Jättiterkut!

Hallihallo, back again! Viikko meni taas tohinalla ohi, ensin Stefanilla oli vapaat ja perjantaina ne meidän odotetut Suomivieraat jo saapuivatkin. Ne lähti toissapäivänä, mutta Stefanilla alkoi LOMA, joten päivät on taas menneet nopeasti ohi. Se on soitellut ja sopinut tuhansia remppaan liittyviä treffejä jotka nekin syö meidän aikaa, tosin positiivisesti. Ja kun Lucas nukkuu, tehdään yhdessä jotain eikä istuta koneella, paitsi nyt Stefan käski mut kirjoittamaan ennenkuin kaikki hermostuu! Mun sisko kun passitti sitä menemään jo takaisin duuniin...
 
Perjantaina mä leivoin aamusella vielä karjalanpiirakoita sekä KAKUN! En leivo ikinä mitään makeaa ja siitäkin tulikin hermojen sekä tilanpuutteesta johtuen pelkkä sovellettu Linzerschnitte. Ammattilainen lähti duuniin just siinä vaiheessa kun ehdin viimein aloittaa sen leipomisen, mutta antoi mulle reseptin ja lupas että se on helpoin mahdollinen "kakku" mitä olla ja voi. Vähän oli hillot vähissä mutta finskit sanoi että se oli ihan okei!

Lucas sai tuhansia ihania synttärilahjoja ja tuliaisia sekä mun sille tilaamia juttuja, jotka olin lähetyttänyt äidin osoitteeseen. Mulla on valitettavasti hyvin vähän kuvia, koska Lucas on taas hajottanut mun lempparikameran enkä jaksa ottaa sillä paljoa kuvia kun näytöstä ei näe mitään. Se on hajottanut sen tosi useasti mutta sitten taas aina korjannut heittämällä sen uudestaan maahan, jospa sen magic touch pian taas toimisi!

Vietettiin sen ekoja synttäreitä tosiaan jo kolme viikkoa sitten, Stefan leipoi Muumi-kakun jääkaapin ovessa olevista korteista mallia ottaen! Lahjaksi Lucas sai mm. niitä ihania legoja, vaatteita, kulkussoittimen, lahjakortin lastenvaatekauppaan, rahaa, nappipalapelin, kirjan... Mami ei nyt oikein muista, mutta Lucas kiittää kovasti kaikkia muistaneita ♥ ! 

Lauantaina mami käveli meille aamusella kun muut vielä nukkuivat ja Lucas saikin viettää kivan aamupäivän mummon kanssa. Sen mennessä päiväunille saapuivat loputkin finskit, mutta lähtivät samantien Kaiserille vaeltamaan kohteenaan vesiputous. Mä en uskaltanut lähteä Lucaksen kanssa mukaan koska se reitti ei ole mikään kovin tasainen, jos me ollaan vaeltamassa niin Stefan kantaa Lucaksen repussa ettei mun nössöpossun tarvitse kokoajan pelätä kaatumista.

Sunnuntaina finskit lähtivät Salzburgiin josta palattuaan mä menin vuorostani käymään niiden luona Lucaksen kanssa. Oli ihanaa kun se ei vierastanut ketään ollenkaan, vaan mennä touhotti kokoajan omana itsenään myös siellä! Ei me kyllä kauaa ehditty olemaan, koska tahdoin lähteä ennen pimeää kävelemään takaisin mutta en ihan ehtinyt! Onneks mami saattoi meidät melkein kotiin asti ennenkuin muut nappasivat sen autolla mukaansa lähtiessään Kitzbüheler Hornille. Sinne pääsee autolla ihan huipulle asti, mutta mä en kyllä ole koskaan käynyt siellä.

Finskien luona oli kivaa kun siellä oli niin paljon kaikkea tutkittavaa!

Maanantaina mamin mies haki mut ja Lucaksen käymään Ellmaussa puhumassa niiden majoitustädin kanssa asiat selviksi ja siitä vähän ajan päästä ne tulivatkin jo hyvästelemään. Nyt oli taas vähän kurjempi hyvästellä, kun ei yhtään tiedä milloin treffataan seuraavan kerran. Stefan tahtois nähdä Suomen myös talvella, mutta mua taas ei oikein nappais lähteä ja nojoo, tuskin me tänä talvena päästäisiinkään lähtemään kun se remppa alkaa painaa päälle. Aiemmin mietin että olisin ehkä voinut lähteä yksin Lucaksen kanssa mutta blaah. Saa nyt nähdä, never know! Pikkuvinkki: meillehän saa aina tulla!

