Heja kära Sverige!

Keksin tuossa olympialaisten aikana tosiaan taas yhden asian jota Suomesta ikävöin. Se ei ole mitään suuhun mätettävää tai muuta materiaa ja sitä on erittäin hankala käsittää ellei ole suomalainen tai ruotsalainen, esimerkiks Stefanin mielestä se on jopa jokseenkin vähän epäkypsää. Mitä! Sama kuin sanoisi itävaltalaiselle että hei noi sun knödelit on aika lapsellisia - lasken tämän kyseisen asian tosi tärkeäksi osaksi suomalaista kulttuuria.

Mitä se sitten on? No tietysti tämä ihana Suomi-Ruotsi-kisailu ja vahingonilo jota varsinkin urheilussa näkee ja kuulee kokoajan. Rakastan kaikkia talvilajeja varsinkin penkkiurheilun muodossa (tässä just sivusilmällä katselen ampumahiihtoa), mutta pahin (vai pitäisikö sanoa paras) kaikista niistä lajeista joissa nämä kaksi ihastuttavaa Pohjoismaata keskenään välillä aika rankastikin skabaavat on kuitenkin jääkiekko. En usko että kenelläkään (vaikka kuinka kyseistä lajia vihaisi) on voinut mennä ohi se, minkälaisia tunteita se ihmisissä herättää - joko itse pelaajissa tai ihan meissä taviskatsojissa.

Luen aina kisojen aikaan myös ruotsalaisia lehtiä, tässä kaunis artikkeli keväältä 2011.

En tiedä kuinka kaukaa menneisyydestä tämä juontaa juurensa - varmasti ainakin Suomen ensimmäisellä jääkiekon maailmanmestaruudella vuonna 1995 oli suuri osansa. Itse en näistä tsembaloista mitään muista, mutta moni tietänee kuinka Ruotsi oli ollut niin varma voitostaan että oli jopa tehnyt itselleen tunnusbiisin, joka kertoi heidän tulevasta maailmanmestaruudestaan! Kuka tekee sellaista!

Oli tietysti oikeutettua että Suomi omi kyseisen biisin itselleen koska eipä niille sveduille sitten sitä mestaruutta herunutkaan. Vi ska ta gul igen - muistan kuinka lauloimme tätä jopa ala-asteen musiikintunnilla. Niinpä, se kuuluu suomalaiseen kulttuuriin. Tunnen kaksi ruotsalaista joilta kummaltakin pääsi vain syvä huokaus kysyessäni mitä mieltä he ovat kyseisestä laulusta.

Tällaisen megamokan jälkeen olisi voinut olettaa etteivät ruotsalaiset sorru samaan virheeseen toistamiseen koska hei, olihan toi nyt vähän noloa. Mutta mitä kävi vuonna 2011? Samaanaikaan kun Suomi valmistautui tulevaan finaalimatsiin Ruotsia vastaan katse maahan suunnattuna, pahinta peläten mutta silti pienenpieni toivonkipinä jossain takaraivossa hennosti naputtaen, kirjoitteli ruotsalainen media siitä kuinka mestaruus oli jo heidän. Niin, ja miten siinä sitten kävikään?

Sunnuntai (ennen matsia): "Siitä tulee lastenleikkiä..." Maanantai (Suomen voitettua 6-1): "Perkele, siitä tuli lastenleikkiä..." Niin, osat vain vaihtuivat.

Siinä missä rakkaat länsinaapurit ovat jopa vähän liian itsevarmoja ja uskovat sokeasti voittavansa aina kaikki, ovat suomalaiset niiden lukemattomien, sanoinkuvailemattoman karvaiden, tappioiden myötä oppineet nöyremmiksi. Ruotsalaiset eivät. Meitä aina vähän pelottaa ennen tärkeää matsia - mitä jos me hävitään? Tällaiset ajatukset eivät ruotsalaisia vaivaa, koska onhan se sanomattakin selvää että Tre Kronor voittaa! Mutta kun ei se aina ole ja vaikka hekin ovat monesti saaneet todistaa mitä kamalimpia häviöitä, miten he silti uskaltavat edelleen olla niin voitonvarmoja?

"Kuulimme että Ruotsilla on juhlat täällä, ehkä mekin jäämme juhlimaan".

Seuraava mieleen jäänyt hauska sattuma tapahtui vuoden alussa nuorten maailmanmestaruuskisoissa. Kuullessaan pääsevänsä pelaamaan Suomea vastaan finaalissa, ehtivät ruotsalaiset järjestää jo juhlat valmiiksi seuraavaksi päiväksi mestareillensa! Mestareille! Matsia ei oltu vielä edes aloitettu! Hallissa harjoiteltiin myös lipunnostoa - Ruotsin lippu kultapaikalla. Ja mitähän kävikään seuraavana päivänä? No kuten tästä voisi jo arvata, Suomi voitti.

Facebookista bongattu keskustelu kyseisen matsin jälkeen... vaaleansinisellä merkattua henkilöä lukuunottamatta kaikki osanottajat ovat naisia.

Tästä tuli nyt täysin jääkiekkopainoitteinen, mutta sehän se onkin se ykköslaji missä tätä hulvatonta kisailua eniten näkee. Kun on pienestä asti kasvanut tällaisen asian keskellä, kuuluu se jo omaan identiteettiin. Mulla ei todellakaan ole mitään ruotsalaisia vastaan ihmisinä (nuorempana haaveilin jopa suomenruotsalaisesta miehestä jotta saisin kaksikielisiä lapsia... check, paremmalla kielellä vain!), Ruotsi on kaunis maa ja pidän ruotsin kielestä - se on vain tuo jääkiekko niin pirun vakava asia.

Olen kysellyt jonkin verran ihmisiltä, ovatko he huomanneet vastaavaa muissa maissa. Eivät kuulemma. Voisi olettaa että esimerkiksi Itävalta ja Saksa harrastaisivat keskenään myös tällaista, mutta ei. Mäkihyppy on kummallekin maalle aikalailla sellaista, mitä jääkiekko on Suomelle ja Ruotsille. Silti saksalainen selostaja olympialaisissa vain harmitteli itävaltalaisten puolesta sitä kuinka sillä hyppääjällä on ollut heikko kausi ja toisella ei oikein tänään kulkenut. Kun Saksa voitti joukkumäen, oli selostaja tietysti innoissaan, mutta silti samaanaikaan kertoi kuinka harvinaista onkaan että Itävalta jää hopealle, luetellen missä kaikkialla se onkaan saanut kultaa jättäen Saksan taakseen.

