Kun kuopus päiväkodin aloitti

Kuten olen monesti kertonut, Itävallassa ei ole ollenkaan päiväkoteja alle 3-vuotiaille vaan ainoastaan yksityisiä Kinderkrippejä tai perhepäivähoitajia. Tosin nyt Innsbruckin kaupunki on alkanut touhuamaan myös kunnallisia Krippejä näille pienemmille (tarkoittaen 18 ikäkuukaudesta eteenpäin) ja tällähetkellä heillä onkin jo kymmenen tilaa jotka ensi vuonna haluaisivat avata. Nekin ovat tosin maksullisia, mutta ilmeisesti vähän edullisempia kuin nämä yksityiset - en tosiaan juuri asiasta tiedä kun on kokonaisuudessaan ihan uusi juttu.

Florianin Krippetaival alkoi siis elokuun alussa - alkuun tosi hyvin, sitten heikommin ja kun taas meni hyvin, jäikin päiväkoti (puhun nyt kuitenkin päiväkodista vaikka se ei "oikeasti" se olekaan) puolentoista viikon remonttilomalle. Maanantaina palattiin jälleen arkeen ja otettiin pari ensimmäistä päivää jälleen rauhassa, ensin olin vain tunnin poissa ja seuraavana päivänä jo kaksi. Aamun hyvästit olivat kamalia - itku silmässä huuli väristen Florian sanoi heippa ja tassutteli leikkimään.

Mutta meni tosiaan vain pari hassua päivää ja se olikin taas kuin vanha tekijä! Enää ei harmita eikä suupielet valu alaspäin hyvästellessä ja kun tulen sitä hakemaan kertoo se (sillä omalla, hieman hankalalla kielellään) hurjan innoissaan mitä kaikkea onkaan tehnyt (tai mitä on syönyt...). Tänään he olivat olleet vähän kauempana puistossa ja päiväkodintäti kertoi että Florian ei oikein olisi malttanut istua kärryssä vaan olisi halunnut vain itse kokoajan kävellä! Totesin vain että en oikeasti edes muista milloin se viimeksi olisi istunut vaunuissa - me liikumme joka paikkaan joko kävellen tai hän kolmipyörällään!

Se on siis nyt näin totutuksen päätteeksi ollut pari päivää siellä puoli yhdeksästä noin varttia vaille kahteentoista - sitten kun kunnon arki (ts. meidän koulut) alkaa tulee aikataulu olemaan ehkäpä noin 4 x klo 8:30-12. Joskus viedään myöhemmin ja joskus haetaan aiemmin, sen näkee sitten! Ainoa miinus on se että he aloittavat syömään lounasta jo klo 11:15, joten jos ei halua että lapsi syö siellä niin pitää hakea jo yhdeltätoista johon ei oikein ehdi.

Kokonaisuudessaan ollaan oltu kyllä Florianin kanssa hurjan tyytyväisiä, tädit ovat ihania ja ruoka on hyvää, terveellistä ja joka päivä itse tehtyä! Muutaman viikon päästä on ensimmäinen vanhempainilta, saa nähdä mitä kivaa siellä selviää. Viimeksi kun olin Krippen vanhempainillassa (Lucaksen entisen), askartelimme lapsille lyhdyt Martinsumzugia varten, joimme olutta ja kuohuviiniä ja söimme sipsiä joten en tiedä yhtään mikä mua tällä kertaa odottaa ... :D Ensi viikolla myös Lucas pääsee vihdoin päiväkotiinsa, siitä lisää sitten ♥ !

And a part of me will stay here

Olen tähän, lähes 27 vuoden ikään, mennessä asunut kahdessa eri maassa, viidellä eri paikkakunnalla kahdessatoista eri kodissa. Eli tuleva muutto ei ole mikään järkyttävän suuri, erilainen muutos elämässäni eikä myöskään varmasti jää viimeiseksi muutoksi. Ollaan ajateltu että jos nyt tuossa viihdytään niin noin kuuden vuoden päästä olisi hyvä jälleen vaihtaa isompaan asuntoon, Lucaksen ollessa kymmenen eli vaihtaessa muutenkin koulua. Mutta saa nähdä, voi olla että muutetaan heti vuoden päästä, never know!

Tottakai asunnosta toiseen muutto on aina muutos, oli se sitten samalla paikkakunnalla tai jopa maasta toiseen. Innsbruck on kuitenkin meille molemmille tuttu paikka vaikka mä en juuri siellä asunut olekaan ja jossa esimerkiksi tiedän eksyväni ehkä jopa joka päivä ensimmäisten vuosien ajan. Asuin Jämsässä yli 20 vuotta ja viimeisinä vuosinani eksyin sinne kahdesti (Tervasmäkeen sekä Palomäkeen, varokaa vain, petollisia paikkoja). Kitzbühel on vielä Jämsääkin pienempi kaupunki jossa käyn melko usein, mutta eksyn sinne silti jokaikinen kerta. En tajua miten ihmismuisti voi pelata - muistan kaikenmaailman tunnusluvut, vakuutusnumerot, pankkikoodit sekä -salasanat vuosien takaa mutta en muista mistä risteyksestä pitikään kääntyä ja minnehän suuntaan jotta löytää viraston jossa kuukausi sitten kävi.

