And a part of me will stay here

Olen tähän, lähes 27 vuoden ikään, mennessä asunut kahdessa eri maassa, viidellä eri paikkakunnalla kahdessatoista eri kodissa. Eli tuleva muutto ei ole mikään järkyttävän suuri, erilainen muutos elämässäni eikä myöskään varmasti jää viimeiseksi muutoksi. Ollaan ajateltu että jos nyt tuossa viihdytään niin noin kuuden vuoden päästä olisi hyvä jälleen vaihtaa isompaan asuntoon, Lucaksen ollessa kymmenen eli vaihtaessa muutenkin koulua. Mutta saa nähdä, voi olla että muutetaan heti vuoden päästä, never know!

Tottakai asunnosta toiseen muutto on aina muutos, oli se sitten samalla paikkakunnalla tai jopa maasta toiseen. Innsbruck on kuitenkin meille molemmille tuttu paikka vaikka mä en juuri siellä asunut olekaan ja jossa esimerkiksi tiedän eksyväni ehkä jopa joka päivä ensimmäisten vuosien ajan. Asuin Jämsässä yli 20 vuotta ja viimeisinä vuosinani eksyin sinne kahdesti (Tervasmäkeen sekä Palomäkeen, varokaa vain, petollisia paikkoja). Kitzbühel on vielä Jämsääkin pienempi kaupunki jossa käyn melko usein, mutta eksyn sinne silti jokaikinen kerta. En tajua miten ihmismuisti voi pelata - muistan kaikenmaailman tunnusluvut, vakuutusnumerot, pankkikoodit sekä -salasanat vuosien takaa mutta en muista mistä risteyksestä pitikään kääntyä ja minnehän suuntaan jotta löytää viraston jossa kuukausi sitten kävi.

Olen asunut mitä kauneimmissa paikoissa, mitä upeimpien vuorien juurilla. Montaa tietä on tullut kuljettua, monia maisemia nähty. Ja nyt on jälleen aika vaihtaa niitä maisemia. Mutta se ei tietenkään tarkoita ettäkö jätettäisiin Wilder Kaiser täysin taaksemme - asuuhan täällä edelleen meidän sukulaisiamme joita varmasti tullaan tervehtimään. Ja kuvat kulkevat aina mun mukana, minne ikinä menenkin. Ei voi ehkä kuitenkaan puhua ikävästä, sillä maisemiin liittyviä tunteita ei voi mitenkään verrata siihen ikävään mitä tunnen ihmisiä kohtaan. Mutta joku tunne.

Se joku tunne mulle tulee mietin mä mitä tahansa ihanaa paikkaa jossa olen ollut vain lomallakin. Esimerkiksi Kreikan pieni, sympaattinen Kos-saari, sinne haluan ehdottomasti vielä joskus uudestaankin! Tai Sri Lankan valkeat hiekkarannat! Toisaalta voisi myös ajatella että Innsbruckiin muutto on myös hieman paluuta mun Tirol-juurilleni - ensi kertaa Itävaltaan tullessani laskeuduin juurikin Innsbruckin lentokentälle, katsoin Nordketteä ja olin hetkessä myyty. Nyt se mun samainen ensirakkaus näkyy meidän uuden kodin ikkunasta.

Ihan sama missä on, kaikkein tärkeintä on musta ehdottomasti yksi ainoa asia: se että on onnellinen. Oli se sitten Tirolissa, Lapissa tai Jämsässä (nämä vaihtoehdot eivät tietystikään ole ainoat mahdollisuudet...)! Tunnen läheisesti ihmisiä jotka ovat asuneet koko elämänsä kotikaupungissaan ja ovat siellä enemmän kuin onnellisia. Moni koko ikänsä jopa samassa talossa! Ihmiset ovat niin erilaisia, joten ymmärrän jos jonkun on hankala käsittää meidän intoiluamme tästä muutosta. Samalla haluan kuitenkin muistuttaa asiasta jonka olen jo sata kertaa sanonut: elämä ei ole ikuinen, jos haluaa asioita muuttaa niin se kannattaa tehdä nyt eikä myöhemmin.

"I take a part of you with me now and you won’t get it back
And a part of me will stay here
You can keep it forever dear

Byebye Hollywood Hills
I’m gonna miss you where ever I go

I’m gonna come back to walk these streets again
Remember that we had fun together"

Hollywood Hillsin tilalle voi oikeastaan vaihtaa minkä tahansa paikan jossa olen viihtynyt. Byebye Stubai Hills, byebye Neste Jämsän Portti, byebye St. Johann, byebye Sepänkuja ... Pusii ja ainiin ps. meidän tietokone sekosi (ja olin 6, siis kuusi, vuorokautta täysin ilman internetiä) niin mulla on anopin läppäri lainassa joka ei jaksa pyörittää skypeä :( ! Stefanilla alkoi ISYYSLOMA ja se lupasi yrittää korjata koneen kuntoon, siihen asti hejpodej!

Hello, it's us!

Puhh! Lyhyestä virsi kaunis: mulla oli ennen joulua vihdoin ja viimein se autokoulun teoriakoe. Lääkärintodistuksen saaminen kesti kaikkine paperitouhuineen niin pitkään että jouduin istumaan koko teoriakurssin uudestaan. No hard feelings, onneks ei maksanut mitään, ohi on ja sitä rataa, pääasia että sain vihdoin tehtyä sen typerän kokeen. Paitsi että en päässyt kuin yhden moduulin läpi, joten jouduin uusimaan toisen moduulin joka taas kesti koska oli joululomat ja mitä vielä. No, pääsin sen sitten onneksi läpi, enää ei puutu kuin ajotunnit ja inssi!