Suomessahan on lukemattomia vitsejä ja jopa ihan omia sananlaskuja ruotsalaisiin liittyen. "Tärkeintä ei ole voitto, vaan se että Ruotsi häviää". En epäile hetkeäkään etteikö Ruotsista löytyisi samanlaisia ja niinhän sen kuuluukin olla (kuten ylläolevassa, Suomi on usein ruotsalaisessa mediassa "pikkuveli"). Olenko mä ainoa josta tämä ihana naapurirakkaus (vaikka en nyt enää naapurissa asukaan) on tärkeä osa suomalaisuutta ja antaa aina vähän enemmän potkua kaikkeen? 

Ja yksi mikä mua hurjasti kiinnostaisi - millä kannalla ovat suomenruotsalaiset/ruotsinsuomalaiset? Kumpaa aina kannatat, kumpi kansalaisuus on enemmän sydämenasia? Entäs muut ulkosuomalaiset tai muuten vain muista kulttuureista tietävät - oletteko huomanneet joissain asioissa yhtä hurjaa maiden välistä suhdetta mitä Suomella ja Ruotsilla vai onko se ihan totta niin ainutlaatuinen? Tai tyhmä - löytyykö teitä jotka ajattelevat niin? :)

Luukku 5: Weihnachtsmarkt

Eilen päästiin vihdoin ensimmäisille joulumarkkinoille, kun Stefanin duunipaikan Stanglwirtin kyseiset karkelot taas alkoivat. Niitä on joulukuussa joka keskiviikko ja sattuipa Stefanilla kivasti olemaan juuri vapaapäivä!

(Mami, tossa ikkunan takana on se mesta missä me teidän kanssa oltiin illallisella!)

Lucas otti kenties liikaa glühweinia...?

Tuolla yläterassilla näkyy orkesteri, Lucas tykkäs niiden torvista!

Ei, en ole yrittänyt ottaa mitään taiteellisia kuvia, laitoin vain yöasetuksen päälle ja yritin saada jotain kuvattua, oli vaan vähän hankalaa kun oli niin paljon kaikkea hommaa samanaikaisesti!

Paettiin hetkeksi pois humusta, koska Lucasta alkoi kyllästyttää sylissä mutta kun sen laski maahan se yritti salamana kiitää ihmisten jalkoihin! (Kivat myös noi mun spagettijalat...)

Myös Nikolaus sekä Krampus vierailivat tietysti paikalla ja Lucaskin uskalsi käydä hakemassa isin kanssa paketin!

Lucas sai myös maistaa isin brodakrapfenia, mutta se ei oikein maistunut, koska isi antoi pelkkiä kuivia, kovia reunoja!

Jee, oli kivaa! Ensi viikolla yritetään Innsbruckin lekurikäynnillä ehtiä käymään myös siellä joulumarkkinoilla, olettaen että on kiva keli. Ciaoooo!

Luukku 2: Mitä tänään juotaisiin?

Eilen laittamieni kuvien jälkeen aloin pohtimaan, ajatteleeko joku kukkahattutäti että meillä oikeasti kiskotaan kuningas alkoholia aamusta iltaan, ja tulin siihen tulokseen että mun pitää ehkä vähän avata tätä aihetta!

Itävallassa alkoholi ei ole samanlainen tabu ja monsteri mikä Suomessa. Täällä olut on vuorokauden ajasta riippumatta ruokajuoma samalla tavalla kuin vesi, on ihan normaalia ottaa snapsit missä tahansa tilanteessa, oli kyse sitten syntymäpäiväkahveista tai ihan vain tavallisesta perhelounaasta.

Ero tulee ehkä siinä, miten sitä alkoholia kulutetaan. Paljonhan sitä kuluu, mutta ei samalla periaatteella kuin Suomessa. Esimerkkinä olut (bisse, kalja, rakkaalla lapsella on monta nimeä). Tämän vuotisen tutkimuksen mukaan Itävallassa juodaan vuodessa olutta keskimäärin 108,3 litraa per pää, Suomessa summa on 85 litraa.

Niin, ero ei ole mikään valtava, paitsi juurikin siinä käyttötavassa. Moni suomalainen kiskoo kerran viikossa yhdellä kertaa saman määrän kuin itävaltalainen pikkuhiljaa viikon aikana. Kumpi on sitten parempi? Ehkä juurikin tämän takia alkoholi on Suomessa joidenkin keskuudessa niin negatiivinen asia. Ja nojoo, ne Suomen varmasti jokaikisestä kaupungista löytyvät ihanat kadunmiehet (spurgut, deekut, myös näillä kultseilla on monta nimeä) on ehkä myös osasyy tähän.

Seurasin huvittuneena jokin aika sitten Facebookin dorkimmassa ryhmässä, ÄiTyLeissä, ollutta keskustelua perheen alkoholin käytöstä. Järkyttävän moni sanoi että ei missään nimessä juo edes yhtä siideriä eikä todellakaan anna miehenkään juoda sitä yhtä kaljaansa, jos lapset ovat paikalla, nukkuivat tai eivät. Oli kyse saunomisesta tai juhlapyhästä. Onko tämä sitten normaalia?

Mä olen ehdottomasti sillä kannalla että lasten kanssa ei todellakaan oteta niin paljoa ettäkö ajatus vähääkään hämärtyy tai käytös tippaakaan muuttuu. Varsinkin pienet lapset huomaavat käytöksessä eron ja koska he eivät tiedä mistä on kyse, alkaa se tietysti varmasti pelottaa. Mutta herranjumala, ei sekään ole oikein että alkoholista yritetään tehdä näkymätön asia, hirviö, jota ei ole olemassa muuta kuin silloin kun äiti lähtee viihteelle ja on seuraavana päivänä huonovointinen. Mitä ne lapset myöhemmin ajattelee?

Samanlailla kun joillakin on keittiössä limsaa litrakaupalla, on meillä rehellisesti kori kaljaa. Meistä kumpikaan ei tykkää limsasta yhtään enkä mä juo myöskään mehuja, Stefan saattaa joskus ostaa tuoremehua. Mä juon älyttömästi vettä, joskus ruuan kanssa maitoa. Kuten sanoin, olut on täällä ruokajuomana no big deal. Mä rakastan sen makua ja olinkin innoissani kun luin että imetysaikana juotuna se lisää maidontuotantoa! Silloin meillä olikin aina kaksi koria kaljaa keittiössä, Stefanille tavallista ja mulle alkoholitonta.

