkumaan mennessä halusi antaa ikkunasta pusun. Kerroin tämän heille ja iglun alkaessa murentua teki naapuri siitä Minionin jotta Lucaksella olisi vielä kivempi hyvänyöntoivotuskamu! How cute is that! :*

Unettomat Tirolissa

Voi, mistähän sitä edes aloittaisi! On tapahtunut niin hurjan paljon kaikkia - lähinnä kivoja - juttuja, että jos illalla on aikaa istua koneella, kuluu se joko niitä kivoja juttuja katsellen tai sitten kaikkia turhuuksia touhuillen. Muutaman edellisviikon ajan meidän päiväthän alkoivat Lucaksen toimesta jo kello viideltä, yleensä kuitenkin viimeistään puoli seitsemältä, joten illalla ei ymmärrettävästi ollut enää ihan terävimmillään!

Otin Lucakselta pinnat pois häkkisängystä, joten sehän nousi sitten aina heti ekalla kerralla herätessään. Eräänä aamuna se oli levittänyt kaakaojauhetta ympäri keittiötä ja itseään, joten en oikein uskaltanut jäädä enää "hetkeks köllimään" sänkyyn kun se tuli meitä herättämään ja jatkoi matkaansa. Aina se ei tosin tullut, kerran esimerkiks heräsin puoli kuuden aikaan siihen kun se imuroi olkkarissa. Kyllä, harkitsin erittäin vakavasti pinnojen takaisin ruuvaamista.

Pidin sen kanssa kuitenkin vähän palaveria ja nykyään se nukkuu noin kuuteen asti, jonka jälkeen tulee hissukseen meitä herättämään kuullessaan Florianin olevan hereillä. Nämä aamut on tosi vaihtelevia varsinkin nyt kun valoisaa on joka päivä aiemmin enkä todellakaan tiedä mitä kellojensiirto saa aikaan. Tuskin ainakaan mitään hyvää. Ja ei, sillä monelta se menee illalla nukkumaan ei ole mitään vaikutusta, kerran se kukkui melkein yhteentoista asti ja tsädääm - viiden jälkeen sirkus jälleen aukesi!

Asiaa ei toki parantanut yhtään se, että Florianin nelikuisena alkanut yöhulinointivaihe ei oikein ottanut rauhoittuakseen, päinvastoin vain pahentui siten että sen höpöttelyn sijaan se itkusteli ja rähinöi. Onneks nyt on alkanut näyttämään paljon paremmalta, viime yönäkin se heräsi vain kahdesti eikä ollut ollenkaan vihainen, tahtoi vain syödä ja nukahti pian uudestaan. Kylläpä olinkin tänä aamuna jälleen kuin uusi ihminen kun Lucas kymmentä vaille kuusi tuli kuiskailemaan olevansa hereillä.

Florian on myös kuin uusi ihminen - se viihtyy nykyään jopa yksin! Siis yksin! En nyt tarkoita ettäkö jätän sen kotiin kun lähden kauppaan, tottakai jonkun pitää olla kokoajan näköetäisyydellä, mutta ne ketkä ovat sen tavanneet voivat myös todeta että ei todellakaan ole sen tapaista viihtyä yksin leikkimatolla leluja katselemassa. Tai ylipäätänsä viihtyä jossain muualla kuin sylissä. Mutta kyllä, nyt se on tapahtunut! Pari kuukautta sitten kirjoitinkin että tuskinpa sitä ikuisesti pitää kantaa ja näin se päivä koitti, kannatti olla kärsivällinen!

Se on siis jo pari viikkoa ollut usein suopea muullekin paikalle kuin sylille eli uskallan jo sanoa että se kanniskelu on ohi. Nyt kun sen vuoksi olen opetellut käyttämään jälleen kahta kättä päivittäisissä askareissa sen yhden sijasta, olen myös tajunnut että olipahan melkoiset ensikuukaudet! Florian on aina ollut aivan ihastuttava, rakas pieni pallero, mutta sen kaltaista newbornia en kyllä toivo kenellekään jolla on jo yksi vilkas uhmainen kotona.