Lisäksi mulla oli Innsbruckissa kielidiplomikoe, jota vieraskielisenä tarvitsen kouluun hakemiseen. Onneksi sitä varten mun ei tarvinut kuin opetella muutamia kielioppiasioita jotka puheessa on unohtuneet, muuten koe oli hyvin iisi. Pari tekstiä, kuullunymmärtämisiä, lyhyitä esseitä sekä suullinen osio. Stressiä tuotti ainoastaan se että diplomin tarpeesta ilmoitettiin hyvin myöhään, kokeita on erittäin harvoin, se kesti 4-5 tuntia ja ainoa sopiva oli Stefanin yhtenä vuoden tärkeimmistä työpäivistä (eli Hahnenkammrennen-Weißwurstparty-perjantaina).

Noo, been there, done that. Diplomin saatuani sain sitten vihdoin lähetettyä kouluhakemukseni joka sisälsikin vaivaiset 23 sivua kaikenmaailman papereita - ja ehdin kuin ehdinkin ja viime viikolla saapui pääsykoekutsu, kahden viikon päästä on ensimmäinen osio.  Paperihommat sikseen - mitäs muuta meille kuuluu? Ei mitään kummempia, odoteltiin kovasti talvea ja joulun jälkeen se sitten vihdoin tuli! Tämä oli mun seitsemäs jouluni Tirolissa - ja seitsemäs musta sellainen. Tokihan yli 2000 kilometrissä on ollut aina lunta, mutta laaksossa ei.

 

Mieletöntä kesää seurasi siis upea syksy sekä alkutalvi. Vaikka lunta ei herunut, muistin silti olla kiitollinen siitä että aurinko jaksoi melkein joka päivä paistaa täysin pilvettömältä taivaalta - olisihan sitä voinut sataa vettä tai räntää vaakasuoraan. Silti, me toivottiin kovasti että kunnon talvi vihdoin ilmoittaisi itsestään ja onneksi se sitten vihdoin tuli! Jälleen kerran Tirolille tyypilliseen tapaan tuli monta päivää putkeen lunta ja kun taivas vihdoin aukesi, oli maisema aivan uskomattoman kaunis.

Mun sisko aina käskee kirjoittaa blogia ja kun vastaan olevani kiireinen se ihmettelee että miten muka voin olla! Aamupäivät kuluvat milloin missäkin touhuissa lasten kanssa, heidän mennessä päiväunille treenaan pääsykokeisiin, sitten touhutaan taas ja heidän mennessä yöunille joko treenaan jälleen pääsykokeisiin tai katsotaan Stefanin kanssa iki-ihanaa Walking Deadia! Istun tässä tietokoneella ainoastaan lasten ollessa nukkumassa jolloin usein ajattelen että "käyn vain äkkiä" jolloin teen vain jotain höpöhöpöjuttuja ajatellen että en ehdi kirjoittamaan.

Mutta nyt sen tein! Ei me siis oikeasti olla mitään älykiireisiä vaikka mähän käyn nykyään jopa töissä ! Haha, naapuri kysyi voisinkohan auttaa heidän pienessä hotellissa parina iltana viikossa ja mähän suostuin - aivan mahtava mahdollisuus totutella pikkuhiljaa lähes 3,5 vuoden kotona olon jälkeen jälleen työelämään. Mitä tulee kotiäitiyteen, olen täysin keskieurooppalaistunut: haluan olla mahdollisimman pitkään mahdollisimman paljon lasten kanssa kotona kun he vielä pieniä ovat.

Siksikin on hyvä että ammattikorkealinjalle jolle olen hakemassa, on erittäin hankala päästä. Koulupäivät saattavat venyä tosi pitkiksi, kun taas työpaikat joille syksyllä aion hakea, ovat maksimissaan 18-21h/viikko. Olen aina ollut hurja tekemään töitä, mutta kauhistuttaa ajatus että olisin 8-10 tuntia päivästä erossa lapsista kun he ovat vielä näin pieniä. Yritän ehdottomasti ihan parhaani haun kanssa mutta mulla on nyt sellainen asenne että tänä keväänä käyn vähän niinkuin vain katsomassa millaiset pääsykokeet ovat ja ensi keväänä haen sitten ihan sata lasissa.

Mitäpä muuta - kirjoitettiin joku aika sitten talosta myyntisopimus ja pari viikkoa sitten löydettiin täydellinen asunto Innsbruckista. Oltiin jo asennoiduttu siihen ettei löydetä ikinä mitään, muutetaan vain vuokralle ja etsitään samalla kunnes tämän kyseisen asunnon hinta alkoi pudota. Tällähetkellä odotellaan mitä meidän talon ostaja sanoo - jos hän maksaisi vähän aiemmin saatettaisiin hyvinkin ostaa kyseinen asunto, myyjällä kun on kova kiirus saada se myytyä ja on valmis laskemaan hintaa entisestään aika hurjasti!

Tämä oli nyt vain tällainen yleinen kuulumispostaus - kaikilla menee siis hyvin! Lapset on ihania omia itsejään, Florian ei osaa sanoa mitään muuta kuin "Papa" (eli isi) ja Lucas hallitsee molemmat kielensä mainiosti. Mun äiti oli juuri täällä viikon ja hyvin ymmärsivät toisiaan! Silloin molemmat lapset sattuivat olemaan kipeänä joten ei päästy touhuamaan mitään erikoisuuksia, mutta onneks kotonakin on kivaa!

Pienensin jo hirviän kasan kuvia kunnes tajusin että eihän ne mahdukaan tähän! Siispä jätin kaikki ihanat talvikuvat pois ja laitan ne heti omaan postaukseen jonka lupaan laittaa vaikka heti huomenna, ainakin sukulaiset ja Tirolifanit kun tykkää katsoa pelkkiä kuviakin! Siksikään tässä ei nyt juuri Lucaksesta ole kuvia, siitä kun ei sisällä oikein saa mitään normaaleja kuvia! Anyhow, sellaista kuuluu meille, entäs teille? Paljon terveisiä kaikille ♥ !