Olen asunut mitä kauneimmissa paikoissa, mitä upeimpien vuorien juurilla. Montaa tietä on tullut kuljettua, monia maisemia nähty. Ja nyt on jälleen aika vaihtaa niitä maisemia. Mutta se ei tietenkään tarkoita ettäkö jätettäisiin Wilder Kaiser täysin taaksemme - asuuhan täällä edelleen meidän sukulaisiamme joita varmasti tullaan tervehtimään. Ja kuvat kulkevat aina mun mukana, minne ikinä menenkin. Ei voi ehkä kuitenkaan puhua ikävästä, sillä maisemiin liittyviä tunteita ei voi mitenkään verrata siihen ikävään mitä tunnen ihmisiä kohtaan. Mutta joku tunne.

Se joku tunne mulle tulee mietin mä mitä tahansa ihanaa paikkaa jossa olen ollut vain lomallakin. Esimerkiksi Kreikan pieni, sympaattinen Kos-saari, sinne haluan ehdottomasti vielä joskus uudestaankin! Tai Sri Lankan valkeat hiekkarannat! Toisaalta voisi myös ajatella että Innsbruckiin muutto on myös hieman paluuta mun Tirol-juurilleni - ensi kertaa Itävaltaan tullessani laskeuduin juurikin Innsbruckin lentokentälle, katsoin Nordketteä ja olin hetkessä myyty. Nyt se mun samainen ensirakkaus näkyy meidän uuden kodin ikkunasta.

Ihan sama missä on, kaikkein tärkeintä on musta ehdottomasti yksi ainoa asia: se että on onnellinen. Oli se sitten Tirolissa, Lapissa tai Jämsässä (nämä vaihtoehdot eivät tietystikään ole ainoat mahdollisuudet...)! Tunnen läheisesti ihmisiä jotka ovat asuneet koko elämänsä kotikaupungissaan ja ovat siellä enemmän kuin onnellisia. Moni koko ikänsä jopa samassa talossa! Ihmiset ovat niin erilaisia, joten ymmärrän jos jonkun on hankala käsittää meidän intoiluamme tästä muutosta. Samalla haluan kuitenkin muistuttaa asiasta jonka olen jo sata kertaa sanonut: elämä ei ole ikuinen, jos haluaa asioita muuttaa niin se kannattaa tehdä nyt eikä myöhemmin.

"I take a part of you with me now and you won’t get it back
And a part of me will stay here
You can keep it forever dear

Byebye Hollywood Hills
I’m gonna miss you where ever I go

I’m gonna come back to walk these streets again
Remember that we had fun together"

Hollywood Hillsin tilalle voi oikeastaan vaihtaa minkä tahansa paikan jossa olen viihtynyt. Byebye Stubai Hills, byebye Neste Jämsän Portti, byebye St. Johann, byebye Sepänkuja ... Pusii ja ainiin ps. meidän tietokone sekosi (ja olin 6, siis kuusi, vuorokautta täysin ilman internetiä) niin mulla on anopin läppäri lainassa joka ei jaksa pyörittää skypeä :( ! Stefanilla alkoi ISYYSLOMA ja se lupasi yrittää korjata koneen kuntoon, siihen asti hejpodej!

Hello, it's us!

Puhh! Lyhyestä virsi kaunis: mulla oli ennen joulua vihdoin ja viimein se autokoulun teoriakoe. Lääkärintodistuksen saaminen kesti kaikkine paperitouhuineen niin pitkään että jouduin istumaan koko teoriakurssin uudestaan. No hard feelings, onneks ei maksanut mitään, ohi on ja sitä rataa, pääasia että sain vihdoin tehtyä sen typerän kokeen. Paitsi että en päässyt kuin yhden moduulin läpi, joten jouduin uusimaan toisen moduulin joka taas kesti koska oli joululomat ja mitä vielä. No, pääsin sen sitten onneksi läpi, enää ei puutu kuin ajotunnit ja inssi!

Lisäksi mulla oli Innsbruckissa kielidiplomikoe, jota vieraskielisenä tarvitsen kouluun hakemiseen. Onneksi sitä varten mun ei tarvinut kuin opetella muutamia kielioppiasioita jotka puheessa on unohtuneet, muuten koe oli hyvin iisi. Pari tekstiä, kuullunymmärtämisiä, lyhyitä esseitä sekä suullinen osio. Stressiä tuotti ainoastaan se että diplomin tarpeesta ilmoitettiin hyvin myöhään, kokeita on erittäin harvoin, se kesti 4-5 tuntia ja ainoa sopiva oli Stefanin yhtenä vuoden tärkeimmistä työpäivistä (eli Hahnenkammrennen-Weißwurstparty-perjantaina).