Ylläolevaan kuvaan voi kuvitella Lucaksen kyseisessä tilanteessa: "BABYY, ota kuukkua!". Mun molemmat ihanat muruset ansaitsevat ihan kohta ikiomat postauksensa, kun vain ehtisin! Meillä on tosiaan melkoinen härdelli täällä käynnissä, kun suunnitellaan tässä talon kanssa kaikenlaista kivaa, esimerkiksi siitä pois muuttamista! Niinpä, kauanpa me täällä viihdyttiinkin, mutta koska ilman tätä mahdollisuudet olisi niin paljon suuremmat ollaan päätetty että eihän me haluta näitä lasten lapsuusvuosia elää ikivelkavankeudessa ja finanssihuolissa.

Velkavankeudessa ei siis ole mitään vikaa, mutta jos se velka on niin suuri ja pitkäikäinen (kiitos remontissa ilmenneiden kaikkien hauskojen yllätysten...) kuten meillä, houkuttelee tietysti pienempi ja lyhyempi kivemmalla kodolla hyvin paljon enemmän. Saas nähdä mitä kevät tuo tullessaan, kirjoittelen myös talojutuista mahdollisimman pian lisää, nyt jään odottelemaan armasta miestäni kotiin! Jos jotakuta kiinnostaa joku tietty juttu niin toivokaa, lupaan kiireiltäni toteuttaa toiveenne, pusimuii!

Kiireinen tammikuu

Puhhuh! Ensin meillä oli viisi päivää vieraisilla minun rakas siskokulta ja hänen hurmaava nelivuotiaansa, minun kummityttöni Luna. Sitten oltiin yksi yö keskenämme ja seuraavana päivänä saapui minun armas äitini. Sitten minä tulin hyvin kipeäksi. Olenpa tainnut täälläkin mainita siitä, että ollessani kipeä en koskaan saa kuumetta vaan kituuttelen sellaisessa nuhayskässä ikuisuuden. Edes synnytyksissä lämpö ei ole noussut siitä 36 asteesta mihinkään joka on herättänyt hoitsuissa ihmetystä.

No, nyt nousi! Enpä todellakaan tiedä milloin mulla olisi viimeks ollut lämpöä ennen tätä, joten 39 asteen kuume oli erittäin raaka, varsinkin kun piti samaan aikaan pitää Florian tyytyväisenä. Korkeimmille voimille kiitos siitä että äiti oli edelleen silloin vielä täällä, koska se viihdytti Lucasta niin ettei sen sentään tarvinut kärsiä siitä tylsyydestä. Toki vähän harmi että loppupäivät menivät niin että mä makasin vain sohvalla, mutta aina ei voi voittaa. Onneks äiti tietänee että on tervetullut meille milloin vain ehtiikään, nyt kun meillä on niin ihanasti tilaa!

Tilaa on tosiaan edelleen reilusti, osaksi huonekalujen puutteesta johtuen. Viedessään mun siskon ja Luna-neidin Münchenin lentokentälle otti Stefan äitinsä mukaan ja he poikkesivat Ikeaan Saksan puolelle, koska siellä suuri osa tavaroista on halvempaa kuin Itävallan puolella. Mukaan tarttuikin esimerkiksi pari Kallaxia joista rakennellaan ihana kirjahylly meille, musta kirjat kun ovat yksi kauneimmista sisustuselementeistä! Pelastin ennen remonttia anopilta 21-osaisen valtavan kokoisen kirjasarjan jonka se meinas heittää mäkeen, ne sopii täydellisesti Kallaxin lokeroihin!

Mutta sisustuksesta lisää höpöjä myöhemmin, tämä oli nyt vain tällainen pikainen päivitys että elossa ollaan mutta tämän pidempää en ehdi tarinoimaan, kuvat ehdin ehkä pienentämään! Florian on edelleen samanlainen possu kuin ennen jolle ei juuri kelpaa muu kuin syli, joten näin iltaisin menee hetki ennenkuin saa kaikki asiat hoidettua. Milloinhan se huomaa että elämä on ihan kivaa vaikka ei oliskaan kokoajan mamin sykyssä? Noo, ei parane valittaa, onneks se on tyytyväinen edes silloin, voishan se kitistä vaikka kokoajan! Terveisiä talven keskeltä!