Koffia tai kokista, ihan sama. Paitsi että kokis on hirveen makusta.

Entäs ne edellisessä postauksessa nähdyt lukemattomat punkkupullot sitten? No, juoko kukaan glögiä joulun alla? Niin, meillä tosiaan keitellään glühweinia parina iltana viikossa. Glühweinia, jossa ei keittelyn jälkeen ole prosentteja kovinkaan paljoa. Se on se maku, ei se alkoholi, minkä takia sitä meillä nautitaan. Samanlailla kuin kaljaa. Nauttia on eri asia kuin dokata.

Jokin aika sitten olin Lucaksen kanssa meidän pihassa kun naapuri huusi luokseen tien toiselle puolelle. Juteltiin niitä näitä, kunnes hän sanoi että onpas kyllä kaunis päivä, otetaanpa yhdet snapsit sille ja meidän hyvälle naapurustolle. Ihan normaalia meilläpäin, sama kuin tarjoais kahvit (paitsi että tykkään kyllä enemmän kahvista), mutta voin vain kuvitella mitä joku niistä alkoholi on tabu-äityleistä olisi tuumannut, viinaa keskellä päivää, herranenaika.

Liika on tietysti liikaa, kuten ihan jokaikisessä asiassa. Ja kuten niissä kaikissa asioissa, järjenkäyttö on sallittua, jopa suotavaa. Mikä sinä olet - kukkahattutäti, tällainen doku vai jotain siltä väliltä?

Perinteitä meiltäpäin!

Itävaltalaisilla on valtava määrä erilaisia perinteitä, musta tuntuu että törmään vähintään kerran kuukaudessa johonkin uuteen. Sen sijaan Suomesta niitä en osaa mainita juuri ollenkaan! No okei, tottakai joitakin, mutta en kuitenkaan läheskään yhtä montaa kuin täällä. Meidän pienellä kylällä on ihan ikiomiakin perinteitä, mutta en nyt tietenkään käy väittämään etteikö samanlaisia olisi myös muissa kaupungeissa, en vain uskalla varmaksi yleistää kun ei ole kokemuksia.

Vauvat on hyvin rakastettuja meilläpäin! Kun uusi vauva syntyy, saapuu tuollainen iso haikara koristamaan sen kodinpieltä niin että kaikki varmasti huomaavat pienen saapumisen. Meillä tuo ehti olla pari viikkoa, kunnes toisaalle syntyi taas uusi tulokas.

Samaan aikaan haikaran saapuessa saapuu myös kiertävä vauvakirja, johon voi laittaa pienokaisesta kuvan sekä tekstin. Mä kirjoitin tollaisen söpön runon, Lucaksen nimen ja syntymäajan sekä -mitat. Vauvakirja lähti haikaran kanssa samaa matkaa seuraavalle, ehkä meille tulee seuraavan beibin kohdalla jo uusi kirja jos tuo on täynnä, never know!

Myös paikalliset liikkeet muistavat vastasyntynyttä. Meidän pankista Lucas sai paketin jossa oli sateenvarjo, säästöpossu, body, sukat sekä tollainen seinään kiinnitettävä mittapuu. Lisäksi beibille avattiin myös tili (vanhempien niin halutessa tietysti) jonne Lucas saikin pankilta heti 15 euroa starttirahaa! Huonekaluliikkeestä lähetettiin paketti, mutta mä en enää muista mitä siellä oli, taisi olla sukkia, joku lelu ja alennuskuponkeja vauvatavaroihin.

Vappuaattona, eli huhtikuun viimeisenä, pystytetään täällä jokaiseen kylään tukien avulla iso "Maibaum", suoraan suomennettuna toukokuupuu. Menot on juhlavat ja seuraavan yön ihmiset vartioivat puuta, koska perinteenä on pitkään ollut että viereisen kylän asukkaat yrittäisivät muka kaataa puun. Toisinsanoen kukaan ei yritä kaataa mitään muuta kuin kaljaa kitaan kun on siihen hyvä syy oikein koko yön, pitäähän puuparkaa joo vartioida! Samainen parka otetaan viimeistään syksyllä alas odottelemaan seuraavaa toukokuuta. Maibaumeja näkyy paitsi Itävallassa, myös ainakin Saksan puolella.

Stefanin työpaikalla, Stanglwirt-hotellilla, on jos jonkinmoista eläintä, mukaan lukien lehmiä. Lemmut lähtevät kesäksi ylös vuorille laiduntamaan ja jos kenellekään ei kesän aikana ole sattunut mitään, vaeltavat ne syksyllä takaisin laaksoon kauniiksi koristeltuina! Koristelu on ikäänkuin kiitos ylemmälle taholle siitä, että kaikki ovat säilyneet hengissä.

Ihania joulumarkkinoita vietetään ympäri maata, marraskuun ja loppiaisen välillä. Meillä niitä järjestetään Stanglwirtillä joulukuussa joka keskiviikko, keskustassa joulunalusviikolla sekä eräällä naapuruston rouvalla jossain vaiheessa joulukuuta. Joulumarkkinoilla juodaan glühweinia tai punssia, syödään keksejä ja katsellaan kojuja, ehkä ostetaankin jotain! Isommissa kaupungeissa niillä on ohjelmaakin ja niitä myös vietetään pitkään ja hartaasti, esimerkiksi Innsbruckin ihania joulumarkkinoita pääsee ihastelemaan puolitoista kuukautta jokaikinen päivä.

Lisäksi meillä on myös päivällä kello kahdentoista ja yhden välillä paitsi useimmat pankit, virastot sun muut kiinni, myös kotioloissa työrauha! Ulkona ei saa paukuttaa eikä metelöidä, vaan esimerkiksi mopon viritys keskeytetään keskipäivällä jos sen on erehtynyt aiemmin aloittamaan. Meidän naapuri, joka ajaa nurmikkonsa kolmesti viikossa, pitää tästä tiukasti kiinni ja käynnisteleekin masiinansa tasan kello yksi, paitsi tänään kyllä viisi minuuttia etuajassa!

