Olen aiemmin kertoillut teille lähinnä sellaisista Itävaltaan liittyvistä asioista, joista tykkään. Ihanat ihmiset, inhimilliset sääolosuhteet, hyvä ruoka ja hauska kulttuuri. Mutta tietysti täälläkin on sellaisia asioita, joista en erityisemmin välitä, sellaisia joista Suomen malli on enemmän mieleeni. Suurin osa niistä liittyy tapoihin, vaikka tottakai esimerkiks yhtä hyvää koulutusjärjestelmää toivoisin tännekin.
Teitittely on ehkä se mun suurin inhokki. Asiakkaiden teitittely ei ole koskaan ollut ongelma, se on tullut ihan luonnostaan koska sitä tein vanhemmille ihmisille Suomessakin ("Rouva, teiltä unohtui tämä"). Nykyään en kuitenkaan ikinä osaa arvioida ketä teitittelisin ja ketä en, tuntuu tyhmältä teititellä vain hieman itseään vanhempaa ihmistä koska hän nyt sattuu olemaan kaupassa tai palvelutiskillä töissä. Olen ehdottomasti
maassa maan tavalla-ihminen, joten yritän kovasti aina myös teititellä!
Mulla oli ekana Itävallan vuonna aivan ihana miespomo joka käski heti sinuttelemaan ja jonka kanssa hassuteltiin kokoajan. Seuraavana vuonna tämä pomo sai seurakseen kakkosravintolapäälliköksi hienostelevan naisen, joka vaati teitittelemään ja kutsumaan nimellä "rouva Sukunimi". Ja me puhutaan nyt tosiaan rinneravintolasta, ei mistään viiden tähden Michelin-raflasta. Rouva Sukunimi olikin kavereiden kesken ihan vain die Hexe, noita.
Ensi kertaa jollekin vähän tutummalle puhuessa, esimerkiks jollekin meidän kadun naapureista, yritän välttää kysymästä sellaista missä mun pitäis valita teitittelenkö vai sinuttelenko. Nykyään suurin osa on jo tuttuja ja sinuttelen kaikkia kummempia miettimättä. Kukaan ei ole sanonut ettäkö häiritsisi, mutta jos häiritseekin, niin onneksi kaikki tietävät että en ole paikallinen ja ymmärtänevät eivätkä pidä mua epäkunnioittavana.
Toinen myös tapoihin liittyvä asia johon mulla kesti jonkin aikaa tottua on
kättely. Siis tottakai musta on normaalia kätellä ihmisiä esimerkiks työhaastattelussa, mutta kun täällä sitä tehdään tuttujenkin kanssa. En tiedä miten muissa perheissä Suomessa on tapana, mutta meidän suvussa ja kaveripiirissä aina halaillaan kun tavataan ja hyvästellään. Ei tietenkään joka päivä, mutta mäkin kun olen jo pitkään tehnyt Suomeen visiittejä melko pitkillä aikaväleillä, niin on aina kiva rutistaa toista ensin kunnolla. Samoin hyvästellessä, koska et tiedä milloin näet henkilön seuraavan kerran.
Ylioppilasjuhlista "muutama" halaus tallentunut kamerallekin... Tervetuloa mun bailuihin, hellyyttä tarjolla!
Täällä taas kaikkia kätellään. Kiva nähdä pitkästä aikaa, kätellään. Hyvää joulua, kätellään. Hyvää syntymäpäivää, kätellään. Halailu tulee multa kuitenkin edelleen niin luonnostaan, että usein meinaan vahingossa syleillä vähän kaikkia Stefanin sukulaisia... Sen äiti näytti vähän kummastuneelta kun mun mami ja mummo viime vierailun päätteeksi halasivat sitä kiitokseksi, joka meillä taas on ihan normaalia. Kun treffasimme ensimmäisen kerran Maijan kanssa (joka bongasi mut siis täältä blogista), kysyin "Pitääkö meidän kätellä?" ja Maijan vastaus oli "Me ollaan suomalaisia...". Ainiin!
Ulkosuomalaisten mamien Facebook-ryhmässä olemme puhuneet myös seuraavasta ongelmasta -
tavaroiden pois antaminen. Jos joku tuttu kysyy sulta Suomessa
"Tahdotko tämän?", on ihan selvää että hän ei tahdo kyseistä tavaraa kotonaan enää koskaan nähdä. Vauvanvaatteista on ilo päästä eroon vaikka lisää lapsia olisikin suunnitteilla. Täällä et kuitenkaan voi ottaa jotain vastaan ja tarpeettomaksi todettuasi heittää pois, koska tavaran antanut saattaakin kysellä sitä takaisin! Naapuri just pyysi Lucakselle
antamansa kura-asun takaisin, onneks en edes tykännyt siitä.
Stefanin äiti toi meille siskonpoikansa vauvan vaatteita, mutta sanoi että he tarvitsevat ne sitten takaisin koska haluavat vielä joskus toisen lapsen. Okei, no ne jäikin sitten käyttämättä. Vaikka olisinkin sattunut muistamaan mitkä olivat heidän vaatteitaan, olisi Puklu-Lucas varmasti oksentanut jokaiseen kaaressa oranssia ikilikaa joka ei olisi lähtenyt pois. No, onneksi edes sanoivat haluavansa ne takaisin, kaikki eivät sano vaan alkavat vuoden päästä kyselemään josko saisi sen ja sen takaisin. Keski-Eurooppalaisten pitäisi ymmärtää, että
pois antaminen on eri asia kuin
lainaaminen.
Jotain muitakin löytyy, mutta ne on aika pikkujuttuja. Kaikkeen tottuu ja onneksi mä olen erittäin sopeutuvainen! Mitä muut ulkosuomalaiset ovat huomanneet, missä asiassa Suomen tapa on parempi? Entäs ihan Suomisuomalaiset, tiedättekö jonkun ulkomaisen tavan jonka tahtoisitte normaaliksi myös Suomeen?
Bonuksena vielä niille jotka eivät jaksaneet lukea ja ovat enemmän vauvajuttujen perään (esimerkiksi minun siskokulta...), vielä yksi kuva synttärikakustaan kovasti
nauttivasta taaperosta, bitte schön! Synttäripostaus tulee ensi viikolla jahka saadaan perjantaina juhlittua myös Suomisukulaisten kanssa, ciao!