Kiirekuun viimeinen

Jaahas, mistähän sitä aloittaisi melkein kolmen viikon tauon jälkeen? Kiireiden päivittelyistä? Pienen, pian neljä viikkoa täyttävän Florianin kuulumisista? Hieman suuremman Lucaksen syntymäpäiväjuhlista? Meidän ihanista Suomivieraista? Yhdessä yössä saapuneesta lyhyestä talvesta? Vai kenties eräästä ihanasta asiasta, jota ollaan nyt toukokuusta asti odotettu ja joka viime viikonloppuna vihdoin ja viimein toteutui? Kyllä, me asumme jälleen kotona ♥ !

Vaikka koti ei ole vielä täysin valmis, on elo täällä noin tuhat kertaa miellyttävämpää kuin siellä pimeässä, ahtaassa väliaikaiskämpässä keskellä metsää. "Ei täysin valmis" tarkoittaa siis sitä että täältä puuttuu esimerkiksi ulko-ovia lukuunottamatta kaikki ovet, sisäpuolen ikkunalaudat ja parvekekin käsittää tällähetkellä vielä ainoastaan muutaman hassun laudan. Mutta kaikki elintärkeä löytyy - vertauksena: mun eräät sukulaisethan muuttivat myös remontin jälkeen hyvissä ajoin uuteen kotiin eikä heillä ollut suihkua ensimmäiseen kolmeen kuukauteen... Oliko edes lämmintä vettä, en muista? Ja perheessä myös kaksi pientä lasta, ai että!

Noo, ei sentään ihan näin pieniä kuin Florian! Käytiin sen kanssa tiistaina ekaa kertaa meidän lastenlääkärillämme (joka onneks oli leikannut sen oudon pitkän lettinsä pois ja oli taas komea oma itsensä) joka totesi kaiken olevan perfekt eikä löytänyt moitteen sijaa, parin viikon päästä sitten lonkkaultraan. Florian on valitettavasti yhtä ahkera puklaaja kuin Lucas oli, mutta kasvu on siitä huolimatta hurjaa joten ei tarvitse muuta kuin laulattaa pesukonetta joka sekin on niin ihanaa kun sitä ei ole kuukausiin voinut tehdä!

Kotiinmuutto on tosiaan ottanut erittäin suuren osan mun ajastani, koska täällä riittää hommaa aivan kokoajan, nytkin mun pitäis tehdä vaikka ja mitä mutta ajattelin että suon teille nyt edes tällaisen pienen hetken, josko se helpottais ihmisten ikävää! Tätä suurempaan en kyllä nyt pysty venymään, koska Stefan tulee ihan pian töistä enkä tahdo hukata meidän yhteistä aikaa läppärillä istuen! Koitan joku ilta taas ehtiä kirjoittelemaan joitakin terveisiä jostakin aiheesta - järjestys lienee edelleen aika sama ainakin sukulaisille, muut kertokoon jos on jotain tiettyä mielessä, siihen asti kiiremuii!

Hän on täällä ♥

Aloimme puhumaan asiasta viime vuoden puolella. Mietimme, pohdimme ja suunnittelimme. Lopulta pelkkä suunnittelu muuttui toteutukseksi ja kun helmikuussa koitti se hetki, että pitkään kytenyt ajatus olikin konkretisoitunut asiaksi josta oli saatavilla kuvia oikeilla mitoilla, olimme enemmän kuin innoissamme. Syksyllä saisimme uuden perheenjäsenen - meidän täydellisen keittiömme.

Ja nyt, lähes seitsemän kuukautta myöhemmin, on ihana todeta että tämä rakkaus sai eilen vihdoin luvan saapua. Kun perheessä on kaksi ravintola-alan ihmistä, on keittiö todellakin kodin sydän. Mutta millainen olikaan matka tähän pisteeseen?

Keittiöhän oli makuuhuone, jonka seinän takana oli olohuone.

... kunnes pojat hajoittivat seinän.

Siivouksen jälkeen oli tilaa esimerkiksi parille putkelle:

Sitten saapuivat ikkunat!

Lattialämmityksen laiton jälkeen oli vihdoin betonin aika, jonka hieman kuivuttua pääsivät pojat laittamaan kattoa.

Muutama kerros maalia päälle...

... ja olen tullut viimeinkin kotiin ! Ja heti ennenkuin joku alkaa pohtia jotain psykedeelisiä teknobileitä: sininen on pelkkä suojamuovi, kaapistot ovat oikealta väriltään magnoliaa, samaa mitä näkyy saarekkeen tällä puolella.