Noo, been there, done that. Diplomin saatuani sain sitten vihdoin lähetettyä kouluhakemukseni joka sisälsikin vaivaiset 23 sivua kaikenmaailman papereita - ja ehdin kuin ehdinkin ja viime viikolla saapui pääsykoekutsu, kahden viikon päästä on ensimmäinen osio.  Paperihommat sikseen - mitäs muuta meille kuuluu? Ei mitään kummempia, odoteltiin kovasti talvea ja joulun jälkeen se sitten vihdoin tuli! Tämä oli mun seitsemäs jouluni Tirolissa - ja seitsemäs musta sellainen. Tokihan yli 2000 kilometrissä on ollut aina lunta, mutta laaksossa ei.

 

Mieletöntä kesää seurasi siis upea syksy sekä alkutalvi. Vaikka lunta ei herunut, muistin silti olla kiitollinen siitä että aurinko jaksoi melkein joka päivä paistaa täysin pilvettömältä taivaalta - olisihan sitä voinut sataa vettä tai räntää vaakasuoraan. Silti, me toivottiin kovasti että kunnon talvi vihdoin ilmoittaisi itsestään ja onneksi se sitten vihdoin tuli! Jälleen kerran Tirolille tyypilliseen tapaan tuli monta päivää putkeen lunta ja kun taivas vihdoin aukesi, oli maisema aivan uskomattoman kaunis.

Mun sisko aina käskee kirjoittaa blogia ja kun vastaan olevani kiireinen se ihmettelee että miten muka voin olla! Aamupäivät kuluvat milloin missäkin touhuissa lasten kanssa, heidän mennessä päiväunille treenaan pääsykokeisiin, sitten touhutaan taas ja heidän mennessä yöunille joko treenaan jälleen pääsykokeisiin tai katsotaan Stefanin kanssa iki-ihanaa Walking Deadia! Istun tässä tietokoneella ainoastaan lasten ollessa nukkumassa jolloin usein ajattelen että "käyn vain äkkiä" jolloin teen vain jotain höpöhöpöjuttuja ajatellen että en ehdi kirjoittamaan.

Mutta nyt sen tein! Ei me siis oikeasti olla mitään älykiireisiä vaikka mähän käyn nykyään jopa töissä ! Haha, naapuri kysyi voisinkohan auttaa heidän pienessä hotellissa parina iltana viikossa ja mähän suostuin - aivan mahtava mahdollisuus totutella pikkuhiljaa lähes 3,5 vuoden kotona olon jälkeen jälleen työelämään. Mitä tulee kotiäitiyteen, olen täysin keskieurooppalaistunut: haluan olla mahdollisimman pitkään mahdollisimman paljon lasten kanssa kotona kun he vielä pieniä ovat.

Siksikin on hyvä että ammattikorkealinjalle jolle olen hakemassa, on erittäin hankala päästä. Koulupäivät saattavat venyä tosi pitkiksi, kun taas työpaikat joille syksyllä aion hakea, ovat maksimissaan 18-21h/viikko. Olen aina ollut hurja tekemään töitä, mutta kauhistuttaa ajatus että olisin 8-10 tuntia päivästä erossa lapsista kun he ovat vielä näin pieniä. Yritän ehdottomasti ihan parhaani haun kanssa mutta mulla on nyt sellainen asenne että tänä keväänä käyn vähän niinkuin vain katsomassa millaiset pääsykokeet ovat ja ensi keväänä haen sitten ihan sata lasissa.

Mitäpä muuta - kirjoitettiin joku aika sitten talosta myyntisopimus ja pari viikkoa sitten löydettiin täydellinen asunto Innsbruckista. Oltiin jo asennoiduttu siihen ettei löydetä ikinä mitään, muutetaan vain vuokralle ja etsitään samalla kunnes tämän kyseisen asunnon hinta alkoi pudota. Tällähetkellä odotellaan mitä meidän talon ostaja sanoo - jos hän maksaisi vähän aiemmin saatettaisiin hyvinkin ostaa kyseinen asunto, myyjällä kun on kova kiirus saada se myytyä ja on valmis laskemaan hintaa entisestään aika hurjasti!

Tämä oli nyt vain tällainen yleinen kuulumispostaus - kaikilla menee siis hyvin! Lapset on ihania omia itsejään, Florian ei osaa sanoa mitään muuta kuin "Papa" (eli isi) ja Lucas hallitsee molemmat kielensä mainiosti. Mun äiti oli juuri täällä viikon ja hyvin ymmärsivät toisiaan! Silloin molemmat lapset sattuivat olemaan kipeänä joten ei päästy touhuamaan mitään erikoisuuksia, mutta onneks kotonakin on kivaa!

Pienensin jo hirviän kasan kuvia kunnes tajusin että eihän ne mahdukaan tähän! Siispä jätin kaikki ihanat talvikuvat pois ja laitan ne heti omaan postaukseen jonka lupaan laittaa vaikka heti huomenna, ainakin sukulaiset ja Tirolifanit kun tykkää katsoa pelkkiä kuviakin! Siksikään tässä ei nyt juuri Lucaksesta ole kuvia, siitä kun ei sisällä oikein saa mitään normaaleja kuvia! Anyhow, sellaista kuuluu meille, entäs teille? Paljon terveisiä kaikille ♥ !