Ps. Sandra, oletko vielä täällä? Mitä kuuluu, joko vaavi on maailmassa, onko se tyttö vai poika, minkä nimen se sai jajajaja ! Kerro mitä teille kuuluu :) !

Oma koti turhan kallis

Kuten mainitsinkin, meillä on tällähetkellä menossa jälleen uusi projekti, nimittäin tämän talon myynti ja uuden kodin etsintä josta toivottiin lisäinfoa. Ainakin vakkarilukijat tietää millainen elämänkatsomus mulla on - happiness is not a destination, it's a way of life. Ja jotta voi kokeilla olisiko mahdollista olla nykyhetkeä onnellisempi, täytyy välillä tehdä vähän isompiakin päätöksiä - oli se sitten ulkomaille muutto tai talon myyminen.

Meidän remonttihan sai monia monituisia yllättäviä käänteitä kuten vanhaa remontoidessa yleensä käy. Olimme varautuneet myös siihen, mutta emme niin suuresti mitä nyt satuttiin vaatimaan (esimerkiksi se koko alakerran lattian auki kaivaminen, katon uusiminen, seiniin rautapalkkien asennusta ja mitähän muuta). Kaikkia näitä kamaluuksia varten jouduttiin ottamaan iso lisälaina - ei siis mikään parin tonnin vaan lähes neljäsosa alkuperäisen päälle. Mietittiin tosin jo silloin että entä jos vain jätetään jotain tekemättä, mutta ajateltiin että tehdään nyt huolella ja jos tulee finanssiongelmaa niin on helpompi sitten myydä kun kaikki on perfekt!

Jokunenhan ajatteli että no, oma vikansa kun aloivat hulluttelemaan. Mutta kuka nyt haluaisi asua kodissa jossa ei viihdy? Tuskin kovin moni. Me emme hullutelleet, raha ei palanut timanttihanoihin tai kullattuihin ovenkahvoihin, vaan esimerkiksi energiaystävällisiin lämmitysmenetelmiin, jotka taas ovat sellaisia jotka hyödyttävät myös uutta ostajaa. Jo viime viikolla lämmitys sammutti itse itsensä pariksi päiväksi ja vesi lämpeni pelkän auringon voimalla - eli täysin ilmaiseksi!

Jotta keittiöstä saimme sellaisen kuten toivoimme sekä yhteydessä olohuoneeseen, piti uuteen tilaan laittaa kokonaan uudet putket. Ja koska kaikki putket ja johdot olivat jo 35 vuotta vanhoja, miksei sitten samalla vaivalla uusittu jokaikistä kun se olisi muutenkin kohta ollut edessä. En tiedä miten Suomessa, mutta täällä ainakin uusi, energiamyönteinen talo, sellainen josta tietää ettei sitä vuosikymmeniin tarvitse muuta kuin pintaremontoida, myy huomattavasti paremmin kuin vanha, öljylämmitteinen torppa jonka lämmitykseen saa vuodessa kulumaan kolminollaisen summan.

Lainan kuukausierä kohosi siis melko suureksi. Sekin vielä menisi, mutta lähes millekään ylimääräiselle ei sitten olisikaan tilaa. Kuten kaikki myös tietävät, mä en todellakaan ole mikään suuri rahankuluttaja joka shoppailee kaikki päivät (tai edes kerran kuukaudessa...), mutta joskus sitä haluaa kuitenkin ostaa muutakin kuin ruokaa tai jotain isoa - esimerkiksi lentolippujen tilaaminen äkkiaikataululla ei olisi mahdollista.

Miksi siis kuluttaa lasten lapsuusvuodet puolivalmiissa kodissa suurta lainaa maksellen kaikesta kivasta tinkien kun voi myydä koko talon, maksaa sekä oman että anopin lainat pois, ostaa sille asunnon ja saada vielä varsin mukavan starttisumman uutta, valmista, ihanampaa kotia varten. Niinpä, miksi, mutta silti joku niin sijainnin tai talon vuoksi tekee.

Meille tämä itse talo ei ole tärkeä eikä sijaintikaan juuri meille ole häävi. Nyt kun tätä myy niin sijainti on tietysti paras kaikista koska esimerkiksi dorkat saksalaiset dorkine rahoinensa ovat niin hulluina tähän alueeseen. Suomalaisten on ehkä vaikea käsittää miksi joku maksaa aivan tavallisesta talosta niin friikkejä summia ja onkin aivan eri asia tehdä talokauppoja täällä kuin Suomessa samanlaisella landella, täällä kun jo pelkän tontin hinta on 500-1500 euroa neliöltä.

Mutta että siinä muutama syy jonka ansiosta meitäkin kenties ymmärretään paremmin! Moni kun tuntuu ajattelevan että ihan kamalaa, miksi, mutta me ollaan vain ja ainoastaan innoissamme - ihana päästä sittenkin pois täältä, hihi! Saa nähdä minne me päädytään, ehdottomasti lähemmäs sivistystä ainakin. Jonkin aikaa pääajatuksena oli että muutetaan Innsbruckin lähelle ja siellä käytiin katsomassakin yhtä aivan täydellistä kotosta, mutta sitten Stefan ylenikin yllättäen töissä niin että me taidetaankin pysytellä vähän lähempänä.

