torstai 25. syyskuuta 2014

Hän on täällä ♥

Aloimme puhumaan asiasta viime vuoden puolella. Mietimme, pohdimme ja suunnittelimme. Lopulta pelkkä suunnittelu muuttui toteutukseksi ja kun helmikuussa koitti se hetki, että pitkään kytenyt ajatus olikin konkretisoitunut asiaksi josta oli saatavilla kuvia oikeilla mitoilla, olimme enemmän kuin innoissamme. Syksyllä saisimme uuden perheenjäsenen - meidän täydellisen keittiömme.

Ja nyt, lähes seitsemän kuukautta myöhemmin, on ihana todeta että tämä rakkaus sai eilen vihdoin luvan saapua. Kun perheessä on kaksi ravintola-alan ihmistä, on keittiö todellakin kodin sydän. Mutta millainen olikaan matka tähän pisteeseen?



Keittiöhän oli makuuhuone, jonka seinän takana oli olohuone.



... kunnes pojat hajoittivat seinän.


Siivouksen jälkeen oli tilaa esimerkiksi parille putkelle:



Sitten saapuivat ikkunat!



Lattialämmityksen laiton jälkeen oli vihdoin betonin aika, jonka hieman kuivuttua pääsivät pojat laittamaan kattoa.



Muutama kerros maalia päälle...


... ja olen tullut viimeinkin kotiin ! Ja heti ennenkuin joku alkaa pohtia jotain psykedeelisiä teknobileitä: sininen on pelkkä suojamuovi, kaapistot ovat oikealta väriltään magnoliaa, samaa mitä näkyy saarekkeen tällä puolella.


Yli yhdeksän tuntia touhuttuaan kaksi asentajaa eivät edelleenkään tulleet valmiiksi, mutta tänään keittiössä näyttikin jo tältä:



Uuden terroristin liittyessä perheeseen kiittelen varmasti tätä keksintöä: liesi toimii ainoastaan liesituulettimessa näkyvällä magneetilla! Ei enää koskaan pieniä sormia napsuttelemassa hellaa päälle ja pois! Taso on graniittia jossa on ikuinen takuu! Kiitos nam, huomenna laittamaan laminaatti lattiaan ja sit mä olisinkin valmis muuttamaan vaikka heti, heippa!

keskiviikko 24. syyskuuta 2014

Ensihyvästit


Nyt mä ansaitsen aplodeja! Vihdoin tein sen, mistä olen en tiedä kuinka monta kuukautta puhunut! Ei, en vieläkään pakannut sairaalakassia tai laittanut vauvalle pesää valmiiksi tai muuta höpönlöpöä jonka ehtii tietysti mainiosti tehdä supistustenkin lomassa, vaan ... LEIKKASIN LUCAKSEN HIUKSET! Tässähän ei ollut kyse esimerkiksi laiskuudesta tai äidiltäni perimästäni varsin kivasta "ehtiihän sen tehdä myöhemminkin"-ominaisuudesta, vaan en vain yksinkertaisesti ole raaskinut.


Koska hei, olihan ne kiharat ihanat - jopa mun "pojille kuuluu poikien tukka"-isini sanoi että ne on komeat (tosin se ei ehkä erottanut Skypen välityksellä kunnolla kuinka pitkät ne oikeasti olikaan...). Kun Lucas sunnuntai-iltana iltamysliä syödessään maitoisilla käsillään taas jälleen kerran haroi ärsyyntyneenä hiuksia pois silmiltään, päätin että nyt ne lähtee. Itkua pidätellen, Stefanilta olematonta tukea saaden pysyin päätöksessäni joka ensin tuntui huonolta, mutta pienen totuttelun jälkeen pää näyttikin älyttömän hyvältä! Meinaan tältä:


Suurimman kiitoksen ansaitsee Salla, joka kärsi samasta ongelmasta mutta lopulta kuitenkin raaski ja näytti että kyllä ne pojat säilyy ihan yhtä ihanina myös ilman sitä tukkataivasta! Onneks Lucaksen kiharat on tosiaan isiltä perityt joten ne ovat uusiutuva luonnonvara - kyseessä ei ole pelkät vauvakiharat, vaan niitä riittää kyllä koko loppuelämän. Muuten en varmaan oliskaan raaskinut niitä pois pätkiä!