Stefanin ensimmäinen lomapäivä pyhitettiin tosiaan pelkästään kotona löllimiselle, mutta muuten viikko on aika täysi! Eilen kävi rakennusmestari sekä tietysti meidän ihana arkkitehtinaapurimme, jonka toimenkuvaan kuuluu tosin paljon muutakin kuin pelkkä piirtely. Tänään aamulla kävi sähkömies ja illalla tulee vielä putkimies kera meidän arkkitehdin. Huomenna taitaa olla vapaapäivä mutta perjantaina saapuu energiamittaaja jonka kanssa menee varmaan sata tuntia... Mutta sen ansiosta saadaankin rahallista tukea kun kerrotaan kaupungille kuinka ekologisia ja säästäväisiä tullaankaan olemaan!

Näissä löllötunnelmissa mun ihanat sinisimmut aloittivat loman!

Kirjoittelen remonttisuunnitelmista joskus erikseen, tai no, paremmin sanottuna ehkä sisustuksesta sun muusta koska en minä ymmärrä mistään eristeistä tai elektriikasta yhtään mitään! Onneks Stefan ymmärtää ja onneks on paljon ammattilaisia, mutta multa on melko turha kysellä mitään niihin liittyvää. Mun pitää kirjoitella teille paljon muustakin, mutta saa nähdä milloin ehdin, nyt Lucaskin juuri sopivasti heräsi, ciao!

Itävallan inhokit.

Olen aiemmin kertoillut teille lähinnä sellaisista Itävaltaan liittyvistä asioista, joista tykkään. Ihanat ihmiset, inhimilliset sääolosuhteet, hyvä ruoka ja hauska kulttuuri. Mutta tietysti täälläkin on sellaisia asioita, joista en erityisemmin välitä, sellaisia joista Suomen malli on enemmän mieleeni. Suurin osa niistä liittyy tapoihin, vaikka tottakai esimerkiks yhtä hyvää koulutusjärjestelmää toivoisin tännekin.

Teitittely on ehkä se mun suurin inhokki. Asiakkaiden teitittely ei ole koskaan ollut ongelma, se on tullut ihan luonnostaan koska sitä tein vanhemmille ihmisille Suomessakin ("Rouva, teiltä unohtui tämä"). Nykyään en kuitenkaan ikinä osaa arvioida ketä teitittelisin ja ketä en, tuntuu tyhmältä teititellä vain hieman itseään vanhempaa ihmistä koska hän nyt sattuu olemaan kaupassa tai palvelutiskillä töissä. Olen ehdottomasti maassa maan tavalla-ihminen, joten yritän kovasti aina myös teititellä!

Mulla oli ekana Itävallan vuonna aivan ihana miespomo joka käski heti sinuttelemaan ja jonka kanssa hassuteltiin kokoajan. Seuraavana vuonna tämä pomo sai seurakseen kakkosravintolapäälliköksi hienostelevan naisen, joka vaati teitittelemään ja kutsumaan nimellä "rouva Sukunimi". Ja me puhutaan nyt tosiaan rinneravintolasta, ei mistään viiden tähden Michelin-raflasta. Rouva Sukunimi olikin kavereiden kesken ihan vain die Hexe, noita.

Ensi kertaa jollekin vähän tutummalle puhuessa, esimerkiks jollekin meidän kadun naapureista, yritän välttää kysymästä sellaista missä mun pitäis valita teitittelenkö vai sinuttelenko. Nykyään suurin osa on jo tuttuja ja sinuttelen kaikkia kummempia miettimättä. Kukaan ei ole sanonut ettäkö häiritsisi, mutta jos häiritseekin, niin onneksi kaikki tietävät että en ole paikallinen ja ymmärtänevät eivätkä pidä mua epäkunnioittavana.