Olen nyt reilun vuoden asunut täällä päin Tirolia ja tällaista on jäänyt mieleen! Lisäksi löytyy paljon muutakin, joistakin olen jo aiemmin kirjoittanut ja osasta en oikein osaa kertoa, mutta en nyt jaksa odottaa Stefania kotiin kyselläkseni siltä. Ehkä mä joku kerta taas tarinoin näistä, nyt alan nauttia Greyn anatomiasta, ciao!

Ps. Ostettiin sittenkin jo se uusi kamera! Järkkäri, jota en todellakaan osaa käyttää muuta kuin perusasetuksella mutta en todellakaan jaksais lukea 219-sivuista käyttöohjetta, mutta on vissiin pakko edes vilkaista... Ja Annikan sanoin: munkaan hiukset ei ole likaiset vaan märät :D ! Noniin heippa!

Sydämeltäni ylpeä ulkohölmöläinen.

Suomessa on aina kylmää ja pimeää, suomen kieli on maailman hankalin kieli ja suomalaiset on joko hiljaisia, masentuneita mököttäjiä tai sitten hulluja (die Finnen, sie spinnen). Maailmalla liikkuu Suomesta kaikenlaisia mielikuvia. Osa pitää Suomea erittäin hyvänä, puhtaana valtiona siellä jossain pohjoisessa, joku kuvittelee sen olevan pelkkä Venäjän tai Ruotsin maanosa, jollekin on iskostunut päähän mielikuva ikitalven maasta jossa porot kävelee kaduilla ja osa ei osaa sanoa maasta yhtään mitään. Joku tietää sen, ettei keskikesällä tule pimeää ollenkaan, joku sen, että Suomea ei turhaan kutsuta tuhansien järvien maaksi.

Mulle suomalaisuus on edelleen tärkeä osa omaa identiteettiä, enkä ikinä ole kokenut häpeää vastatessani jollekin, mistä olen kotoisin. Mulla on paljon erimaalaisia kavereita ja tuttavia, joista huomaa, ettei kaikki ole synnyinperästään kovin ylpeitä. Kun joku kysyy yhdeltä slovakialaiselta kaveriltani, mistä hän on kotoisin, on vastaus ympäripyöreä "oon asunut tosi pitkään Saksassa ja Itävallassa". Niin, sitähän se kysyikin.

Itsehän en ole sen eteen mitään tehnyt, että Suomi on niin hyvä valtio elää tai että satuin sinne syntymään. Voin silti sanoa, että olen osittain ylpeä suomalaisuudestani. Vaikka en tahdokaan asua siellä, on mulla henkilökohtaisesti silti kuitenkin ehkä enemmän positiivista sanottavaa Suomesta kuin negatiivista. Musta on upeaa, että niin pieni valtio puskee voimalla eteenpäin, kehittyy ja pysyy suurten valtioiden vauhdissa mukana. Vertailuissahan se menee niiden jättien ohitsekin - ehkä pienemmässä maassa on helpompi pitää pakka kasassa, en tiedä kun ei kiinnosta ihan liian paljoa.

Ne asiat, joista en pidä, on kuitenkin mulle niitä tärkeimpiä. Se mielikuva, joka monella on suomalaisista, on valitettavasti aivan totta. En taaskaan yleistä joten ei pidä ottaa itseensä, mutta vähemmän Suomesta löytyy kyllä ystävällisiä ihmisiä ja enemmän niitä urpoja, jotka eivät osaa olla mukavia muuta kuin ihmisille jotka he tuntevat. "Miks sä mollaat suomalaisia, kaikki keitä mä olen tavannut, on ollut tosi kivoja!", sanoi Stefan kerran. Joo, oot puhunut ainoastaan mun sukulaisten ja kavereiden kanssa, tottakai ne on kivoja.

 Suomessa ollessani en edes oleta, ettäkö joku tekis mulle niitä asioita jotka täällä on normaaleja - moikkaus, ovien avaus, bussissa tai kassajonossa nopeamman eteen päästäminen. Aina jos oon ollut kantorepun kanssa liikkeellä ja Lucas on heittänyt jonkun lelun maahan on joku samalla sekunnilla nostanut sen sille. Suomessa taas menin lähes sanattomaksi kun kerran olin junassa ja vieressä istunut leidi alkoi puhumaan mulle (okei, se sätti kuinka likainen mun läppäri oli mut silti, puhui). Kesällä Helsingissä ollessamme joku toinen leidi alkoi bussissa kehumaan Lucaksen hampaita, siitäkin yllätyin mutta en ihan yhtä hurjasti (oon kuullut huhuja että jopa siellä kiireisellä pääkaupunkiseudulla tuntemattomatkin saattaa alkaa lässyttämään vauvoille).

Suomalainen kulttuuri on ihan okei, onhan meillä kaikkea mitä mikään muu valtio ei varmasti tahtoisi myöntää omakseen, saunat ja mämmit sun muut. Perinteitä on jonkin verran - jouluna rauhoitutaan, juhannuksena dokataan. On eukonkantoa ja hanki- sekä suojalkapalloa. Lihava joulupukki, hyviä (dopingista kärähtäneitä) hiihtäjiä, juhlivia jääkiekkoilijoita sekä jääkylmiä formulakuskeja. Jos kerron olevani Suomesta, liittyy ensimmäinen kommentti yleensä kuitenkin ilmastoon. "Onkse totta että siellä ei talvella paista aurinko ollenkaan?" Joo, ei koskaan. Elämme neljäsosan vuodesta täydessä pimeydessä. Loput kolme neljännestä vihaamme ulkomaalaisia. Tästäkin mulla mamulla riittäis kerrottavaa, mut joku toinen kerta.

Oli miten oli, vaikka Itävalta on nykyään mun kotimaa, pysyy Suomi silti aina mun synnyinmaana ja tärkeänä osana mua. En mitenkään saa kasvatettua Lucaksesta yhtä suomalaista kuin musta, mutta pyrin edes puolikkaaseen! Koska ei tosiaan asuta siellä, en myöskään usko että se tulee arvostamaan toista kotimaataan samanlailla kuin minä. Musta olis mahtavaa, että vielä joskus kaksoiskansalaisuus Itävallan ja Suomen välillä tulisi onnistumaan, koska mä en tahdo luopua suomalaisuudestani ja olis hienoa jos Lucaskin saisi toisen kotimaansa kansalaisuuden, on se kuitenkin sen verran arvokas. Vaikka Suomellakin erittäin valitettavia virheitä onkin:

Kuvat täältä.