Ps. Sandra, oletko vielä täällä? Mitä kuuluu, joko vaavi on maailmassa, onko se tyttö vai poika, minkä nimen se sai jajajaja ! Kerro mitä teille kuuluu :) !

#Pray for everyone

Lauantaiaamuna uutiset luettuani tulin hyvin surulliseksi. En ole koskaan pitänyt Pariisia minään lintukotona, mutta kun noin valtava isku tapahtuu samassa Euroopan osassa jossa itse elää, ei mieleen mahdu muuta kuin järkytystä, epäuskoa ja surua.

Sitten tuli ärsytys. Sosiaalisessa mediassa yksi jos toinenkin alkoi heitellä typeriä kommentteja siitä, kuinka kaikki Pariisin uhreja surevat ovat täysin tekopyhiä - samanlaista terroria kun tapahtuu ympäri maailmaa jatkuvasti ilman että kukaan sitä Euroopassa edes noteeraa. Jälkimmäinen lause on totta, pelkästään lokakuussa maailmalla tehtiin viisikymmentä terrori-iskua joissa surmansa sai 634 ihmistä.

© CNN

Kaksi näistä lokakuun iskuista tehtiin Euroopassa, toinen oli Turkin Ankarassa 102 ihmishenkeä vaatinut sekä yli 500 loukannut itsemurhapommitus. Ihmisiä tekopyhiksi haukkuvat someilijat ovatkin kyselleet että missä olivat silloin #PrayforAnkara-tagit tai Turkin liput Facebookin profiilikuvissa.

Päivää ennen Pariisin iskuja teki samainen ISIS Beirutissa itsemurhapommituksen, jossa kuoli 43 ihmistä ja loukkaantui yli 200. Näkyikö sosiaalisissa medioissa silloin yhtä laajasti osanotto ja myötätunto libanonilaisia kohtaan? Ei varmasti näkynyt, mutta se ei johdu tekopyhyydestä tai siitä ettäkö ranskalaishenki olisi jotenkin arvokkaampi kuin muut kansalaisuudet. Se ei ole.

© CNN

Kaikkeen turtuu, kuin myös Lähi-idän tilanteeseen ja sieltä tuleviin uutisiin. On aivan kauheaa millaisissa oloissa ihmiset siellä elävät, tällaisena koko ikänsä Euroopassa asuneena ei sellaista osaa mitenkään päin edes kuvitella - ettäkö joka päivä täytyisi pelätä henkensä vuoksi, miettiä kauppakeskukseen mennessään tai junaan astuessaan että ihan kuin tuolla viereisellä miehellä olisi ollut räjähdevyö paidan alla, näinköhän tästä selviää.

Minä en siis todellakaan ole sitä mieltä että jonkun toisen uhrin henki olisi arvokkaampi kuin toisen. Mutta se, miksi Pariisi mua ja niin monia muita niin kovasti kosketti, on musta ihan selvää. "Tämä oli kosto Ranskan toimia vastaan ja niin kauan kuin politiikka jatkuu sellaisena, pysyy Ranska yhtenä pääkohteistamme", kertoi ISIS kirjeessään. Käsittämättömät verityöt eivät ole enää arkipäivää pelkästään kauempana maailmassa, vaan terroristit haluavat myös eurooppalaisten pelkäävän.

© CNN

Jos surisi jokaikistä iskua ja ihmistä samalla voimalla, sitä hautautuisi hyvin äkkiä surun alle. On aivan loogista että ihminen kokee sen itselle läheisemmän asian enemmän kammottavana kuin kaukaisemman. Päivää ennen kuin mun rakas mummoni nukkui pois, tappoi Isiksen autopommi Irakin Bagdadissa 57 ihmistä. Surin yhtä ihmistä vähintään miljoonakertaisesti enemmän kuin viittäkymmentäseitsemää. Olenko siis tekopyhä?

Jos esimerkiksi Berliinissä tapahtuisi terrori-isku, kokisin sen varmasti víelä kauheammaksi kuin Pariisissa tapahtuneen. Ai miksikö - Saksa on meidän rajanaapurimme, mulla asuu Berliinissä kavereita ja mun mielestä se on maailman kivoin miljoonakaupunki. Samanlailla kuin suomalainen lamaantuisi jos joku iskisi Tukholmaan. Veikkaan että moni ei ole edes kuullut pienestä saaresta nimeltä Sri Lanka - saati siellä 26 vuotta velloneesta ja 70 000 ihmistä tappaneesta sisällissodasta. Niin, koska se ei kosketa ihmisiä niin läheisesti kuin mua joka siellä on aikaansa paikallisten keskellä viettänyt. Ja se on okei.

© CNN

Tällä asialla ei ole mitään tekemistä sen kanssa ettäkö kokisin toiset kansalaisuudet arvokkaammiksi kuin toiset tai että olisin tekopyhä tai empatiakyvytön, eurooppalaisia parempina ihmisinä pitävä idiootti. Se nyt vain on niin että toiset asiat on itselle lähempänä kuin toiset. Jos Stefanin kamala haisulijuusto homehtuu jääkaappiin, ei se mua samanlailla harmita kuin jos mun oma juusto muuttuu syömäkelvottomaksi.