Lucas on myös onnellinen uudesta päästään, koska enää ei ole kokoajan jotain ärsyttävästi silmillä, ruokalappua laittessa tukka ei jää inhottavasti nappien väliin ja mikä sen mielestä varmasti parasta - hiustenpesu ei kestä enää yhtä kauaa! Lucas rakastaa kylpemistä ja suihkuttelua, mutta se hiustenpesu on sen mielestä aivan kauheaa ja pitäis olla ohi sekunnissa! Muistaakseni suvun muillakin pienillä pojilla on ollut tätä ongelmaa ... ?


Me tykätään! Stefan tosin sanoi että lähti liian vähän, mun mielestä ensin liian paljon mutta sehän onkin vallan mainio, eikös! :)

lauantai 20. syyskuuta 2014

Mitä tarvitsee newborn?

Tänä aamuna Facebookin avatessani sain halosta päähän - meidän lokakuisten vauvaryhmässä oli yön aikana syntyneet ensimmäiset kaksi vauvaa! Ja nämä vieläpä henkilöille, joiden lasketut ajat eivät todellakaan olleet ensimmäisten joukossa, toinen oli itseasiassa kaikista viimeisin! Mähän olen elänyt kokoajan siinä ajatuksessa että meidän beibi menee yliajalle, mutta eihän se tietenkään välttämättä niin ole, herrahan vois päättää syntyä vaikka tänään!

En voi sanoa ettäkö paniikki olis mut nyt vallannut, koska tottakai olen tiedostanut tämän mahdollisuuden. En vain ole antanut sille tilaa kovin etuosasta aivoja, vaan sysännyt sen jonnekin mielen perukoille odottamaan parempaa aikaa - sitä että koti olisi valmis, sitä että kaikki hankinnat olisi tehty, sitä että mä olisin valmis! Tänään sitten tajusin että se aika on nyt. Ei lasketun ajan päivänä tai viikko sen jälkeen, vaan nyt! Eli kuules prinssi: olet tervetullut liittymään perheeseemme heti kun tahdot!


Vastasyntynythän ei yleisen käsityksen mukaan tee mitään muuta kuin nukkuu ja syö. Siihen verrattuna se tavaramäärä, mitä tollainen pieni rääpäle tarvitsee, onkin melkoinen! Me oltiin tietoisia siitä että tahdotaan myös toinen lapsi, joten säästettiin paljon Lucaksen vanhoja tarvikkeita. Jonkin verran kuitenkin vielä puuttuu - mutta mitä?

ISOMMAT

○ Sänky V Lucaksen ihana vanha kehto ♥ Tyynyä ja peittoa newborn ei vielä tarvitse.
Turvakaukalo V Lucaksen vanha Maxi-Cosi.
Vaunut V Lucaksen vanhat yhdistelmät, kantokoppakin jopa löytyi!
Sitteri V Saatiin tosiaan Maijalta oikein Baby Björn lainaksi, jee!
Hoitopöytä V Lucaksen vanha, siihen pitäisi ostaa vielä alusta, heitin edellisen roskiin.
Kylpyamme V Alunperin Lena-serkulta peritty.
○ Itkuhälytin V Lucaksen "vanha".

HOITOTARVIKKEET

Vaippoja X
○ Navanpuhdistusvälineet X
○ Manteliöljyä/perusrasvaa X/V
○ Harsoja V
○ Kynsisakset V
○ Kylpyveden lämpömittari X Mulle ihan ehdoton, Lucas heitti omansa parvekkeelta alas joten se hajos...
○ Kylpypyyhkeitä V
○ Nenä-Frida X ... Mamiii ?
○ Vanupuikkoja ja -lappuja V
○ Pehmeä hiusharja V
○ Kuumemittari X Lucas mittaili tällä viikolla niin innokkaasti kuumettansa että sai senkin hajalle!
○ Suojus sänkyyn V
○ Lakanoita V
○ Yksi tuttipullo X

MAMILLE

○ Imetysliivejä V
○ Liivinsuojia X
○ Siteitä X

Oho, eihän meiltä sittenkään puutu juuri mitään! Oon tosiaan ollut ihan päinvastaisessa luulossa - kuvitellut että meillä ei ole mitään valmiina! Mutta kai se on tuo koti minkä vuoksi oon niin ajatellut joten olipas hyvä että tein tällaisen listan, sai vähän mielenrauhaa. Miltä lista näyttää, olenko unohtanut jotain elintärkeää?