Toinen myös tapoihin liittyvä asia johon mulla kesti jonkin aikaa tottua on kättely. Siis tottakai musta on normaalia kätellä ihmisiä esimerkiks työhaastattelussa, mutta kun täällä sitä tehdään tuttujenkin kanssa. En tiedä miten muissa perheissä Suomessa on tapana, mutta meidän suvussa ja kaveripiirissä aina halaillaan kun tavataan ja hyvästellään. Ei tietenkään joka päivä, mutta mäkin kun olen jo pitkään tehnyt Suomeen visiittejä melko pitkillä aikaväleillä, niin on aina kiva rutistaa toista ensin kunnolla. Samoin hyvästellessä, koska et tiedä milloin näet henkilön seuraavan kerran.

Ylioppilasjuhlista "muutama" halaus tallentunut kamerallekin... Tervetuloa mun bailuihin, hellyyttä tarjolla!

Täällä taas kaikkia kätellään. Kiva nähdä pitkästä aikaa, kätellään. Hyvää joulua, kätellään. Hyvää syntymäpäivää, kätellään. Halailu tulee multa kuitenkin edelleen niin luonnostaan, että usein meinaan vahingossa syleillä vähän kaikkia Stefanin sukulaisia... Sen äiti näytti vähän kummastuneelta kun mun mami ja mummo viime vierailun päätteeksi halasivat sitä kiitokseksi, joka meillä taas on ihan normaalia. Kun treffasimme ensimmäisen kerran Maijan kanssa (joka bongasi mut siis täältä blogista), kysyin "Pitääkö meidän kätellä?" ja Maijan vastaus oli "Me ollaan suomalaisia...". Ainiin!

Ulkosuomalaisten mamien Facebook-ryhmässä olemme puhuneet myös seuraavasta ongelmasta - tavaroiden pois antaminen. Jos joku tuttu kysyy sulta Suomessa "Tahdotko tämän?", on ihan selvää että hän ei tahdo kyseistä tavaraa kotonaan enää koskaan nähdä. Vauvanvaatteista on ilo päästä eroon vaikka lisää lapsia olisikin suunnitteilla. Täällä et kuitenkaan voi ottaa jotain vastaan ja tarpeettomaksi todettuasi heittää pois, koska tavaran antanut saattaakin kysellä sitä takaisin! Naapuri just pyysi Lucakselle antamansa kura-asun takaisin, onneks en edes tykännyt siitä.

Stefanin äiti toi meille siskonpoikansa vauvan vaatteita, mutta sanoi että he tarvitsevat ne sitten takaisin koska haluavat vielä joskus toisen lapsen. Okei, no ne jäikin sitten käyttämättä. Vaikka olisinkin sattunut muistamaan mitkä olivat heidän vaatteitaan, olisi Puklu-Lucas varmasti oksentanut jokaiseen kaaressa oranssia ikilikaa joka ei olisi lähtenyt pois. No, onneksi edes sanoivat haluavansa ne takaisin, kaikki eivät sano vaan alkavat vuoden päästä kyselemään josko saisi sen ja sen takaisin. Keski-Eurooppalaisten pitäisi ymmärtää, että pois antaminen on eri asia kuin lainaaminen.

Jotain muitakin löytyy, mutta ne on aika pikkujuttuja. Kaikkeen tottuu ja onneksi mä olen erittäin sopeutuvainen! Mitä muut ulkosuomalaiset ovat huomanneet, missä asiassa Suomen tapa on parempi? Entäs ihan Suomisuomalaiset, tiedättekö jonkun ulkomaisen tavan jonka tahtoisitte normaaliksi myös Suomeen?

Bonuksena vielä niille jotka eivät jaksaneet lukea ja ovat enemmän vauvajuttujen perään (esimerkiksi minun siskokulta...), vielä yksi kuva synttärikakustaan kovasti nauttivasta taaperosta, bitte schön! Synttäripostaus tulee ensi viikolla jahka saadaan perjantaina juhlittua myös Suomisukulaisten kanssa, ciao!

Lupaus talvesta ♥

Arvatkaa mitä ihanaa näin ikkunasta eilen aamulla noustuani Lucaksen kanssa ylös? LUNTA! Pari hassua senttiä märkää, plussakelin sohjolunta, joka teki mut kovin iloiseksi! Vaikka asfaltti pysyikin mustana ja vaikka tiesin että se sulaa heti pois niin silti, yhtäkkiä mua ei väsyttänytkään enää yhtään enkä malttanut odottaa että Stefan herää.