Seuraavan kerran asumisista kirjoitellessa voin sitten kertoa millainen asunto meillä on haaveissa - jos on jotain kyseiseen aiheeseen liittyvää mielessä niin hep! Muista aiheista on tulossa mahdollisimman pian juttuja - kun vain joskus ehtisi, tätäkin kirjoitin varmaan viikon kun aina joku heräsi tai tuli kotiin. ;) Ja kohta herää taas Florian eli adioos!

Ps. Ehkä ainoa tänne jäävä asia jota täältä sitten jään kaipaamaan on meidän vastapäiset, ihanat naapurit. Talvella heidän isi rakensi pihalle suuren iglun, jolle Lucas aina nukkumaan mennessä halusi antaa ikkunasta pusun. Kerroin tämän heille ja iglun alkaessa murentua teki naapuri siitä Minionin jotta Lucaksella olisi vielä kivempi hyvänyöntoivotuskamu! How cute is that! :*

Terkkuja landelta!

Huhhuijaa, täällä kirjoittelee tästä hurjasta häslingistä jokseenkin väsähtänyt mutta samalla kaikesta uudesta innoissaan oleva minä! Vielä keskiviikkona itkeä vollotin vuolaasti kotona viimeisiä tavaroita pakkaillessani - vaikka me ei liiemmin välitettykään meidän minikaksiosta ja oli tiedossa ettei siinä kukaan voi ikuisesti asua niin silti, se oli Lucaksen ensimmäinen koti, siellä tapahtui paljon ihania asioita. Tottakai myös sillä, millainen tämä meidän väliaikaiskotomme on, on vaikutusta - pelkäsin hirveästi että Lucas ei viihtyisi täällä ja ihmettelisi miksei mennä jo takaisin kotiin. Mutta ei, se on innoissaan hurjasta tilamäärästä ja on nukkunutkin meistä kaikista parhaiten!

Tämä väliaikaiskoto on siis vanha, iso maalaistalo (eikös Bauernhofin voi noin suomentaa?) jonka Stefanin työpaikka peltojen vuoksi joskus osti. Täällä onkin älyttömästi tilaa, sekä sisällä että ulkona ja on ihanaa ettei tarvitse pelätä autoja (tai pyöräilijöitä, nekin on hulluja) kokoajan. Rauhaa on ehkä vähän liiaksikin, mutta leikin että tämä on vähän niinkuin kesämökki, ollaan kesälomalla Bauernhofilla! Nojoo, on meillä sentään lämmin vesi ja sähköt, niitä ei kaikilla mökeillä olekaan! Ja ihan huikeat näkymät, onkin mennyt monta vuotta ilman että jaksaa joka päivä ihastella kuinka kaunista täällä onkaan.

Mua jännitti kovasti mitenhän me mahdutaan kaikki (meidän pieni perhe, Stefanin äiti sekä tässä asumisoikeudella asuva vanha mummeli) sopuisasti saman katon alle mutta kuten sanoin, täällä on ihan valtavasti tilaa eikä vielä tässä muutaman päivän aikana ole kukaan ehtinyt käydä kenenkään hermoille, ainakaan kovin pahasti! Saa nähdä mitä kesä tuo tullessaan, lupaan kirjoitella tositarinoita millaista onkaan asua melkein samassa asunnossa anopin kanssa, kuulostaa melko extremeltä!

Muutto osui melkoisen huonoon saumaan, keskelle kiekkoskaboja ja autokoulua! Onneks sain sentään ne teoriat viime viikolla valmiiksi joten ei tarvitse kuin käydä vähän ajelemassa. Keskiviikkona oli vasta mun toinen tuplatunti ja ajoin koko tunnin ihan oikeilla teillä, vieläpä jopa sata lasissa! Mulla on ollut nyt molemmilla kerroilla tosi mukava opettaja, ensin tosin vähän jänskätti kun se on myös niin komea mutta onneks en ehdikään keskittyä siihen ollenkaan kun harjoituspaikalla piti pelätä junia ja muualla tosiaan kaikkea muuta liikennettä!

Tällähetkellä kirjoittelen tätä tekstiä Wordiin koska meidän nettitikku ei jostain syystä oikein tahdo yhdistyä mun viisivuotiaaseen läppäriin. Tietokone on vielä vanhassa kodissa koska kävin siellä katsomassa matseja netistä (siellä on siis kiinteä netti, tosin sähköt katkotaan ensi viikolla...) koska myöskään televisio ei ilman tiettyä kaapelia näkynyt. Ja no, oli ihan kivakin katsoa matsit suomeksi koska kuten täälläpäin kiekkoa katsoneet tietävät, saksalaisten selostus ei kovin hääviä ole! Joko ne eivät puhu ollenkaan tai sitten ne puhuvat ihan höpönlöpöjä - yleensä nekin erittäin jäljessä!

Mutta tiivistettynä: elämä rullailee ja hymyjä riittää kiireestä ja huolimatta! Vanha koti on vihdoin lähes kokonaan tyhjä tavaroista (no pakko ollakin, huomenna lähtee ikkunat!), Lucaksella menee mainiosti, masu kestää hyvin ahkerointia ja kesä on kaunis! Kirjoittelen asioista vielä erikseen, tämä oli vain tällainen nopea infopaketti jonka koitan vielä tänään ehtiä kopioimaan myös blogiin asti! No, enpäs ehtinyt, tänään on jo sunnuntai ja koska sunnuntaisin metelöinti on kielletty on mulla vähän aikaa tähän, kohta lähdetään ajelemaan Achenseelle moikkaamaan Stefanin sukulaisia. Huomenna mulla on ajotunti joten koitan samalla mennä kyselemään joltakin ammattilaiselta mikä siinä nettitikussa on vikana! Nyt on taas kiire, pusuja muii!