Mahlzeit!

Mitä ihmettä syö itävaltalais-suomalainen kasvissyöjäperhe, ihmetteli joku joskus. Tai no, mähän en mikään kasvissyöjä ole, mutta syön lihaa ehkä kerran kuukaudessa tai harvemmin, joten on ehkä vähän turha kehua itseään kunnon lihansyöjäksikään. Jos ostan lihaa, sen on oltava luomua, koska ainakaan täällä hintaero tavallisen lihan kanssa ei ole kovin suuri.

Suomessa käydessämme en muistanut katsella ja vertailla kaupassa luomutuotteita, minkälaisia hintoja siellä on? Mitä maksaa esimerkiksi kilo banaaneja? Me ei todellakaan olla mitään luomuhippihörhöilijöitä jos joku niin kuvittelee (tuli mieleen Erilaiset äidit... joillain menee vähän yli :D), mutta ainakin täällä lähes joka tuotteen saa luomuna, usein jopa melkein samaan hintaan kuin tavallisen, joten miksi ei?

Lucas on syönyt pienen ikänsä pelkästään luomuruokaa, johtuen paitsi Stefanin toiveesta, myös kamalasta dokumentista jonka kerran näin. Siinä pieni vauva kärsi järkyttävästä ihottumasta ja lääkärit yritti pitkään tutkia mistä se johtuu, kunnes syyksi paljastui äidinmaito! Äidin syömissä ei-ekologisesti valmistetuissa ruuissa, vihanneksissa ja hedelmissä, oli viljelyvaiheessa aineksiin suihkutettuja myrkkyjä (esimerkiksi torjunta-aineita) joille vauvaparka oli allerginen. Tämän vuoksi mäkin söin imetysaikana pelkästään luomua. Joojoo, harvinaista on, mutta ei mahdotonta!

Stefan on siis kasvissyöjä täysin eettisistä syistä, ja kun kerroin sille että ainakin Suomessa on paljon ihmisiä jotka sanovat että ovat kasvissyöjiä, koska eivät syö "punaista lihaa", oli se ihan ihmeissään - mitä eroa on esimerkiksi lehmällä ja kanalla, eläimiä ne ovat molemmat. Se ei ole koskaan yrittänyt mitenkään käännyttää mua kasvissyöjäksi, mutta on silti saanut mun tiukasti suljettuja silmiä vähän auki.

Meillä pääkokkina toimii siis Stefan, sillä kun on vaan paljon enemmän mielikuvitusta ruoan suhteen ja lisäksi tietysti paljon paremmin kokemusta kasvisruuista. Toki mäkin oon yrittänyt soveltaa mun Suomen lemppariruokia kasvisversioiksi, mutta kaikki ei vielä ihan onnistu! Kinkkukiusaukseen (ehdoton lemppari punajuurisalaatin kanssa) pitäisi keksiä joku lihankorvike joka maistuisi kinkulta, koska siihen ei sovi mikään muu! Veget hei, vinkkejä? Makaronilaatikko sen sijaan on normaalin makuista, tosi hyvää, joko tofun tai soijarouheen kanssa (kunhan ne maustaa kunnolla, maustamaton tofuhan ei maistu yhtään millekään).

Lisäksi mun suosikkeihin kuuluu nachopaistos, siitäkin tulee huippuhyvää tofulla tai sitten soijakebabilla. Se on myös superhelppo eikä vaadi juuri aikaa tai aineksia. Soijarouheen kanssa tein just elämäni ensimmäistä kertaa lihapullia (tai siis soijapullia mut enivei) joista tuli älyttömän hyviä! Soijarouhe kun on ihan kuin jauhelihaa, sekä koostumukseltaan että maultaan (eihän maustamaton jauhelihakaan maistu miltään).

Jos jääkaappi alkaa olemaan tyhjä, saatan tehdä pizzaa tai pizzataskuja. Taskut syödään dipin kanssa, rakastan dippejä yli kaiken mutta koska en oikein osaa syödä sipsejä niin teen mielelläni ruokaa mitä voi dipata! Ihan tavistaikina ja päälle vihanneksia ja papuja ja juustoja ja mitä ikinä kaapeista löytyykään. Yleensä meillä on jääkaapissa aina tofua ja fetaa, niiden lisäksi sipuli on ehdoton mitä pizzassa täytyy olla.

Meidän kaapista löytyy myös aina pastaa sekä valmiita tomaattikastikkeita. Niihin sitten heitetään sekaan aina sipulia ja yrttejä, tuoretta kesäkurpitsaa, fetaa tai pakastevihanneksia. Se on sellainen helppo ja nopea ruoka, jota syödään aika usein. Toinen helppo, usein syöty on paikallinen omeletti. Tosi paksu lettutaikina paistetaan pannulla, päälle mooonta viipaletta juustoa ja sipulia, jos löytyy sieniä niin Stefan heittää myös niitä omaansa (ne ei oikein ole mun juttu). Chiliketsupin kanssa huippuherkkua! Lisäksi tietysti perunoita on aina kotona, niistä tykkään eniten paistettuna vihannesten ja itse tehtyjen kasvispihvien (ja dipin!) kanssa.

Ensimmäistä kertaa kun tapasin erään paikallisen herkun olin melko kauhuissani enkä pariin vuoteen uskaltanutkaan maistaa sitä, kunhan iloisesti niitä tein ja syötin asiakkaille. Kyseessä on tietysti knödelit! Nykyään tykkään Stefanin tekemistä knödeleistä tosi paljon, mutta en tiedä tilaisinko ravintolassa niitä, massatuotannolla tehdyt kun maistuu aina erilaiselta kuin kotona tehty. Kerran olen syönyt niitä ravintolassakin, kun oltiin viettämässä bestecklos-iltaa (kolmen ruokalajin menu syödään sormin ilman ruokailuvälineitä) ja pääruokaan kuului semmelknödel. Aika tylsän makuinen mutta se oli helppo syödä käsin!

Stefanin tekemät kaspressknödelit, jotenkin suomennettuna "painetut juustoknöödelit" on ihan jumalaisen hyviä (ja en ehkä edes halua tietää kuinka lihottavia, niissä on joku tuhat kiloa juustoja)! Eniten tykkään niistä puna- tai hapankaalin kanssa, mutta maistuu ne myös keiton kanssa. Toinen lemppari on pinaattiknödelit jota herkutellaan aina gorgonzolakastikkeen kanssa. Stefan tekee aina kerralla jättimäisen satsin knödeleitä, niin että niistä riittää syötävää 5-6 kerraksi, pakkasessa kun eivät mene miksikään.