Jahka oltiin aamuiltu tarpeeksi heitettiin välkkärin alle paksu villahaalari ja painuttiin pihalle! Lucashan ei viime talvena vielä ehtinyt tutustumaan lumeen, joten tämä oli ihan uusi kokemus ja ensikosketus olikin melko epäroivä, ilmeistä päätellen se ei oikein tiennyt pitäiskö siitä tykätä vai ei.

Iltapäivällä se tosiaan sitten suli ja pilvet antoi tilaa auringolle. Käytiin illalla vielä Badeseellä aikomuksena mennä keinumaan, mutta keinut olikin laitettu talviteloille, byhyy! Mutta ONNEKSI tänään meidän ihana naapuri kysyi multa tahtoisko Lucas niiden lasten vanhan keinuhäkkyrän, kun muuten se menisi roskiin. Tietysti Lucas tahtoi! Tossa se on nyt meidän pihassa hihii jee!

Musta oli ihanan näköistä kun Kitzbüheler Hornin valkoinen huippu näkyi tollaisten syksyisten puiden välistä!

Stefan tahtoi ekaa kertaa ihan oma-aloitteisesti ottaa kuvan (yhden...), Lugikin näki ton liian ison pipon alta just ihan tosi paljon... Nyt ulkona on tosiaan jo ihan normaali syksy, aurinko paistaa ja lunta näkyy pelkästään vuorenhuipuilla, mutta onneks edes niillä! Ens viikolle on taas luvattu aika villejä lämpölukemia (aina +20°C asti, ärrr), mutta oli tämä vaan ihana piristys tähän väliin! Jokohan vois alkaa kaivaan lautakamoja kellarista, joskopa ainakin veis vihdoin sen laudan sinne huoltoon! Ciaooo!

Lucas 12 kuukautta!

• Lapsi on nyt toivon mukaan päässyt pahimman vierastamisvaiheen yli ja alkaa suhtautua luottavaisesti tuntemattomiinkin ihmisiin. V
• Samalla lapsi entistä tietoisemmin oivaltaa siteensä omiin vanhempiinsa, ja siksi vanhempien poissaolo saattaa surettaa. V
• Yksivuotiaana lapsi antaa toisille mielellään tavaroita ja kuulee mielellään kiitoksen palkinnoksi. V
• Yksivuotias ymmärtää jo useimmat yksi- ja kaksitavuiset sanat. V
• Osa lapsista osaa jo muodostaa ensimmäisen kokonaisen (kaksisanaisen) lauseen. X !
• Kaikki uusi kiinnostaa suunnattomasti, erityisesti värikkäät, kiiltävät ja liikkuvat kohteet ovat omiaan herättämään lapsen mielenkiinnon. V

Viimeinen kuukausipostaus, hui! Yksivuotias Lucas liikkuu edelleen kontaten, kävely onnistuu ainoastaan tuen kanssa - kärryllä ajellen, jonkun käsistä kiinni pitäen tai huonekaluja ja seiniä pitkin. Ilman tukea se seisoo maksimissaan viisi sekuntia, jonka jälkeen on hirveän hauska joko ottaa kiinni siitä mitä ikinä edessä onkaan tai sitten kaatua mamin syliin tai pepulleen lattialle. Ennen se ylsi käsillään pelkästään ruokapöydälle mutta nykyään onnistuu kaikki muutkin tasot, joten tavaroiden täytyy aina olla kaukana reunasta, muuten se vetää kaiken alas.

Vuotiaan uusia lempijuttuja on uuninluukun ja keittiön lukittujen kaappien ovien paukuttaminen, kärpästen kiinni ottaminen (tai siis yrittäminen) sekä olkkarin pöydän alatasolle kiipeäminen ja siellä ryömiminen. Lisäksi palikat ja legot ovat ehdottomia suosikkileluja, joiden kanssa vois leikkiä vaikka koko päivän. Erityisen hauskaa niitä (kuten ihan kaikkea muutakin) on tosiaan tuoda aina jollekin joka sitten kiittää, samoin niiden heittely niille kuuluvaan paikkaan on kivaa, koska siitäkin saa kiitosta. Kärryn lastaaminen leluilla ja sen täytenä ympäriinsä työntely kuuluu myös lemppareihin.