En todellakaan tajua miten kukaan tällaisella hetkellä edes jaksaa alkaa arvostelemaan sitä ketä ja kuinka paljon kukakin saisi surra - eikö teillä ole mitään muuta ajateltavaa? Kuten en myöskään jaksa käsittää ihmisten mieliä - te, jotka silmät kirkkaina väitätte että Pariisin kauheudet ovat pakolaisten ja muslimien syytä, ottakaa kylmä suihku ja miettikää uudestaan. Kiitos ja hei, parempaa alkavaa viikkoa ja paljon haleja kaikille ♥

Myytinmurtajat perhelomalla

Olen usein kuullut kuinka pienten lasten kanssa lomailu ei todellakaan ole lomailua ja kuinka moisten kanssa on jopa helpompi olla kotona kuin reissussa. Nyt, kun meidän ihana lomamme on ohi voin vain todeta että en ihan totta osaa edes arvailla että missähän näitä tällaisia faktoja laukovat henkilöt ovat kakaroineen mahtaneet olla lomanvietossa?

Kuten todettua - ainakin meillä oli aivan ihastuttava viikko sisältäen ihan jokapäiväisen mielettömän lomafiiliksen vaikka seurueeseen kuuluikin kaksi alle 3-vuotiasta. Tottakai lasten kanssa lomailua ei voi mitenkään verrata lapsettomaan lomaan, mutta eihän moisia voi muutenkaan vertailla, ovathan ne niin erilaisia! Toisaalta ihan hyväkin että niin moni on niin kauhistuttavaa mieltä, kun ei odota mitään niin on kiva yllättyä iloisesti!

Tokihan fiilikseen vaikuttavat ihan ne itse tehtävät valinnat: tärkeimpinä ehkä kohde sekä majoitus. Jos nyt lähtisin näiden ihanien ipanoideni kanssa keskelle metsää johonkin kivikauden mökkiin sähköttä ja ilman juoksevaa vettä, en mäkään sitä ehkä ihan lomaks kuvailiks. Mutta kuten sanoin: oma valinta.

Yksi hurjasti vaikuttava asia on myös ajankohta - niin pitkään kuin lapset eivät ole kouluiässä ja lomalle on mahdollista lähteä silloin kuin aikuisille sopii kehoitan kaikkia lomailemaan sesongin ulkopuolella. Paitsi että se on halvempaa, ei ilma silloin yleensä ole vielä niin järkyttävän kuuma eikä ihmisiä ole niin älyttömästi. Tämä taas auttaa siihen että esimerkiksi jonot ovat jokapaikassa lyhyemmät - oli sitten kyse ravintolasta tai jostain aktiviteetista. Lasten kanssa odottaminen on aina jokseenkin rasittavaa ja jos sen tekee helteellä se on monin verroin rasittavampaa.

Meidän kohteemme oli siis tuossa Adrianmeren rannikon pohjoisosassa, Istrian niemimaalla sijaitseva pieni kylä nimeltä Vrsar (jossa emme tosin käyneet kuin kerran, sillä lähellä oli monta suurempaa kaupunkia). Majoituksemme valitsimme valtavalta leirintäalueelta, jossa oli asuntovaunupaikkojen lisäksi uusia hyvin varusteltuja, erittäin siistejä mobile home-mökkeröitä (sekä paljon kaikkea muuta kivaa josta lisää myöhemmin).

Jos valitsee neljälle hengelle majoitukseksi yhden hotellihuoneen - no, joillekin se sopii. Meidän elämänlaatua helpotti kuitenkin huomattavasti se, että meillä oli tällainen oma kahden erillisen makuuhuoneen bungalow. Neliöitähän ei ollut kuin 32 joten huoneet olivat toki pieniä, mutta koska terassi oli lähes samankokoinen riitti tila vallan mainiosti! Varsinkin kun terassilla oli oma, iso whirlpool johon mahduimme kaikki yhtäaikaa - vaikkakin enimmäkseen Lucas kuitenkin polski siinä yksin, se kun olis halunnut viettää kaiken "kotona" olo-ajan siellä!

Elämänlaatumme oli siis todellakin kohdillaan, sillä molemmat lapset saivat nukkua rauhassa päiväunensa kuten kotonakin. Ja kuten kaikki tietävät, hyvin nukkuneet lapset ovat edellytys sille että koko perheellä on kivaa. Iltaisin oli myös mukavaa ettei tarvinut mennä heti samaan aikaan lasten kanssa nukkumaan, jos käytössä olisi ollut vain yksi huone ja me oltais jatkettu vielä iltaa niin ainakaan hernerinsessa-Florian ei olisi silloin nukkumaan pystynyt.

Toinen positiivinen asia oli se että leirintäalue oli tosiaan niin suuri ja hyvin varusteltu, ettei meidän parina päivänä tarvinut poistua koko alueelta ollenkaan. Sieltä löytyi monta ravintolaa, kauppa, paljon erilaisia rantoja, leipomo, myyntikojuja ja ehkä tärkeimpänä: lukematon määrä leikkipaikkoja! Pienten, nopeasti väsyvien lasten kanssa lomaillessa on ihanaa että äkkikiukkuväsyn yllättäessä ei "kotiin" tarvitse tallustella kuin muutaman minuutin matka.