Yks herkullinen suosikki jota silloin tällöin ostetaan on valmisfondue (johon tungetaan lisäksi vielä aina aika määrä valkosipulia joukkoon) ja kyytipojaks tuoretta patonkia, omnom! Lisäksi me syödään paljon riisiä ja vihanneksia, yleensä hapanimeläkastikkeen kanssa. Pakkasessa meillä on aina hirveesti vihannessekoituksia, lisäksi ostetaan paljon tuoreita vihanneksia, esimerkiksi tortillojen kanssa tuoreet on tietysti ehdoton. Halloumijuusto on myös nannaa ja sopii melkein mihin vain! Aika paljon kaikkea muutakin meillä tietysti syödään, mutta tässä edes jotakin yksinkertaisia ruokia ihmettelijöille.

Meidän perhe syö siis ihan normaalia ruokaa, liha on helppo maullisesti korvata tofulla ja erilaisilla soijavalmisteilla, ravintoaineet pavuilla, linsseillä sun muilla (en ole jaksanut perehtyä tähän asiaan edelleenkään kovin paljoa, Stefan tietää paremmin). En usko että ikinä lopetan lihansyöntiä kokonaan ja odotankin kovasti sitä että Lucas kohta alkaa syödä meidän kanssa samaa ruokaa, silloin teen ehkä useammin lihaa kun on kaksi syöjää. Kalaahan pitäisi syödä kerran viikossa, mutta sama pätee myös muuhun lihaan, ihminen saa kyllä muustakin ruuasta tarvitsemansa eikä lihaa ole pakko ahtaa napaan seitsemänä päivänä viikossa.

Onko joku maistanut tirolilaisia/itävaltalaisia herkkuja? Mitä teillä syödään, syödäänko lihansyöjäperheissä usein vegeruokia?

Wandern.

Vaeltaminen on yksi Itävallan ykkösjutuista kesällä. Toisinkuin melkein kaikki muut aktiviteetit, se ei maksa mitään (paitsi jos on jollain ryhmävaelluksella ja tietysti jos on pakko saada jotkut upeat vaelluskamat) ja se sopii ihan jokaiselle, koska reittejä on tarjolla niin lapsille, mummoille kuin tosiurheilijoillekin. Niitä ei tosin ylhäällä ole merkattu noilla kriteereillä, vaan ajalla joka kyseiseen kohteeseen kestää kulkea. Ajat on onneks laskettu niiden kaikkein hitaimpien matelijoiden kulkuvauhdista, johon luulin itsekin kuuluvani ja yllätyin kun olinkin paljon nopeampi! Ylhäällä liikkuminen kun on vähän eriasia kuin laaksossa, koska ilma on ohuempaa ja tietysti väsyt nopeammin kun kiipeät kokoajan ylöspäin.

Mun kunto on kadonnut jäljettömiin tän kotonaolon seurauksena, koska en ole tehnyt yhtään mitään vaunuilun lisäksi, välillä jumpannut. Sanoinkin Stefanille että pitää aloittaa rauhallisesti, ja se sanoi että kun nyt käydään aina nousemassa vähän kerrallaan niin loppukesästä päästään sitten jo Ackerlhüttelle asti. No, käytiin nyt jo melkein siellä asti joten täytyy varmaan etsiä uusi tavoite. :D

Tuossa meidän kotivuorella Wilder Kaiserilla on 60 metrin korkuinen Schleierwasserfall, vesiputous, joka ei ole kovin kaukana meiltä. Yritettiin päästä sinne viime viikolla mutta sade yllätti puolimatkassa joten mentiin sitä hetkeksi pakoon tommoiseen lehmien heinävarastoon. :D Vaikka se laantui aika pian, ei silti uskallettu jatkaa enää ylemmäs vaan käännyttiin sitten kotia kohti. Lucaksellekin oli parempi että ensimmäinen lenkki oli vain reilun tunnin mittainen, nuo kun oli ihan ekoja kertoja kun se pääsi tossa repussa jonnekin.

Toissapäivänä tarkastettiin sitten kunnolla sää, ja koska se näytti koko päivälle poutaa pakattiin kimpsut ja kampsut ja lähdettiin taas matkaan. Ajatuksena oli tosiaan kävellä ainoastaan sinne vesiputoukselle, joka on about 1200 metrissä, mutta päästiinkin sinne niin nopeasti että Stefan kysyikin että kiivetäänkö vielä Stanglalmille, joka on sen työpaikan "vuokraama" hütte, mökki, vielä 200 metriä ylempänä. Se sanoi ettei se ole kovin kaukana joten tietysti uskoin ja sanoin että tottakai!

Keskimmäisessä kuvassa vasemmalla näkyy kiipeilijöitä.

Matka Stanglalmille olikin aika paljon pidempi kun luulin, mutta Stefan tsemppasi tosi hyvin! Sanoinkin että siitä tulis älyttömän hyvä kätilö - "ei enää kauaa, kohta ollaan perillä, hyvin jaksaa". :D Lucas tykkäs tosi paljon koska sillä oli niin paljon katseltavaa eikä päästänyt muuta kun hihkuvia ääniä ja välillä se torkkuikin kun kävi vissiin tylsäksi.

Lopulta kuitenkin päästiin vihdoin perille asti ja pidettiin evästauko. Olin melko yllättynyt kun en ollut ihan niin poikki mitä olis odottanut, oltiin kuitenkin kävelty kilometrikaupalla (koko reissu ylös-alas kesti about neljä tuntia) tommosessa ei missään helppokulkuisessa maastossa ja siinä samalla noustu ylöspäin 600 metriä, me kun asutaan 800 metrissä ja Stanglalm on 1400 metrissä.