Rytmi on muuten sama kuin viime kuukaudet, paitsi että ison pojan elkein päikkäreitä nukutaan enää yhdet, lounaan jälkeen kestoltaan 1,5-3 tuntia. Uusia hampaita tulee ainakin alavasemmalle, muualta en osaa sanoa koska Lucas ei vieläkään mielellään anna tarkastella suuta, vaikka harjaus sujuukin nyt jo taas hyvin. Se syö nykyään myös kaikkea ja korvike on vaihtunut kokonaan "lastenmaitoon" sekä tavismaitoon. Painoa vuotiaalla on tosiaan 9070 g ja pituutta 75,5 cm, eli vuodessa kasvua on ollut tasan 6 kiloa ja 25,5 senttiä!

Puheen ymmärtämisestä kerroin pari viikkoa sitten, sen jälkeen lista on kasvanut muutamalla sanalla tai lauseella. Pusun antaminen onnistuu nykyään molemmilla kielillä ja ihan kelle tahansa, myös esimerkiks pehmopupulle. Aaiaai saa Lucaksen painamaan päänsä olkapäätä/sohvaa/lattiaa/pöytää tmv. vasten. Kun isi sanoo keine ahnung ("ei aavistustakaan"), heiluttelee se hartioitaan. Ohhoh/oh gott saa sen heittämään kätensä pään päälle. Mamaa lukuunottamatta siltä ei tule sanaakaan puhetta, eikä vaikuta siltä että lähiaikoina olis tulossakaan.

Taaperolla on ollut jo pitkään se hirrrvittävä sukkaviha, mutta nykyään se on kehittynyt kunnon vaatevihaksi. Varsinkin yöpuvun näkeminen saa sen huutamaan kuin hyeena. Välillä vaatteiden vaihtaminen sujuu ongelmitta, mutta useimmiten se on melkoista kiukuttelua! Vaipanvaihto sen sijaan on muuttunut paljon helpommaksi.

Niinpä meidän pikkuinenkin tosiaan muuttui taaperoksi! Niin kovin haikeaa, mutta samalla hurjan hauskaa, koska se oppii kokoajan niin paljon uutta että hyvä jos me perässä pysytään! :)

Kun mama sairastaa...

... vaikka eihän mamalla ole aikaa sairastaa! Vai onko? Kukas beibiä hoitaa? Oon ihan älyttömän harvoin kipeä, ehkä kerran kahdessa vuodessa. Varmaan siksi menen aina niin jumiin, koska en ole sellaiseen tottunut. Vaikka mulle ei koskaan nouse kuume (eilenkin ruumiinlämpö oli 0,2 astetta normaalia korkeampi haha) tappamaan pöpöjä niin silti se pahin vaihe ei yleensä onneks kestä kovin kauaa, nytkin selvisin yhdellä päivällä. Kipeänä olo on kurjaa, mutta hammaskipuisen, huomiota ja hellyyttä kaipaavan taaperon kanssa kipeänä olo on vielä kurjempaa.

Edelleen olo on vähän vajaa, mutta ei mitään verrattuna eiliseen! Lucakselle tulee siis taas hampaita, joten se on nyt oman aurinkoisen itsensä sijaan melkoinen kiukuttelija. Eilen mulla ei ollut kuitenkaan voimia edes kantaa sitä, joten päivä meni lähinnä lattialla maaten. Onneksi sen lempileikki nykyään on tavaroiden tuominen, joten oli helppo "leikkiä" sen kanssa niin että itse vain makas sen kantaessa mulle kaikki palikkansa ja legonsa. Ja onneks Stefanilla oli hyppyvuoro, se oli kahdesta viiteen kotona ja pääsin hetkeks taas peiton alle.

En edes tykkää teestä, mutta pakko oli jotain yrittää tautia vastaan tehdä! Mulla on myös kotona aina leggarit jalassa, mutta nyt oli kokoajan niin kylmä että oli pakko etsiä paksut kolitsit kaapin perältä. Siihen vielä lämpöinen villapaita ja mummon kutomat villasukat niin a'vot, tarkeni jotenkin.