Tässä elämä on

Ensimmäinen viikko autokoulua takana. Ei todellakaan ole mun juttu, mutta koska odotin jotain hyvin paljon kamalempaa, oon saanut yllättyä positiivisesti - en olekaan sentään kuollut! Tosin noin pitkään istuminen (3,5 tuntia) on vähän ikävää kun en sellaiseen ole tottunut, enpä edes muista milloin olisin monta päivää putkeen joutunut istumaan noin kauan, ylppäreistäkin tuli suorastaan juostua ulos aina heti kun se pakollinen kolme tuntia oli täynnä.

Kurssi on siis puolivälissä joten olen oppinut jo melko paljon. Esimerkiksi sen, että suurin osa opetuksesta on suunnattu idiooteille, ihmisille joilla on vielä muakin erittäin paljon vähemmän käsitystä ja ymmärrystä liikennekäyttäytymisestä. Kuten todettua, mä vihaan autoja enkä niistä mitään tiedä joten pelkäsin etten ymmärrä sanaakaan kun en osaa mitään sanastoa edes suomeksi, saati sitten saksaksi. Mutta ei, tuollahan pärjäis kuka tahansa urpo!

Tylsien autojuttujen lisäksi olen oppinut yhden melko tärkeän asian, joka ei liity millään tavalla liikenteeseen. Asia, jonka Stefankin on pari kertaa maininnut, mutta joka mun mielestä on ollut ihan höpönlöpöä. Muutama hassu tunti 17-18-vuotiaiden kanssa sai mut ymmärtämään että se onkin oikeassa ja karu totuus on se, että minä en ole enää nuori.

Ei, en koe olevani vanha, älkää ymmärtäkö väärin. Tähän asti oon vaan kuvitellut olevani tosi nuori, esimerkiksi kun Lucas ilmoitti tulostaan, tunsin olevani teiniäiti. Niin, synnytin 23-vuotiaana... Sen jälkeen en pitänyt itseäni enää teiniäitinä (joka musta ei siis ole mitenkään negatiivinen ilmaisu, koin vaan olevani yhtä nuori), mutta tosi nuorena äitinä kyllä. Nyt, kun vuosia loppukesästä kertyy jo 25, olen vihdoin tajunnut että en mä olekaan ihan niin nuori. Olen pian lähempänä viittäkymppiä kuin syntymääni.

Kuten olen maininnut, mä halusin aina lapset ennenkuin täytän 30. En vaan ikinä suunnitellut tarkemmin milloin, koska suunnitelmiin kuului paljon kaikkea muuta - piti nähdä maailmaa, piti opiskella, piti hankkia mies, koti ja mitä näitä nyt onkaan. Oli kiire elää. Muistan kun istuin neljä vuotta sitten rauhassa yksin vuorilla, mun sisko oli vähän sitä ennen kertonut olevansa raskaana. Kuulokkeista alkoi soida PMMP:tä ja tunsin itseni tosi nuoreksi, villiksi ja vapaaksi. "Siskosta tuli jo äiti asuntolainoineen."

Kuten kaikki myös tietävät, Lucas ei ollut suunniteltu jonka mun mielestä voi sanoa ääneen, moni kun tuntuu ajattelevan että lapsi on jotenkin vähemmän rakastettu jos sitä ei ole vuosikaupalla yritetty. No, ehkä jollain sitten on näin, mutta meidän rakkaus Lucasta kohtaan ei kyllä todellakaan ole yhtään sen pienempää moisesta syystä. Pointti on se, että mulla ei ole aavistustakaan missä just nyt tällähetkellä olisin jos herra ei olisi itse tahtonut tähän maailmaan ilmestyä.

"24 vuotta, aika vastuu kerätä, villit vuodet sai mut kaipaan tasapaksuu elämää." Ei, mä en tuntenut noin, mähän olin nuori kuin mikä ja tasapaksu elämähän on vanhoille ihmisille. Joo, tässä parin vuoden aikana olen tajunnut että vaikka bailaamisen sijaan olen mieluummin kotona, tasapaksua (joka yleensä mielletään tylsäksi) elämä tuskin tulee koskaan olemaan. Tai no, katsotaan kymmenen vuoden päästä, mutta siihen on tosiaan vielä aikaa.

Se, että ymmärrän nyt etten ole enää ihan niin nuori kuin mitä tähän asti olen kuvitellut, ei tietenkään ole muuttanut mitään. Rakastan mun elämääni edelleen yhtä paljon kuin viime viikollakin kuten sen pitäis ollakin, ihan sama kuinka vanha tai nuori on, pitäis tehdä just niinkuin itsestä parhaalta tuntuu - olla onnellinen.

Moni meidän autokoulukurssilta taitaa pitää mua ihan ikäloppuna muumiona, mutta on ollut hauska huomata että myös seitsemän vuotta nuorempien kanssa voi vielä keskustella vaikka elämäntilanteet ja kiinnostuksenkohteet ovatkin täysin erilaiset. Stefanilla on duunissa opiskelija joka luuli sitä 35-vuotiaaks - joo, eihän se ihan niin vanhalta näytä, mutta kun sulla on talo, vaimo ja kohta kaksi lasta.

Niin, moni tuntuu edelleen kuvittelevan että se ainoa oikea elämä on se elämä ennen vakiintumista ja lapsia. Ei se vaan ollutkaan. Tässä elämä on, oma, kallis ja ... hyvin, hyvin, rakas. Terveisin minä, kohta 25 vuotta, having time of my life. Pitäkää tekin, elämän ihan jokaisessa vaiheessa, ihan sama kuinka monta vuotta on mittarissa!

Oon myös pahoillani olemattomasta postaustahdista mutta ymmärtänette että sen autokoulussa istumisen jälkeen en illalla pysty istumaan enää tässä koneella kun jopa sohvalla istuminenkin meinaa olla liikaa. Joku painaa masua mutta koitan näin taukopäivinä kirjoitella, niitä olis vielä pari jäljellä, jee!