Yli yhdeksän tuntia touhuttuaan kaksi asentajaa eivät edelleenkään tulleet valmiiksi, mutta tänään keittiössä näyttikin jo tältä:

Uuden terroristin liittyessä perheeseen kiittelen varmasti tätä keksintöä: liesi toimii ainoastaan liesituulettimessa näkyvällä magneetilla! Ei enää koskaan pieniä sormia napsuttelemassa hellaa päälle ja pois! Taso on graniittia jossa on ikuinen takuu! Kiitos nam, huomenna laittamaan laminaatti lattiaan ja sit mä olisinkin valmis muuttamaan vaikka heti, heippa!

Liibalaabaa täydeltä laidalta

Kun ei ehdi, niin ei ehdi! Tai ehkä ehtisi, mutta priorisoin asioita siten että blogin kirjoitus jää listalla valitettavan alas! On myös monia asioita jotka ovat ihan oikeasti tuhat kertaa tärkeämpiä kuin tämä - ehkä Greyn anatomia ei ansaitse paikkaa tärkeiden asioiden listalla lainkaan, mutta kun Lucas käy illalla nukkumaan, on musta ihana ensin siivota rauhassa sen sotkut, sen jälkeen tehdä sohvalle pesä, tyhjentää pää ja alkaa katsomaan sitä maailman parasta sarjaa verigreippejä nauttien siihen asti kunnes Stefan tulee töistä.

Lucaksesta on tullut melkoinen riiviö, joten tuo iltainen oma, ihana nollaushetki tekee aika gutaa! Esimerkiksi syöminen kestää nykyään yleensä noin puolet normaalia kauemmin, koska hänen mielestään on ihan okei nousta seisomaan syöttötuolissa noin 359 kertaa ruokailuhetken aikana. On myös kivaa nousta konttaamaan pöydälle, tai vaikka yrittää astua alas koko tuolista! Joku saisi meidän keskustelusta paljonkin viihdettä - puoli tuntia "Istu nätisti", johon saan joka kerta vastauksen "Pettä, pettä!". Tarkoittaa vettä, ja ei, yleensä se ei edes tahdo sitä.

Toi vaaleanruskea pallo tossa Lucaksesta vasemmalla on pupu. :D

Mutta jos niitä oikeasti tärkeitä asioita - autokoulu! Kyllä, mun on nyt pakko ajaa se ajokortti koska muutetaan remonttia karkuun tuonne vuoren juurelle metsän keskelle enkä varmasti jaksa kävellen lykkiä sieltä itseäni joka päivä ihmisten ilmoille. Tässä asuessa kun on tottunut siihen että ihmisiä näkee kokoajan, joko naapureita tai ohikäveleviä turisteja joten en usko että viihdyn siellä kovin kauaa kerralla pelkkiä puita katsellen.

Onneksi autokoulu ei täällä ole ihan yhtä kallis eikä yhtä pitkäkestoinen kuin Suomessa, vaan teorian saa suoritettua jopa alle kahdessa viikossa, siihen päälle kolmetoista ajotuntia! Tuon luettuani enpä kyllä enää yhtään ihmetellyt miksi pelkäsinkään ensimmäiset kaksi vuotta joka kerta paikallisen kyydissä... Parhaiten mieleen on jäänyt eräs aamuinen töihin ajelu kun yksi armaista työtovereistani veti kuudenkympin alueella 120km/h lasissa ja poliisi sattui pysäyttämään - kokki sanoi että ollaan duuniin menossa "Jaa, no ei sitten mitään, hyvää työpäivää!". Mentiin siis aina työpaikan minibusseilla ja herramunjee olin hätää kärsimässä kun kaikki teki ihan hulluja ohituksia sellaisilla supermutkaisilla vuoristoteillä. Vihaan muutenkin autoja, mutta no can do, landella se on aika pakollinen.

Tämän haalarin ostin syksyllä tosi isona ja vaikka ei ehkä kuvassa siltä näytäkään niin nyt se on jo vähän pieni, höh!

Seuraava erittäin tärkeä asia on ollut välikausivaatetuksen löytäminen! Olen kolunnut Facebook-kirppareita tuhat kertaa päivässä, koska täältä tunnetusti ei saa mitään kivoja, paitsi jotain tyhmiä yksivärisiä. Musta ne on kivan näköisiä muiden lapsilla, mutta Lucakselle sellaista en ostais koska niissä näkyy lika HETI. Kuosilliset antaa vähän enemmän anteeksi ja nojoo, on ne yksiväriset kyllä mun silmään ehkä vähän liian tyylikkäitä tollaiselle tolvanalle taaperolle.