Mä siivoan joka päivä melko innokkaasti, mutta nyt ei kyllä kyennyt. Lucas repi pyykit alas, no, antaa olla. Sen synttärikakun jämätkään eivät vieläkään päätyneet kompostiin, joten jätinpä teepussitkin sitten siihen. En tykkää yhtään jos keittiössä on tiskiä tai tasoilla jotakin, mutta eilen en kyllä pystynyt tekemään asialle yhtään mitään, pakenin vain paikalta.

Lucaksella jäi keittoakin vähän syömättä koska heti kun se sylki lusikallisen pois annoin olla, koska mielessä siinti vain päikkärit sen kanssa (nukuttiinkin sitten 2,5 tuntia). Yleensä heitän ruuanjämät heti samantien pois, mutta sekin tuntui liian raskaalta idealta. Sen ruokapaikan on yleensä oltava tyhjä kaikesta, koska muuten se heittää kaiken lattialle, mutta eilen siirsin vain Lucaksen kauemmaksi pöydästä... Ja illallahan se sitten kippasikin tuon vesilasin pöydälle, oho.

Voi minun nenäliinojani, onneks tämä tapahtui vasta tänään!

Tänä aamuna yli kymmenen tunnin yöunien jälkeen maailma näytti taas hieman paremmalta paikalta, jospa tänään sais syötyä jotain muutakin kuin riisikakkuja! Täytyy toivoa että mun pojat pysyis terveinä, Lucaksen Luis-kaverikin on just toipumassa keuhkoputkentulehduksesta. Nyt taidan kuitenkin yrittää vähän siivota, adiooos :*

My first 366 days.

"You think that true love is the only thing that can crush your heart. The thing that will take your life and light it up or destroy it. Then... you become a mother."

Ensimmäinen vauvavuosi on auttamattomasti ohitse. Voisin kertoa teille nämä perinteiset liibalaabat, kuinka se oli täynnä iloa ja surua, onnea ja epäonnea. Meidän vauvavuosi oli kuitenkin aivan uskomattoman ihana, niin typerältä kuin se joidenkin korvaan kuulostaakin. Pieni Lucas valloitti molempien sydämet heti synnärillä, vaikka sekään ei aina kaikilla tapahdu heti. Mun rakkaus sitä pientä kääröä kohtaan oli kuitenkin heti ihan ylitsevuotavaa.

Ensimmäiset kuukaudet menivät aikamoisessa kuplassa. Vaikka yöt olivat pitkään parin tunnin välein heräämistä, en silti muista olleeni mitenkään yliväsynyt, mutta varmaan siitä syystä ne muistikuvat ovat kadonneet. Syksy oli kaunis ja ulkoiltiin paljon. Parin viikon iässä diagnosoitiin laryngomalasia ja samaan aikaan Lucaksen Suomi-mummo oli käymässä. Pikku-Lucas ansaitsi kyllä täysin kaikkien vieraiden ihastelut!

Syksy taittui talveksi, lumi satoi joulukuun alussa vihdoin pysyvästi maahan. Ilmeisesti tästä riemastuneena Lucas päätti ettei hänen tarvitse nukkua päivisin ollenkaan. Välillä se nukkui ainoastaan puoli tuntia koko päivän aikana, ihan sama oltiinko kotona vai liikenteessä. Ihana ensimmäinen yhteinen joulu, aattona oli myös ensimmäinen kerta kun Lucas oli muutaman tunnin hoidossa ja olikin viihtynyt mummonsa kanssa hyvin kun mami ja isi olivat laskemassa.

Alkuvuodesta saatiin Suomesta kasa sukulaisia viikoksi kylään, joka oli ihanaa. Kehitys alkoi olla päätä huimaavaa eikä Lucasta enää voinutkaan jättää yksin sohvalle köllimään, koska kääntyileminen ja pyöriminen oli parasta ikinä (joka teki myös hoitotoimenpiteistä vähän hankalia). Tasan nelikuisena aloitettiin soseilu joka oli Lucaksen mielestä myös huisin hauskaa ja no okei, oli se mamista ja isistäkin hulvatonta!