Superkiirekuu

Tällä viikolla on aikalailla jokaisena iltana käynyt niin, että kun olen saanut Lucaksen unten maille ja istahtanut tähän koneelle päivittääkseni teille, on tapahtunut jotain mikä tämän suunnitelman on tuhonnut. Joko a) Stefan on karannut töistä aiemmin, normaalisti se tulee siis puoli yhdentoista jälkeen, b) on ollut aivan järkyttävä ukkonen ja salamointi (jolloin revin aina kaikki johdot irti), c) meidän ihana nettimme on reistaillut tuttuun tapaansa tai d) telkkarista on tullut jotain huippuhyvää (esim. Wallander tai Harry Potter...).

Täällä ollaan silti! Kiireisinä, mutta paikalla! Toukokuu on ja tulee olemaan varmasti tähän astisen vuoden kiireisin kuukausi, koska kaikki pitää saada hoidettua niin että kesäkuun puolivälissä ihan oikeat remonttimiehet pääsevät sitten hommiinsa. Mehän tehdään sitä ennen aika paljon itse, joten ikinä kotona ollessa ei kyllä voi sanoa ettäkö olisi tylsää, parin viikon sisällä yritetään myös päästä muuttamaan sinne meidän kammottavaan väliaikaiskotoon.

Lucas on tosi kiva apu, levittää jo pakattuja tavaroita... Mutta kun keittokirjojen lukeminen on niin kivaa, namnamnam se hokee kuvia katsoessaan.

Ettei remontointi ja pakkauspuuhat olisi liian vähän, alkaa mulla huomenna myös se kamala autokoulu jossa olen jumissa kahden viikon arki-illat puoli viidestä kahdeksaan. Onneks vain kahdeksaan, koska ens viikolla alkaa myös jääkiekon MM-kisat ja suurin osa Suomen peleistä alkaa just kahdeksalta! Ainoastaan yksi matsi jää näkemättä, mutta selvinnen jotenkin.

En mä ehdi nytkään mitenkään kirjoittamaan kunnolla, koska on sata hommaa hoidettavana ennenkuin Lucas kohta herää ja täytyy lähteä kahvittelemaan. Tulin vain taas kertomaan että hengissä ollaan, mutta datailu ei nyt vain mahdu aikatauluihin ja vaikka mahtuiskin, en tiedä jaksaisinko istua tässä. Toi sateinen ilmakin on varmaan tehnyt musta näin uupuneen, samoin kun masussa kasvava terroristi mutta eiköhän tämä tästä taas, yritetään, heippa!

Baby is a ...

Voi ei, mun on pitänyt kirjoitella teille kumpaa sukupuolta toivoisin tulevan vaavin olevan ennenkuin se selviää, mutta olen ajatellut että onhan tässä vielä ikuisuus aikaa ennen rakenneultraa koska olen kokoajan kuvitellut olevani tosi alussa, mutta parin viikon päästähän on jo puoliväli! No oho, enpäs myöskään ole tajunnut että mullahan on TÄNÄÄN lääkäri jossa voikin viikkojen puolesta olla että sukupuoli näkyy (olettaen siis että beibi on yhteistyöhaluinen)!

Olin siis viime päiviin asti siinä uskossa että tämä on vain joku höpöhöpötarkastus (viimeksi lekuri sanoi tahtovansa että tulen ennen toukokuuta, kun silloin mulla on Innsbruckin klinikalla vauvan elinultra joten ajattelin että tämä liittyy vain siihen), mutta apua kääk eipäs olekaan, yritän nyt siis tässä äkkiä kirjoitella vähän ajatuksia samalla kun mun pizzataikina kohoilee!

Kun mun ystäväni, itse kahden pojan äiti, kysyi kumpaa toivoisin, sanoin vain kliseisesti ihan sama, kunhan on terve. Sen jälkeen yritin alkaa pohtimaan tarkemmin, kumpaa oikeasti toivoisin. Enkä keksinyt. Kuulostaa typerältä, mutta en ihan totta osaa sanoa kumpi olisi edes hiukan mieluisampi. Keksin molemmista hyviä puolia, mutta en silti niidenkään perusteella osaa laskea kummalla niitä olisi enemmän ja kumman sen vuoksi tahtoisin.

Tiedän lähipiiristä että mitä tahansa mikäkin turvotus tai punktio sanookaan, vauvan terveys ei silti ole taattu. Samoin synnytyksessä voi sattua kaikkea mahdollista - kuten Lucaksenkin kanssa, mähän sain sen lastenosastolta viekkuunkin vasta kolmantena päivänä. Siksi toivonkin vain ja ainoastaan tervettä lasta, sukupuolella ei oikeasti ole mulle mitään väliä, ihan sama kuinka dorkalta kuulostaa.

Mitäkö hyvää olisi TYTÖSSÄ ?

♦ Kaikki olisi ihan uutta pyllypesusta lähtien, siellähän on ihan eri värkit alakerrassa!

♦ Vaatteiden ostelussa aukeaisi samoin aivan uusi maailma, onneks mulla on ollut pian neljä vuotta kummityttö jolle olen saanut ostella kaikkia ihania tyttövaatteita - niitä kun löytää kivoja niin paljon helpommin kuin pojalle.

♦ ... syystä että mä rakastan kaikkia tyttövärejä, omastakin vaatekaapista löytyy eniten pinkkiä, vaaleanpunaista ja violettia.

♦ Lucaksen ruskeavalkokukkaiset yhdistelmävaunut kävisi silti, ne kun valittiin just sen takia että jos joskus saadaan vielä tyttö.