Tästä syystä itse Kroatiaan tutustuminen maana jäi vähän taka-alalle. En kyllä odottanutkaan tältä reissulta minkäänlaisia kulttuurielämyksiä (seuraavaan kymmeneen vuoteen tuskin pääsen muutakuin Suomi- sekä tällaisia lomailulomia tekemään, kulttuureihin tutustutaan sitten joskus kun lapsiakin kiinnostaa), varsinkin kun olimme tosiaan tollaisessa turistirysässä. Emme käyneet illallakaan kuin kerran ulkona syömässä, jolloin googlasimme ravintolan jossa ei ollut ruokalistaa kuin nimeksi vaan tarjolla oli sitä kalaa mitä kalastaja sattui mereltä mukanaan tuomaan! Eli hyvin tuoretta todellista luomufisua!

Yhdessä viereisistä isommista kaupungeista nimeltä Poreč kävimme useamminkin, joko vain ostoksilla tai sitten kiertelemässä kävelykatuja ja satama-aluetta. Siellä, aivan tavallisessa marketissa, törmäsin suomalaisiin - lause "Foliota siellä on mutta muovista en oo varma" särähti kyllä niin korville kaikkien mahdollisten kielten seasta. Kroatialaisille muuten superpointsit siitä että jokainen asiakaspalvelija osasi erinomaisesti joko englantia tai saksaa, Italiassa meinasi taas hermo mennä kun siellä kukaan ei suostu ikinä puhumaan mitään muuta kuin sitä italiaa, pakko ehkä opiskella siitä edes alkeet.

Sanonko siis vielä kerran: meidän ihkaensimmäinen kunnon perhelomamme oli erittäin hyvin onnistunut. Suomessa on aina ihan parasta, mutta perhelomiksi niitä reissuja ei kyllä oikein voi kuvailla - toisinkuin tätä! Nautittiin toistemme seurasta täysin aikatauluitta ja stressittä, tosin vanhempien mielenterveyden onneksi saimme sentään itse siivota ja kokata, täysin ilman velvoitteita olis varmaan kyllä pää poksahtanut kaikesta siitä rentoutumisesta.

Eli kumoan tässä nyt sen pienten lasten kanssa ei voi lomailla-myytin, käsken hölläämään niitä nutturoita ja nauttimaan! Tottakai meidänkin täydellinen lomamme olis voinut olla täyskatastrofi (jo pelkän oksennuksen täyteisen menomatkan perusteella...) jos jokainen olis järjestänyt kohtauksen jokaisesta pieleen menevästä asiasta, esimerkiks järkyttävän huono kahvinkeitin rasitti mua jokaikinen päivä mutta hei, eihän se kahvikaan sen loman pointti ollut! Ihanaa lomakesää kaikille!

Ps. Jokohan meidän kortit ovat vihdoin tulleet perille, postimerkkien kanssa kävi vähän hassusti...

Erään syliriippuvaisen tarina

Joku on ehkä ihmetellyt miksi ennen kitisin siitä, että jouduin kantamaan vauvaani jatkuvasti. Sellaisiahan vauvat ovat - niillehän kuuluu antaa läheisyyttä, he tarvitsevat usein syliä ja lämpöä, se luo turvaa ja hyvää oloa!

Kyllä, totta joka sana. Mutta kun kannat sitä ihanaa pienokaista lähes kahden kuukauden ajan jokaikinen päivä (eli noin kuudenkymmenen päivän ajan) siitä asti kun se aamulla herää aina sinne asti että se illalla menee nukkumaan (eli noin kaksitoista tuntia päivässä, poislukien imetykset), ei se enää tuotakaan kovin hyvää mieltä.

Kuvituksena tälläkertaa Florian asiaankuuluvasti milloin kenenkin sylissä (aikajärjestyksessä), tässä tasan 80 vuotta vanhempi isomummo!

Tämä kanniskelu ei siis ollut sellaista söpöstelyä että vauva otettiin aina välillä syliin sen kanssa hassutellen ja ilmeillen. Se ei ollut sellaista, jota esimerkiksi pienen Lucaksen kanssa aina tein - istuin sohvalla vauva polviin nojaten. Ei, se oli sellaista että sitä piti nimenomaan kantaa ympäriinsä. Jos istahti siihen sohvalle oli aivan sama millä keinoin sitä yritti viihdyttää, sen huudosta ymmärsi aina että nouse ylös ja kanna minua ympäri taloa, se on ainoa keino miten olen tyytyväinen.

Vessaan mennessä Florian piti ottaa mukaan, ja jos yritti laskea sen lattialle edes pariksi minuutiksi, kuului heti vaativa rääyntä. Jos yritti laskea sitä sänkyynsä siksi aikaa että saisi meidän sängyn pedattua - ei. Ruokaa tehdessä se saattoi ehkä viihtyä pöydällä sen ajan että sain sipulit leikattua, ehkä koska jossain vaiheessa se tajusi että ne kirvelevät sen silmiä. Raaka bataatti on muuten myös hankala pilkkoa yhdellä kädellä koska se on niin kova ja veri saattaa lentää, siihen hommaan sopisi paremmin kirves.