Alaspäin laskeutuessa se vähän liian hurja aloitus sitten kostautui, mun olemattomat reisilihakset huus melkosella veisulla hoosiannaa! Mutta mun ylioppilasjuhlakutsun sanoin: impossible came possible - veni, vidi, vici! Tästä on kiva jatkaa, varsinkin kun Lucaskin viihtyi niin hyvin! Jos se ei olis tykännyt keikkua siinä kantorepussa niin eihän meidän retkestä olis tullut mitään. Nyt ainakin tuokin reppu (Cybex 2. Go) käy vielä tämän kesän, saa nähdä ens kesänä kun Lucas on jo painavampi jos hommais sitten sen oikean selkärepun, käytiin kattomassa niitäkin oikeissa urheiluliikkeissä mut hinnat oli aika suolaisia! Tuossa kyllä sanotaan että se käy 18 kiloiseksi asti, mutta täytyy sit tosiaan katsoa uudestaan. Musta toi on kyllä tosi mukava käyttää, vaikka arvosteluja olikin aika negatiivisenkiin sävyyn.

Minun pojat menossa kotia kohti ♥ ! Mitä muita halpoja (tai ilmaisia :D) kesäharrastuksia on olemassa, vai harrastaako kukaan enää nykypäivänä oikeasti jotain? Nyt täytyy mennä, toinen mun pojista on tehnyt mun yhtä lempparitiroliruokaa ja telkkarista tulee Lemmen viemää joten ciaooo :* !

Uuden vuoden mietteitä.

Hyvää uutta päivää ja uutta vuotta! Lucas nukkui 9 tuntia putkeen heräämättä! Heräämättä tarkoittaa meillä ihan totta kokonaan heräämättä, mä herään heti kun se alkaa vähänkin inistä jota se ei tosin tee muuta kun halutessaan ruokaa. Ja viime yönä ei tainnut olla nälkä. :D No okei, se oli kyllä maailman eniten poikki koska se nukku eilen autossa noin puoli tuntia ja sitten vielä toiset puoli tuntia kun käytiin vaunuilemassa (loput puoli tuntia se olikin hereillä), tunnin päikkärit on hitusen liian vähän mutta silti se sinnitteli illalla puoli yhteentoista asti. Ja herätti mut aamulla puoli kahdeksalta. Jebou!

Vuosi alkoi mainiosti, kävin eilen Kitzbühelissäkin ilmottautumassa täällä olevaksi ja sanoivat että seuraavan kerran tarvii tulla jos oon 6 kuukautta poissa. Eli mun ei ihan hetkeen, Lucas pitää ilmottaa ens kuuhun mennessä. Mies siellä sanoi että mukana pitää olla passi ja kansalaisuusvahvistus, kysyin että eikö se onnistu mitenkään ilman ja se sanoi että kun me ei olla naimisissa niin hän tarvitsee molemmat, muuten Lucas olis myös Itävallan kansalainen. Tokaisin että no me mennään sitten naimisiin, ei ehditä mitenkään saada niitä Suomesta aiemmin kun pitää vielä hankkia notaarilta kansainvälisiä todistuksia ja apostilleja ja mennä Wieniin ja muuta shaibaa niin sopikin yhtäkkiä tulla myös ilman passia ja kansalaisuusvahvistusta haha "noo ei teidän naimisiin ole pakko mennä, kunhan vaan tehdään sitten vain se ilmoitus se on tärkein, tehdään loput sitten kun olette saaneet passin". :D

Matkalla Kitzbüheliin meinas ensin vähän epäilyttää kunnes uni vei voiton. Posket on saanu ihanasti taas pyöreyttä! :D

Vaikka mun viime vuodet on ollu ihan mielettömän huippuja, uskon että tästä vuodesta tulee kaikkein paras tähän mennessä. Tosin en mä tiedä voiko niitä ees vertailla toisiinsa, entistä hedonistin arkea ja tätä uutta vauva-arkea. Jälkimmäinen on niin palkitsevaa joka ikinen päivä, ensimmäinen taas saattoi useinkin aiheuttaa ikäviä tuntemuksia (esim. darrassa, joka oli usein, tuntu aina että maailma tuntuu hajoavan). Nykyään nauran eri asioille, mutta yhtä paljon. Itken helpommin, mutta en yhtä kauaa. Sen lisäksi että ikävöin Suomen ihmisiäni, saatan ikävöidä pientä ihmistä sen ollessa päiväunilla tai suurta ihmistä sen ollessa töissä. Nämä kaksi ihmistä on ne maailman tärkeimmät ja rakkaimmat joista en tahdo olla päivääkään erossa tänä vuonna.

Tänä vuonna tahdon sen sijaan tehdä jotain muuta. Laihtua takaisin omiin mittoihini! Oon aina ollu ihan normaalipainoinen, mutta synnytyksen jälkeen on tuntunu olo kyllä erittäin isolta ja löysältä! Onneks oli toi joulu tossa niin sain suklaasta vihdoin oikeesti liiakseni ja oon vaihtanu sen viinirypäleisiin ja keksit (joita söin myös ihan pakettikaupalla) kurkkuun ja kesäkurpitsaan, omnomnom. Muutenhan meillä syödään tosi terveellisesti tuhansia kasviksia ja vihanneksia, mutta mä mätin menemään noita herkkuja aikalailla ja kun en vaunuilun lisäksi liikkunut yhtään niin vähemmästäkin turvottaa (huolimatta siitä että imetyksen takia juon joka päivä vähintään 2-3 litraa vettä)! Kilomääristä en tiedä (paitsi mitä raskausaikana lääkäri punnitsi) kun en ole vaakaa vuosikausiin omistanut mutta mulla on peili sekä kaappi täynnä vanhoja vaatteita jotka näyttää nykyään erilaiselta päällä. Plussaa on toki että ne menee päälle, miinusta se etten ne päällä kehtais kyllä kotoota poistua.

Lisäksi tahdon tänä vuonna mennä käymään Suomessa vähintään viikon verran, suunnitella uutta kotia, suunnitella tulevaisuutta ylipäätään, opettaa Lucakselle uutta ja oppia siltä uutta. Mennä vauvauintiin, käydä laskemassa, ajaa ajokortin, pitää kukat elossa, maalata, mennä ratsastamaan. Saada ehkä jopa suomituttuja vierailulle. Näistä suurin osa toteutuu, osa ei, mut eniten kaikesta tahdon että saan viettää meidän pienen perheen kanssa yhtä onnellisia hetkiä kun tähänkin asti. Rakastan molempia mun miehiä joka päivä vaan enemmän, joten jos vaan pysytään kaikki terveinä niin ehkä se onnistuu. Pienempi miehistä herännee kohta päiväuniltansa, joten mama kuittaa tähän nämä ajatukset ciaooo :*

Eka joulu!