Maaliskuussa kevät alkoi tehdä kunnolla tuloaan ja samaan aikaan meille saapuivat myös ensimmäinen hammas, vierastaminen sekä ryömiminen. Hammas ilmestyi ilman suurempia kiukutteluja, ryömimistä sen sijaan opeteltiin pitkään ja erittäin kärsimättömästi ja vierastaminen kohdistui ensin lähinnä naisiin. Pääsiäisenä saatiin taas Suomivieraita, kun isipappa ja velieno olivat käymässä. Aloin lopetella imetystä ja noin seitsemänkuisena Lucas söikin enää pelkästään korviketta, jolloin myös ensimmäiset helteet hellivät!

Kesän saapuessa koettiin paljon kaikkea. Mami ja isi menivät naimisiin ja ihana vauvauinti alkoi! Ryömiminen muuttui pikkuhiljaa, ei ihan yhtä pahasti kiukutellen, konttaamiseksi ja samoihin aikoihin kiltistä vaaverosta alkoi kuoriutua terroristitaapero. Kaikki mikä oli kiellettyä, oli kivaa. Juhannuksena lomailtiin Suomessa, jonka aikana Lucas oppi nousemaan itse istumaan ja kotiin palattuamme myös seisominen onnistui, joka mahdollisti terrorisoinnin vielä paremmin. Suomiloma oli ihana ja Lucas aivan mahtava matkustaja!

Keskikesä oli kuiva ja erittäin kuuma, pihalla pystyi olemaan lähinnä aamuisin ja iltaisin. Lucas alkoi selkeästi ymmärtämään puhetta, vaikkakin sana "ei" oli usein se hankalin ymmärtää. Liikkuminen tuli siihen pisteeseen missä ollaan edelleen - taaperretaan huonekaluista ja seinistä tukea pitäen ympäri kämppää ja ajellaan tuhatta ja sataa taaperokärryn kanssa. Konttaaminen pysyi kuitenkin ykkösliikkumismuotona.

Vuosi meni aivan käsittämättömän nopeasti. Luojan kiitos olen ottanut paljon kuvia ja kirjoittanut tätä blogia, muuten olis kyllä ollut aivan turha yrittääkään muistella mitä kaikkea on tapahtunut. Osa on pieniä juttuja, mutta silti meidän pienelle perheelle niin suuria.

Puolen metrin mittaisesta, kiltisti paikallaan pysyvästä, lähes äänettömästä pikkupaketista on kasvanut ikiliikkuvainen, upeaa ääntään mielellään käyttävä persoonallinen taapero. Kääpiö Vilkkaan sekä kääpiö Lystikkään hulvaton risteytys, mausteena vielä pieni ripaus draamaa ja suuri kourallinen rohkeaa uteliaisuutta.

Onneksi meidän ihanat vuodet ovat vasta alkaneet.

"Each year we'll add another candle,
so proud to see you grow.
But always with the memory,
of your first day long ago."

Lokamegaterkut!

Joo, sorry, tiedetään! En vain edelleenkään voi istua koneella jos Lucas on hereillä ja oon kaksin sen kanssa kotona, koska se alkaa pureskelemaan mun jalkaa tai karjumaan. Stefan teki ikuisuuden pelkkää hyppyvuoroa joten ei huvittanut kuluttaa sitä vähäistä yhteistä aikaa tässä istumiseen, onneks sillä on vihdoin vapaata! Lucaksen päikkärit oon kuluttanut erilaisten mitä upeimpien projektieni parissa ja illalla kun se menee nukkumaan katson Täydellisiä naisia siihen saakka kunnes Stefan tulee duunista. Toi vika kausi on ihan superjännä, käääk!

Toissapäivänä mun oli pakko järjestää pitkästä aikaa kuvia, koska muistikortti oli ääriään myöten täynnä (toisen olinpaikasta ei ole havaintoa). Mulle on hyvin tärkeää että kuvat on järjestyksessä päivämäärälleen oikein, koska jos etsin jotain ei löytäminen kauaa kestä kun tiedän mistä etsiä! Nämä on siis pelkästään tässä viimeisen vuoden aikana otettuja... Joo. Mun vuosilta 2004-2012 mulla on vielä yli 17 000 otosta. Kyllä, mä rakastan valokuvia!