Onneksi mulla oli nuorempana oikea käsi muutaman viikon lastassa, jolloin opin tekemään kaikki perusasiat yhdellä kädellä. Nythän tilanne oli siinä mielessä parempi että mulla oli sentään juurikin se oikea, parempi käsi käytössä! Sen jälkeen kun Florian alkoi vihdoin viihtyä hetki hetkeltä enemmän esimerkiksi lattialla tai sitterissä, oli hurja huomata kuinka nopeasti ja helposti asiat hoituukaan kun niitä käsiä onkin kaksi. Monet asiathan pystyi onneksi siirtämään illalle, hetkelle jolloin se kävi nukkumaan, mutta esimerkiksi piilareiden laitto, hiusten kiinnittäminen, pukeminen ja muut vastaavat oli pakko tehdä tietysti jo päivällä. Meikkaaminen onnistui ja onnistuu edelleen hyvin aamuyhdeksän imetyksellä, sekin kun on mulle päivittäinen tarve.

Hermoja kiristi tosiaan myös se, että tämä samainen lapsikulta ärsytti kitinällään Stefania kovasti jonka vuoksi en halunnut tyrkätä sitä sen kanniskeltavaksi (sehän käy oikeissa töissä) ja se, että se ei nukkunut minkäänmallisia päiväunia. Niinä aikoinahan olisi voinut tehdä kaikkia tarpeellisia asioita, esimerkiksi pilkkoa niitä vihanneksia valmiiksi ruokaa varten. Mutta jotenkin sitä vain tottui kaikkeen - sen jälkeen kun huomasi että ei se vaan tosiaan viihdy muutakuin sylissä eikä nuku muutakuin öisin, homma oli ihan rutiinia. Ajattelin vain että voisihan asiat olla huonomminkin, voisihan se kukkua vaikka kaikki yötkin.

Ai ja vielä yksi bonus - Florianhan ei tämän syliriippuvuutensa vuoksi suostunut olemaan edes niissä vaunuissa, jotta olisimme Lucaksen kanssa saaneet edes ulkona ollessamme rauhan. Jos joku miettii että miksen kantanut sitä sisälläkin kantorepussa - yritin, useasti, aina vain uudestaan, mutta siinäkin se viihtyi ainoastaan ulkona eikä sielläkään kovin pitkään kerrallaan. Yleensä esimerkiks Lucaksen päiväkodista hakemiset menivät niin, että jo ennen puoliväliä lykin tyhjiä vaunuja ja kannoin Floriania.

Välillä joku meille kylään tullut ihmetteli miksei mulla ole sukkia jalassa, olihan kuitenkin keskitalvi! Siksi, koska varpailla oli hyvä nostella tavaroita lattialta, ilman että tarvitsi jatkuvasti kyykistellä sen sylilapsen kanssa. Paitsi haba, myös reisilihakset saivat hyvää treeniä ja olen huomannut että nykyäänkin laskeudun lattiatasoon yleensä kyykkyyn enkä vain venyttäydy esimerkiksi nostamaan jotain. Kun Florian hiljalleen alkoi viihtyä myös vaikkapa lattialla, saattoi Skypessä Suomisukulaisten kanssa jutellessa tulla heti kysymys - mitä, missäs Florian on kun ei ole sylissä?

Jos joku nyt edelleen miettii että no ei voinut olla noin kamalaa, olishan sillä voinut olla vaikka koliikki tai ainakaan se ei valvonut öitä tai blablabla, niin one word: ainoa, joka voi sanoa että älä valita, asiat vois olla huonomminkin, on mun mielestä koditon, kädetön, jalaton, kuuromykkäsokea neliraajahalvaantunut henkilö. Tällainen henkilö lienee ainoa, kelle tämän lauseen suon. Ne omat ongelmat on sillä hetkellä maailman suurimmat ongelmat, oli kyseessä sitten kiinni juuttunut hillopurkki tai vesisade. En mäkään tykkää siitä että jatkuvasti valitetaan ja usein tekiskin mieli vähätellä muiden aivan mitättömiltä tuntuvia ongelmia, mutta hei, ne saattaa olla sille just sillä hetkellä pahinta maailmassa.

Jos joku silti on sitä mieltä että tämäkin on ollut ihan mitätön ongelma niin lainatkaa jonkun parikuinen, 6-8-kiloinen, päiväunia nukkumaton vauva, yksi uhmaikäinen, minimoitu tukiverkosto ja 10-15 tunnin työpäiviä tekevä mies ja kanniskelkaa sitä vauvaa ihan koko päivä ympäriinsä, se noin kaksitoista tuntia päivässä riittänee. Ottakaa se mukaan vessaan, tehkää vähintään yksi lämmin ruoka per päivä, siivotkaa (vinkki: mieluiten alasti, imurointi nostattaa aika hyvän hien päälle), pesette vähintään kerran päivässä pyykkiä (tai ei se pesu, vaan se niiden levitys) ja elätte kaikkine päivän touhuinenne kuten tähänkin asti - yhden käden kanssa. Ja selviätte siitä järjissänne, edelleen onnellisen parisuhteen omaavana ja mitään tyhmyyksiä tekemättä.