♦ Me voitais sitten isompana harrastella yhdessä kaikkia tyttöjuttuja, esimerkiks me ratsastettiin mun äidin ja siskon kanssa. Tosin mä pelasin myös jääkiekkoa, mutta kuitenkin!

Entäs toinen POIKA ?

♦ Ei menisi vaatteisiin yhtä suuria omaisuuksia kuin tytöllä, koska olen säästänyt jonkin verran Lucaksen vaatteita.

♦ ... tosin en kyllä tahdo pukea vauvaa ihan samoihin vaatteisiin kuin isoveljeä, joten ihana päästä etsimään myös uusia! Nimenomaan etsimään. Niitä kun ei noin vain löydy.

♦ Yhdistelmävaunujen lisäksi myös Lugin uudet matkarattaat voisi kierrättää mainiosti, ne kun ovat ihanan turkoosit!

♦ Ehkä kaikista paras olisi se että saisin sisustaa lastenhuoneen täysin poikavärein enkä millään molemmille sopivilla, koska nojoo, mä oon aika tarkka mikä on kummankin väri eikä mikään valkoinen lastenhuone hotsita tippaakaan!

♦ Ja olishan kaksi poikaa nyt aika hauska. Leikitkin sopis paremmin yhteen isompina!

Kuten olen sata kertaa sanonut mutta ennenkuin joku sen kommentoi - tiedän jokaisen lapsen olevan yksilö ja voihan olla että tulee sieltä kumpi vaan, tulee sisaruksista pahimmat riitapukarit ikinä. Ikinä ei voi tietää, mutta miksi sitä pitäiskään? Ainut minkä tahdon tietää, on se että kumpi sieltä tulee koska haluan ostaa tai olla ostamatta tavaroita, heittää pois tai jaotella Lucaksen vanhat vaatteet, sisustaa lastenhuoneen ja ihan vain suunnitella ja odotella ♥.

... Tittidii, tänään on jo seuraava päivä ja olen äärettömän onnellinen kun saan teillekin kertoa mitä eilisessä ultrassa paljastui - meidän perheeseemme liittyy syksyllä ...

POIKA ♥ !

Fiilis on aikalailla samanlainen kuin Lucaksella ylläolevassa kuvassa. Olen onnellinen, mitä sä luulit? Pojathan tunnetusti on ihania! Kenties luvassa on vähemmän draamaa, who knows! Luvassa on tosiaan ainakin ihana, pojille sopiva lastenhuone jonka sisustus mulla hyppää aina mieleen kun on vähänkään ylimääräistä aikaa!

Tänään ei tosiaankaan ole ultrasta seuraava päivä, mutta Stefan tuli sinä iltana töistä kotiin jo silloin kun Lucas nukahti ja siitä tähän asti sillä oli vapaata, joten en ehtinyt kirjoittelemaan, sorry! Ollaan oltu oikeasti älyttömän kiireisiä ja no, eipä mua huvita datailla silloin kun ollaan koko perhe kotona. Kirjoitan vaikka huomiseksi jonkun sillisalaatin kaikista kuulumisista (esimerkiks mitä muuta lääkäri löysikään), nyt pitää rientää "kinkkukiusauksen" tekoon koska ostin punajuuriakin ahh omnomnom adios, terveisin iloinen, tuleva kahden pojan äiti !

Mitäs siinä kyselet

Miksi toinen lapsi jo nyt, noin pienellä ikäerolla? Mikset mene töihin? Miten kuvittelet pärjääväsi kahden lapsen kanssa? Miksi tehdä vauva keskelle remonttia? Mua ei liiemmin häiritse tällaiset typerät kysymykset, mutta vähän toki huvittaa. Myönnän tottakai että jos munkin mielestä joku ihminen tekee kummallisen päätöksen saatan sitä ihmetellä, myös ääneen. Mutta arvostelemaan en käy kyseisen henkilön kuullen - jokainen tehköön miten tykkää, ei ole multa pois.

Ensinnäkin: mä olen tyyliin koko ikäni tahtonut kaksi lasta, noin kahden vuoden ikäerolla. Miksi just kaksi vuotta? Mulla on aika paljon serkkuja, mutta pieninä vietettiin mummolassa/mökillä aina aikaa porukassa johon kuului mun lisäkseni viisi muuta; mun sisarukset, kaksi serkkua ja yhden kaveri. Ne olivat kaikki mua 3-7 vuotta vanhempia ja se kolme vuotta oli liikaa, olin aina liian pieni ja jäin kaikesta ulkopuolelle.

Isosisko on mua neljä vuotta vanhempi ja vaikka myöhäisteinivuosista lähtien olen lukenut sen yhdeksi mun parhaista ystävistäni, oli se ikäero lapsuudessa vähän liikaa. Tämä kaksi vuotta perustuu siis omiin kokemuksiin - jos joku nyt siellä nauraa että olenpa tyhmä kun sokeasti oletan että meidän lapset varmasti leikkivät ongelmitta yhdessä, niin ei, en todellakaan oleta näin, mutta uskon vakaasti että leikit käyvät paremmin yksiin kuin sitä suuremmalla ikäerolla. En voi sanoa tietäväni, koska lapset ovat tietysti yksilöitä, mutta kuten sanoin: oman lapsuuteni perusteella olen tätä mieltä.

Miten sitten luulen jaksavani yhden uhmaisen terroristin sekä pienen vauvan kanssa? No, siihen en osaa vastata ennen syksyä, sen näkee sitten. Ei mua kyllä pelota tai ahdista mitenkään, päinvastoin, innolla odotan miten arki lähtee rullaamaan! Voihan olla että uusi tulokas on unihäiriöinen, koliikkinen sekä refluksinen ja mitähän vielä, mutta jos niin käy niin eipä sitäkään ikuisesti kestä. Luulen edelleen että jokunen salaa toivoo meille juuri tällaista vauvaa, jotta mäkin oppisin mitä lastenhoito oikeasti on... Hohhoijaa.