Lokakuu toi vihdoin tullessaan kunnon syksyn, vaikka päivisin onkin ollut edelleen liian lämmintä sille uudelle ihanalle välikausihaalarille... Byhyy. Ollaankin Lucaksen kanssa ulkoiltu usein siis vasta kun isi on illalla palannut duuniin puoli kuudelta. No okei, kyllä me päivänvaloakin ollaan välillä käyty katsomassa. Tänä aamuna nouseva aurinko oli värjännyt keittiön ikkunasta näkyvän vuoriryhmän ja taivaan ihan punaiseksi, Lucas katsoi niitä ihmeissään monta minuuttia!

Syyskuun vikana iltana oli vielä näin lämmin!

Mutta onneks lokakuu tuli ja vähän viileni, yhtenä iltana tarvi jopa talvipipon päähän!

Eilen meillä oli vihdoin ja viimein MKP-tutkimus! Viimeisin oli tosiaan viisi kuukautta sitten joten on tätä odotettukin. Joo, jos kaikki on kunnossa niin Itävallassa ei lekurilla turhaan ravailla! Onneks seuraavan kerran päästään jo parin kuukauden päästä, kun otetaan monivaiheisista rokotuksista viimeiset. Meidän oma ihana tohtori ei ollut taaskaan paikalla, vaan eräs naispuolinen lääkäri jota Lucas vihas! Oli kyllä kamala tutkimus, Lucas vaan itki ja karjui eikä suostunut isin sylistä pois ollenkaan. :D Saatiin me mitat sentään otettua!

Paino: 9070 g

Pituus: 75,5 cm

Pipo: 46 cm

Mihinhän noita mittoja vertais, kun ne on tosiaan melko pitkän ajan päästä.. No enivei, juhannuksena Lucas tosiaan painoi 7,8 kiloa, kuukausi sitten pituus oli 74 cm ja päänympärys viisi kuukautta sitten 44 cm. Kasvaa normaalin tasaisesti ja muutenkin kaikki oli ihan perfekt, yleistutkimuksen lisäksi lääkäri teki myös silmätutkimuksen.

Tässä vaiheessa meni vielä hyvin kun lääkäri ei ollut saapunut...

Lääkärin jälkeen ajatuksena oli käydä ihan meidän normikaupassa, mutta käytiinkin nappaamassa Lucakselle ruokaa kotoa ja lähdettiinkin Wörgliin. Tai no, ensin yritettiin käydä Kufsteinissa mutta ei löydetty sieltä mitään ja kaupungissa oli tosi tyhmä ajella joten ajeltiin suosiolla tuttuun ja turvalliseen Wörgliin! Sieltä oli tarkoitus etsiä Lucakselle syyspipo, mutta mukaan tarttuikin kolme talvipipoa sekä kauluri, kyllä se talvi sieltä pian tulee...

Joo, Lucas ei oikein aamusella innostunut kokeiluista, no eihän ne yöpaitaan sovikaan!

Tänään käytiin aamulla kävellen lähikaupassa hakemassa kakkutarpeita, koska meillähän juhlitaan täällä pian syntymäpäiviä! Kyllä, ylihuomenna meidän pieni vaavero muuttuu iällisesti taaperoksi... Apua! Onneks se on edesauttanut tätä muutoksen hyväksymistä jo pitkään kaikella sillä terrorisoinnillaan mitä se järjestää!

Ihanien lemmujen näkemisen sai Lugin iloiseksi! Meillä vähän venähti (ylläri, meillä tuntuu usein vähän venähtävän...) kaupassa ja takaspäin tullessa alkoi olla Lucaksen päikkäriaika joten piti kantaa sitä ettei se nukahda vaunuihin, muuten olis ollut päikkärit pilalla!

Nyt mun pitää alkaa tekemään riisipiirakoita (koska himoitsen munavoita), ne onnistui viime (eli ensimmäisellä) kerralla ihan täydellisesti! Oon aina ajatellut että ne on hullun hankalia tehdä mutta eihän ne edes olleet! Mulla on paljon muutakin kerrottavaa, mutta nyt täytyy ihan totta mennä, adiooos :*