Noin paljon joulufiilistä mulla ei ookaan muutamaan vuoteen ollu ! En ehkä pärjäis kovinkaan monelle (varsinkaan niille true friikeille), siis tossa joulumielen määrässä, mutta mulle toi oli jo huima. :D Luulen että se on tosiaan aikalailla pelkästään Lucaksen ansiota, veikkaan että kenen tahansa Grinchin sydän olis sulanu pelkästään kattomalla sitä nauramassa pieni tonttulakki päässä. :) Nyt joulu alkaa olla mun mielestä jo ohi, paitsi herkkujen ja ihanien leffojen osalta. Yli kymmeneltä kanavalta tulee taukoomatta pelkkiä leffoja, tällähetkellä taustalla pyörii E.T. ! Se kiinnosti Lucastakin kovasti, harmi ettei se saa kattoa telkkaria. :D

Meidän joulunvietto alkoi siis jo perjantaina maailmanlopun päivänä. Stefan tuli sanomaan heipat duuniin lähtiessään, me herättiin puol kymmenen aikaan Lucaksen kanssa ja löydettiin isi sohvalta nukkumasta joka kertoi oksentaneensa duunissa, käskin sen sitten makkariin nukkumaan. Se pelkästään oksens tai yritti nukkua koko päivän kunnes sit meni seitsemän aikaan yöunille, Lucasta kiukutti about kaikki koko päivän eikä se suostunut oleen hetkeäkään muutakun sylissä niin että mama käveli ympäri kämppää joten täällä oli tosiaan aika maailmanlopun meininki. :D

"Mitä?! Oksennustauti!? APUAAA!"

Lauantaina Stefan vielä vähän toipuili, mutta söi kyllä jo ihan kunnolla. Lena oli isänsä kanssa mummolla yläkerrassa joten mekin käytiin siinä jonka jälkeen yritettiin käydä Wörglissä kattomassa uutta imuria mutta ei jaksettu enää 10 minuutin jälkeen etsiä parkkipaikkaa joten ajettiin sitten vaan takaisin kotiin. :D Ihan järkyttävä ruuhka, kenen hermot kestää vielä 2 päivää ennen aattoa (lauantaina...) mennä shoppailemaan sinne ryysikseen, no ilmeisesti monenkin. Onhan ne alet hurjat mutta ei ne nyt ihan heti joulun jälkeen lopu ja mulle mun mielenterveys on kyllä materiaa tärkeempää. :D

Sunnuntaina lähdettiinkin aamupäivästä jo sukuloimaan Achenseelle. Niillä on siellä aivan valtava talo sekä pieni maatila, siellä pojat vietti pienenä aina kesälomastaan pari viikkoa. Siellä asuu siis alakerrassa Stefanin kummitäti miehensä kanssa, keskikerroksessa mummo ja pappa ja yläkerroksessa tädin lapset, eli Stefanin serkut. Lisäks vierailulla oli vielä toinen täti miehensä kanssa, joten meitä oli aika iso porukka kun myös Roman oli Lenan ja tyttöystävänsä kanssa mukana, onneks talokin oli iso. :D

Zillertalia, oikeanpuoleinen laakso vie kotiin, tästä noustiin vielä jonkin matkaa ylös Achenseelle.

Aattoaamuna Stefan lähti vielä kauppaan, me nukuttiin Lucaksen kanssa normaaliin puoli kymmeneen. Iltapäivällä pakattiin omat kamamme, Lucas ulos vaunuihin ja tehtiin vaihto Stefanin äitin kanssa, se lähti Lucaksen kanssa vaunuilemaan ja me lähdettiin mäkeen ! Vähän meinas ikävä tulla (varsinkin kun kattelin hississä istuessani kamerasta Lucaksen kuvia, sen Stefan kiels :D) eikä lumi mitään kovin laadukasta ollut mutta silti, oli kyllä ihan mahtavaa pitkästä aikaa (viime kerta oli heinäkuussa) päästä laudan päälle. :) Erityiskivaa siitä teki se että porukkaa ei ollu juuri yhtään, kaikki tais olla jo joulunvietoissansa, onneks!

Kirchberg, Wilder Kaiser sekä isomuru ♥

Kotiuduttuamme haettiin iloinen tonttupoika kotiin, tehtiin riisipuuroa ("Milchreis") ja Stefan teki vielä kahvisuklaamoussea omnomnom (en viittiny kirjottaa "tehtiin" kun ei sitä kukaan kuitenkaan usko :D). Se oli aamulla laittanu glühweinin tekeytymään joka oli myös valmista, joten illemmalla vaan kerättiin lahjat ja muut kimpsut mukaamme ja kiivettiin yläkertaan Stefanin äitille jossa vietettiin oikein ihanan tunnelmallinen ilta lahjoja availlen ja glühweiniä ja joulukeksejä nautiskellen. :) Kahdeksan jälkeen tultiinkin kotiin koska telkkarista tuli Yksin kotona, tietysti, jouluun kuuluen ! :D (Suvi hei, mites tuliks Suomes toi Yksin nelona kotonen?).

Riisipuuro ja glühwein tekeytymässä, hurrrja lahjakeko sekä pieni väsynyt tonttupoika. :)

Tänään Stefan menikin taas jo duuniin, mutta aamulla ehdittiin silti vielä rentoilla, varsinkin kun ilmeisesti joulusta väsähtänyt Lucas nukkui yöllä yhdestätoista seitsemään heräämättä, söi ja jatkoi unia vielä yhteentoista. :D Iso poika ! Mä heräsin kyllä totutusti puoli kymmeneltä, sillon Lucas mut yleensä jokeltelullaan herättää. Mut nyt mun on pakko tän herkkujen mättämisen jälkeen tehdä jotain oikeeta suolaista ruokaa ennenku oksennan, sitten voikin taas syödä lisää kaikkea ällömakeeta. :D No onneks Stefan osti myös viinirypäleitä ni voi vähän pitää taukoa suklaasta. :D Ja onneks joulu on kohta ohi.

Isin kanssa oli aamulla niin hauskaa että kielikin meni ihan mutkalle! :D Meillä oli kyllä tosi kiva joulu (oksennustautia lukuunottamatta, se fiilis kun jännittää kokoajan millon se iskee itelle on aivan kamala, toivottavasti vaara on jo ohi :D), toivottavasti teilläkin Suomen muruset (Stefan, ich hatte super schöne weihnachten, danke dir schatz :*). Nyt sitä safkaa puspus ciao !