Ai miksi en mene töihin? Koska mulla ei ole mitään vakityöpaikkaa odottamassa enkä tahdo hankkia uutta vain sanoakseni pomolle suunnittelevani pian perheenlisäystä. Ei, mä tahdon mennä töihin sitten kun tiedän että lapset on nyt tehty, nyt on työn vuoro. Ja olen lähes sataprosenttisen varma (joo, never say never) että lapsiluku on kahdessa täynnä, koska se nyt vaan on taloudellista. Niin, kuten kaikki tietää, mä olen tarkan markan tonttu.

Taloudellisuus näkyy myös aikatauluissa. Itävallassa ns. kodinhoidontuen summa määräytyy sen mukaan, kuinka pitkään aikoo kotona olla - tietysti mitä pidempään on, sitä vähemmän euroja heruu. Koska tiedettiin molemmat tahtovamme toinen vaavi parin vuoden sisään, laitoin Lucaksen kanssa "kotona olo"-kuukausia sen verran vähän että heinäkuussa tulee viimeinen tuki. Uudesta tulokkaasta alkaa tulla äitiyspäivärahaa elokuussa - täydellinen ajoitus, eikö! Näin niillä lapsilla tienataan!

Ainiin, se remontti, vauva ei toivon mukaan synny keskelle sitä (edelleen never say never, ikinä ei tiedä mitä sattuu). Ollaan just sen takia aloitettu kaikki paperihomma älyttömän ajoissa että päästäisiin myös ihan oikeisiin hommiin hyvissä ajoin, joka meinaa ennen kesää. Rakennusmestari lupaili ehdottomaksi maksimaalikestoksi kolme kuukautta, joten jos edes heinäkuussakin päästään aloittamaan, niin se riittää! Ei siellä tarvitse täysin valmista olla muuttovaiheessa, kunhan on edes seinät ja katto. Ja keittiö. No ja juokseva vesi, mieluiten lämmin. Joo'o, tunnen erään hulleroperheen joka muutti remontin keskelle ja eli monta kuukautta ilman vettä!

Olikos vielä kysymyksiä? En muista, nämä taisivat olla ne yleisimmät. Jos joku jäi vielä mietityttämään niin kysy ihmeessä, kerron kyllä (ehkä) mielelläni! Voisin kirjoittaa tähän samaan syssyyn vielä Itävallan päivähoitojärjestelmästä joka myös vaikutti tähän päätökseen (täällä päiväkoti on ilmainen 3. ikävuodesta alkaen), mutta en nyt ehdi enää kun on niin kamala nälkä! Iltaisinhan ei saisi syödä, nykyään vähän lipsun tästä...

Kuvituksena on taas vain pikku-Lucas, kun ei siitä nykyään oikein saa kuvia. Vauva kuin vauva, sopii aiheeseen! Enivei, onko teidän päätöksiä arvosteltu, onko joku joutunut kuulemaan typeriä kysymyksiä tai jos ei suoraan, niin jonkun kautta? Ihanaa viikonloppua kaikille :) !

Kesäfiilistelyä

Yää! Meillä sataa vettä jo toista päivää putkeen! Tai no okei, välillä vaan tihuttaa ja välillä ei sada ollenkaan mutta kuitenkin - ulkona on ihan harmaata ja inhottavaa, just sellainen masentava, kaiken energian vievä keli. Sää vaikuttaa mun mielialaan ihan älyttömästi ja se onkin yksi syy miksi en oikein viihtynyt Suomessa. Tänään piristyin kuitenkin melko yllättävällä tavalla!

Moni tietää että olen ehdottomasti talvi-ihminen, mutta koska tämä talvi nyt oli mitä oli on nyt myös pakko vain uskoa että ei se sieltä enää myöskään tule! Siispä aloinkin miettimään positiivisia asioista keväästä ja kesästä - ja katselemaan kuvia viime kesältä! Ai että, on sekin aika ihanaa aikaa - ainakin lapsen kanssa!

 

Huhtikuussa oli jo näin ihanan vihreää ♥

 

Toukokuisilta vaelluksilta, laaksossa oli hellettä, ylempänä vähän viileämpää! Alin kuva on ihan yksi mun lemppareista, tahdon siitä taulun!

Kesäkuussa ennen Suomen lomaa kotona oli kaunista ♥

Helteinen heinäkuu, mustikkametsää ja ulkona kylpemistä!

Elokuun retkiä sinne tänne.

 

Ja vielä syyskuun viimeisiä oikein lämpöisiä päiviä ♥

Ennen olisin ollut ihan suru puserossa huomatessani kesän lähestyvän, mutta nyt en kyllä malta edes enää oikein odottaa! Ehkä ensimmäisenä parhaimpana hyppää mieleen se että Lucasta ei tarvitse pukea enää ulkovaatteisiin, vaan ulos voi lähteä vaikka sata kertaa päivässä kun ei tarvitse ensin taistella varttia. Toiseksi eniten odotan sitä että pyykit voi laittaa ulos kuivumaan ja siellä ne kuivuvat parissa tunnissa ilman että kukaan repii niitä sataa kertaa alas! Eikös olekin melko hurjia nämä mun ilonaiheet? Entäs teillä, mitä odotatte?

(Okei, odotan myös aika paljon remonttia, mutta koska siihen liittyy myös kaikkea negatiivista se ei ehkä pääse mun listalleni. Jos sanon että odotan valmista kotia?)