Erästä ihanuushaalaria olen himoinnut kuukausikaupalla, mutta koska hinta oli 60 euroa (jos joku nauraa siellä partaansa "niin paljon muka, haha" niin mä nauran teille), en ole raaskinut ostaa koska siihen tulisi vielä tietysti hullut postikulut tänne lähettäessä. Kunnes tänään joku vinkkasi että kyseisessä nettikaupassa on 20% alennukset! Jebou, se lähti heti tilaukseen, koska mun ihania Suomisukulaisia on tulossa parin viikon päästä joten ne tuovat sen tietysti tullessaan! Nyt täytyy vain toivoa että kylmä kevät jatkuu huhtikuussa eikä tule mitään kamalaa hellettä kuten usein on käynyt. Otin tosin aika ison koon joten toivoa on että se menisi vielä syksylläkin.

Mitä vielä? Kalenteri on ihan täynnä kaikenmaailman remonttiin liittyviä treffejä, saapas nähdä milloin ollaan valmiita kaiken esivalmistelun kanssa. Mä tosin jään aika usein vain haahuilemaan sisustusjuttuja, jotka nekin stressaa aikalailla! Meillä on myös tähän asti ollut Stefanin veljen ruokailuryhmä (jonka päällä tämä tietokonekin on) mutta nyt se ottaa tämän muuttaessaan mukaansa (onneks) joten me otetaan terassin pöytä siihen saakka kunnes remontin jälkeen muutetaan takaisin! Mutta mistäs tuolit? En tahdo noita terassin jättimäisiä tuoleja mutta mitään väliaikaistuolejakaan ei ole järkeä ostaa mutta mistäs minä tiedän mitkä tuolit remontin jälkeisen kodin ruokapöytään sopii ja ARRGH! En ala.

Mutta jos jotain ei stressiä aiheuttavaa: sain vihdoin POLKUPYÖRÄN! Vielä pitää ostaa siihen Lucakselle istuin (ja kypärä tietysti) niin päästään fillaroimaan, veikkaan että se tykkää pyöräilystä aikalailla! Tai sitten se huutaa naama punaisena, enpä yllättyis siitäkään, se on nykyään tosiaan melko arvaamaton kaveri... Hommasin niille pian saapuville Suomisukulaisille tosta 600 metrin päästä lomakämpän joten vähänkö olis hauska suihkia aina fillarilla sinne!

Oho, pitäisköhän useamminkin pitää näin pitkiä taukoja kun kertyy näin paljon pelkkää blablata! Olis vieläkin vaikka ja mitä mutta enää ei ehdi, on ihan oikeaakin tekemistä ennenkuin Lucas herää, heibba!

Remppavinkkejä kiitos!

Vakkarilukijat tietää että meillä alkaa kesän korvilla suuuri remontti. Vaihdetaan anopin kanssa asunnot päikseen, mutta ennen sitä täytyy tehdä hurjasti kaikkea! Tällä hetkellä meillä on kova keittiöstressi, varsinkin Stefanilla, sille on erityisen tärkeää että keittiöstä tulee just eikä melkein täydellinen.

Kuva Freshome

Muut huoneet stressaa tietysti myös, mutta ei läheskään yhtä paljoa kuin keittiö. Kylppäri on ehkä seuraava murheenkryyni, mutta se ei ole onneksi ihan yhtä paha! Meillähän uusitaan tosiaan melkein kaikki joten edessä on melkoinen homma, vaikkakaan se sisustus ei häiriköi mun unia vielä mitenkään. Verhoja ja tyynynpäällisiä voi katsella myöhemminkin, mutta huonekalut olis kyllä kiva olla jo muuttaessa!

Kuva Xxxlutz

Nyt toivoisinkin teiltä vinkkejä - kirjoitteletteko itse omasta remontista tai sisustuksesta tai onko teillä joku suosikkiblogi josta käytte usein katselemassa juttuja? Entäs huonekalut (tai niiden asettelu) - onko jotain tosi käytännölliseks havaittua vinkkiä mitä lapsiperheessä kannattaa olla tai vastaavasti ei kannata olla? Mulle tulee vaatehuone joten en tarvitse mitään kaappeja, mutta entäs lastenhuone - onko joku löytänyt jonkun ihanan kaapiston/hyllykön joka on käytännöllinen myös lapsen kasvaessa?