Ehkä sitten ymmärrätte että aiemmin mainitsemani lause "Florianin kaltaista newbornia en toivo kenellekään jolla on jo yksi uhmainen kotona" on ainoastaan totta, ei mitenkään kurjasti ajateltu - ettäkö en pitäisi meidän pikku-Pupasta! Pidän, rakastan, tuhat kertaa maapallon ympäri, se on aivan ihana, mutta ne pari kuukautta olivat vain aika hurjat ja halusin kirjoittaa tämän itselleni muistiin, jotta sitten kun tuntuu ettei mikään taas onnistu, voin jälleen virkistää muistiani ja lukea tämän täältä! Nykyäänkin kun siitä on tullut aivan painajaismaisen huono yönukkuja, mietin vain että ainakin mulla on huomenna molemmat kädet käytössä päivällä ja ainakin se nukkuu päiväunia!

Ja tässä vihdoin käännekohta maaliskuussa: Florian ihkaensimmäistä kertaa ulkona ihan vain maassa, viihdykkeenään ainoastaan lehti, jonka kanssa hän oli enemmän kuin tyytyväinen. Elämä alkoi jälleen hymyillä!

Jokuhan on sitä mieltä että jos öisin joutuu jatkuvasti heräilemään, ei päivistäkään tule mitään - oliko lukijoiden joukossa tällaisia? Entäs onko kenelläkään sattunut kohdalle samanlaista sylissä roikkujaa? Meidän Facebookin vauvaryhmässä on mun lisäkseni 54 ihmistä, eikä heistä kenelläkään ollut vastaavaa enkä mä edes tiennyt että tällaisia vauvoja on olemassa! Onneksi se on todellakin nyt ohi ja meillä asustaa paitsi se hurmaava uhmainen, myös tämä iki-ihana, rakastettavan aurinkoinen pikkuinen! Tämän ansiosta ehkä ymmärrätte senkin paremmin miksei talvella postauksia herunut! Ihanaa viikonloppua kaikille :* !

Kiirekuun viimeinen

Jaahas, mistähän sitä aloittaisi melkein kolmen viikon tauon jälkeen? Kiireiden päivittelyistä? Pienen, pian neljä viikkoa täyttävän Florianin kuulumisista? Hieman suuremman Lucaksen syntymäpäiväjuhlista? Meidän ihanista Suomivieraista? Yhdessä yössä saapuneesta lyhyestä talvesta? Vai kenties eräästä ihanasta asiasta, jota ollaan nyt toukokuusta asti odotettu ja joka viime viikonloppuna vihdoin ja viimein toteutui? Kyllä, me asumme jälleen kotona ♥ !

Vaikka koti ei ole vielä täysin valmis, on elo täällä noin tuhat kertaa miellyttävämpää kuin siellä pimeässä, ahtaassa väliaikaiskämpässä keskellä metsää. "Ei täysin valmis" tarkoittaa siis sitä että täältä puuttuu esimerkiksi ulko-ovia lukuunottamatta kaikki ovet, sisäpuolen ikkunalaudat ja parvekekin käsittää tällähetkellä vielä ainoastaan muutaman hassun laudan. Mutta kaikki elintärkeä löytyy - vertauksena: mun eräät sukulaisethan muuttivat myös remontin jälkeen hyvissä ajoin uuteen kotiin eikä heillä ollut suihkua ensimmäiseen kolmeen kuukauteen... Oliko edes lämmintä vettä, en muista? Ja perheessä myös kaksi pientä lasta, ai että!

Noo, ei sentään ihan näin pieniä kuin Florian! Käytiin sen kanssa tiistaina ekaa kertaa meidän lastenlääkärillämme (joka onneks oli leikannut sen oudon pitkän lettinsä pois ja oli taas komea oma itsensä) joka totesi kaiken olevan perfekt eikä löytänyt moitteen sijaa, parin viikon päästä sitten lonkkaultraan. Florian on valitettavasti yhtä ahkera puklaaja kuin Lucas oli, mutta kasvu on siitä huolimatta hurjaa joten ei tarvitse muuta kuin laulattaa pesukonetta joka sekin on niin ihanaa kun sitä ei ole kuukausiin voinut tehdä!

Kotiinmuutto on tosiaan ottanut erittäin suuren osan mun ajastani, koska täällä riittää hommaa aivan kokoajan, nytkin mun pitäis tehdä vaikka ja mitä mutta ajattelin että suon teille nyt edes tällaisen pienen hetken, josko se helpottais ihmisten ikävää! Tätä suurempaan en kyllä nyt pysty venymään, koska Stefan tulee ihan pian töistä enkä tahdo hukata meidän yhteistä aikaa läppärillä istuen! Koitan joku ilta taas ehtiä kirjoittelemaan joitakin terveisiä jostakin aiheesta - järjestys lienee edelleen aika sama ainakin sukulaisille, muut kertokoon jos on jotain tiettyä mielessä, siihen asti kiiremuii!