Pieniä toiveita:

- ei kokovalkoisia koteja

- mutta ei myöskään mitään sateenkaarioksennusta

- vauva/taaperotalouteen sopivia materiaaleja

- ei tuhansien eurojen design-huonekaluja

- Ikea on okei

- ei mitään nahkaista tai mitään mikä näyttää nahkalta

- ei tapetteja, seinätarratkin ehkä vähän niin ja näin

- sohva mieluiten yli neljän istuttava

Vinkkejä saa antaa aivan mistä vaan, aina matoista sohvan kautta pakastimeen! Kokonaisia blogeja, pelkkiä yksittäisiä postauksia tai ihan vaan jotain linkkivinkkejä, kertokaahan ja mä kiitän jo valmiiksi! :)

Naapurina anoppi

Kaikki eivät ole oikein ymmärtäneet meidän asumisjärjestelyjä. Ja jos ovat, on joistakin erittäin hankala kuvitella, miksi kukaan haluaa asua anopin kanssa samassa talossa. Me ei siis asuta samassa asunnossa, vaan ainoastaan samassa talossa. Tätä voisikin kuvailla tavallaan paritaloksi, tosin musta paritaloissa asunnot on yleensä toistensa kopiot, tässä tapauksessa niin ei todellakaan ole, meidän minikämppä on ehkä neljännes (meidän tulevasta) yläkerran asunnosta.

Kuten olen monta kertaa sanonut, Tirolissa asunnot ovat aivan järkyttävän hintaisia, myös täällä meillä. Asumisesta ja siitä miksi tällainen monilla toimiva samassa talossa asuminen on melkeinpä ainut vaihtoehto ellei tahdo mennä vararikkoon, olen kirjoittanut esimerkiksi tässä postauksessa. Tuossa on tosin remonttisuunnitelmien suhteen vähän vanhoja juttuja, remontista löytyy tuoreempaa tietoa täältä.

Siksi ajattelinkin kertoa teille nyt siitä, millaista on asua samassa talossa anopin kanssa! Monella on moisesta varmasti melkoisia kauhukuvia, enkä mäkään voisi kuvitella asuvani näin jos oma anoppini olisi joku noita-akka. Stefanin äiti on kuitenkin onneksi aivan ihana ihminen jonka kanssa olen aikalailla samalla aaltopituudella (no niin samalla kuin 30 vuotta vanhemman, eri kulttuurissa kasvaneen ihmisen kanssa voi olla), joka sanoikin meidän vihkimispäivänä "nyt minäkin sain tyttären".

Moni ehkä ajattelee että kotona ei ole hetkeäkään rauhaa kun anoppi tunkeutuu kokoajan nurkkiin. Meillä näin ei ole, joskus saattaa mennä päiviä niin että en näe omaani ollenkaan - niin, törmäätkö sä naapureihisi joka päivä, en usko.

Toki tässäkin asiassa pitää muistuttaa että ihmiset ovat erilaisia, ehkä jonkun toisen anoppi onkin juuri sellainen jonka on pakko mennä joka päivä mennä tarkistamaan miten se miniä sitä hänen lapsenlastaan siellä hoitaa. Sellainen, joka kyselee asioista jotka eivät hänelle kuulu, kertoo ikivanhoja ohjeita odottaen että niitä käytetään ja ehkä jopa arvostelee esimerkiks vähän sotkuista kotia.

Kuten sanoin, Stefanin äiti on ihana ihminen jonka kanssa on helppo jutella ja kysellä asioista ilman arvostelua. Se ei todellakaan tyrkytä mitään neuvojaan, vaan kertoo niitäkin ehkä jopa vähän varauksella - "silloin 25 vuotta sitten lääkärit sanoivat niin ja näin, mieti!". Jos Lucas on sillä hoidossa, se tekee kiltisti asiat sen kanssa kuten olen pyytänyt. Paitsi sukkahousut se laittaa bodyn päälle, ai kauhea. Se nyt ei ehkä maailmaa kaada.

Samassa talossa asumisesta löytyy oikeastaan lähinnä positiivisia puolia. Ehkä paras on tietysti se, että jos tarvitaan lastenvahtia, se todellakin löytyy läheltä ja on helppo käydä pikaisestikin jossakin kun ei tarvitse ensin ajella viemään lasta jonnekin hoitoon. No okei, niin usein me ei ilman Lucasta jossain käydä, mutta kuitenkin, näin talven tullessa sentään laskemassa!

Kun Lucas oli pieni, tuli Stefanin äiti yleensä meille. Jos käytiin kesällä illalla jossain kun Lucas jo nukkui, vietiin yläkertaan vain itkuhälytin koska se nukkui illat aina tosi sikeästi, mutta jos olisikin käynyt niin että se olis sattunut heräämään olis mummon pitänyt tulla vasta sitten alakertaan.

Jos leipoessa huomaan että eikä, jotain puuttuu, on helppoa ja nopeaa käydä koputtelemassa anopin ovella josko hänellä olis lainata mulle jotakin (esimerkiks perunalaatikon jo aloitettuani huomasin että olin edellispäivänä käyttänyt kaikki vehnäjauhot). Tämä toimii molemminpäin, samoin jos kauppaan lähtiessä törmää pihalla toiseen voi kysyä tarvisko hänkin jotakin.

Ulkoroskis on ääriään myöten täyteen tupattu, jäteauto tulee seuraavana päivänä mutta kotona ei ole enää yhtään roskikseen laitettavaa lappua jotta auto ottaisi senkin kyytiin. Anoppi hei, lainaisitko yhden. Ja seuraavalla kerralla toisinpäin.

Jos Lena-serkku tai Stefanin isi tai joku muu sen sukulaisista on käymässä mummolla, on helppo hilpaista yläkertaan ottamatta mitään tavaravuorta mukaan tai suunnittelematta kuinka pitkään aikoo poissa olla. Ei kuitenkaan ravata siellä kovin usein, joten kaikki mummolan lelut sun muut on Lugista aina yhtä kiinnostavia!

Jos jotain negatiivista pitää keksiä, niin ehkä se, että koska asutaan näin lähekkäin, tapahtuu yllätyshyökkäyksiä usein! Tunnen itseni välillä tosi saamattomaksi etanaksi kun anoppi tulee tuomaan jotakin ja esimerkiks ikkunat on edelleen yhtä likaiset (Lucas lääsii niitä aika huolella) kuin viikko sitten - sehän tietää että en käy töissä eli pitäishän mulla olla aikaa pestä ne vaikka joka päivä! Höpöhöpö, ei se niin ajattele, sanoo Stefan aina, se on itsekin ollut kotiäiti. Silti!

Ennen, silloin kun Lucas oli pieni, tunsin itseni myös superlaiskaksi aina kun anoppi tuli yllättäen kylään (siis yleensä sillä on aina joku syy, tuo esimerkiks postia) ja olin äksänä sohvalla Lucaksen kanssa. Miten niin pienen vauvan kanssa saa muka itsensä väsyneeksi, sehän voisi vaikka mopata lattiaa, ajattelin aina anopin miettivän. Nykyään kun Scofield tuhoaa mun unensaantini, voin uupuneena lukea Lucaksen kanssa kirjoja tai leikkiä legoilla eikä näytä ollenkaan siltä ettäkö olisin kamala laiskuri!

Kuvat tarjosi Google ja kuten ehkä voitte tekstistä päätellä, ne eivät kuvasta meidän anoppi-miniä-suhdettamme! Onko muilla yhtä kivoja anoppeja vai onko jollakin oikeasti sellainen hirviöanoppi mitä leffoissa näkee tai edes vähän sellaiseen viittaavaa? Joitakin yksittäisiä kauhujuttuja olen joskus kuullut, mutta niitä ei ole paljoa!

Jos joku miettii tämänkin jälkeen edelleen sitä, miksi ihmeessä me ei vain osteta jostain muualta taloa vaan remontoidaan tämä ja asustellaan anopin kanssa - no tässä vielä yksi esimerkkivaihtoehto (about samankokoinen mikä meidän tuleva asunto tulee olemaan) meiltä päin:

www.immowelt.at

Vois ostaa! Nyt Prison Breakia kun mun armas mieheni on vihdoin hetken kotona, sillä vähän kiirusta pitää duunissa! Adioos!