Ennenkuin alatte ehdottelemaan: talkki on musta epäilyttävää, korviketta voi isi hakea jos imetys ei lähdekään käyntiin (sairaalassa sitä on kuitenkin tarjolla), tuttia en tahtoisi tällekään joten en osta valmiiksi, imetystyyny on musta turhake ja vaatteita meillä onkin tarpeeksi aina myssyistä sukkiin asti.


Törmäsin myös hauskaan ideaan: kun Lucas saapuu ensimmäisen kerran katsomaan pikkuveljeä, voisi tällä olla joku lahja isoveljelleen. Onko kukaan tehnyt samaa - mitä olette ostaneet ja mitä parivuotiaat ovat tuumanneet? Lucaksellahan on synttärit ihan tässä lähiaikoina, joten mistään isosta lahjasta ei tosiaan olis kyse, mutta jos tässäkin pätis "ajatus on tärkein".

Mutta tosiaan - jatkakaa mun listaani jos (vai kun?) kuulostaa siltä että jotain tarvittavaa puuttuisi! Lista on tosiaan vastasyntynyttä varten, ei tietenkään koko vauva-ajaksi! Stefan toi meidän tavarasäilöstä tänään myös kehdon, vielä kun sen saisi siirrettyä täältä väliaikaiskodosta ihan oikeaan kotiin niin täällä olisi mami vallan valmiina, adios!

torstai 18. syyskuuta 2014

Haaveita arjesta

Kun asuu remonttia evakossa paikassa jonne ei koskaan normaalitilanteessa muuttaisi ja jossa joka päivä täytyy pitää yllä "asiat vois olla huonomminkin"-mieltä ettei vajoa synkkään kuiluun, sitä oppii arvostamaan ihan tavallisia, arkipäiväisiä asioita. Kerron teille muutaman esimerkin, voitte seuraavan kerran niitä tehdessänne miettiä mua ja olla hetken onnellinen että teillä on mahdollisuus tehdä juuri niin! Ai mitäkö mä ikävöin?


  • Sitä, että saa pestä pyykkiä ihan itse, milloin tahtoo ja miten tahtoo. Ilman että niitä tarvitsee antaa jollekin (anopille) mukaan tämän töihin ja sitten miettiä kuinka kiva onkaan kun se ripustelee niitä pikkuhousuja ympäri sitä työpaikan pesuhuonetta kuivumaan vaikka on sata kertaa painottanut että EI TARVITSE.
  • Sitä, että suihkussa käydessä ei tarvitse kokoajan pelätä milloin vesi alkaa hiljalleen kylmetä muuttuen lopulta aivan jäätäväksi. Vähän turhan usein on jäänyt se tärkeä hoitoaine laittamatta tai jalat sheivaamatta kun ei vain ole uskaltanut.
  • Sitä, että ei tarvitse miettiä pitäiskö kuitenkin tiskata kylmällä vedellä että sitä lämmintä vettä riittäisi varmasti sekä Lucaksen kylpyyn että omaan suihkuun. Eikun ainiin, eihän kohta tarvitse tiskata ollenkaan!
  • Sitä, että jos illalla on vielä lämmintä vettä jäljellä, niin myös silloin näkee tiskata koska keittiössä on paljon muutakin valoa kuin yksi kämäinen kattolamppu ruokapöydän päällä. Eikun taas unohdin, meillähän on tosiaan kohta tiskikone!
  • Sitä, että voi luottaa siihen että kodinkoneet toimivat - esimerkiksi uuni ei yhtäkkiä vain hajoa kesken karjalanpiirakoiden leipomisen. By the way, kermaperunat onnistuu mainiosti mikrossakin!
  • Sitä, että jos kotona ei ole leipää tai tekee mieli jotain herkkua, senkus pistää leipoen. Koska se uuni tosiaan toimii.


  • Sitä, että ei tarvitse minuuttikaupalla väännellä kahta eri hanaa saadakseen sopivan lämpöistä vettä, vaan on yksi ainoa hana josta on helppo ja nopea valita se oikea lämpötila. Kahdesta hanasta yhdisteltynä se menee kokoajan joko liian kylmäksi tai kuumaksi.
  • Sitä, että se lämmin vesi tulee nopeasti putkia pitkin raanasta ulos. Kun on huutavan ja rimpuilevan lapsen peppu pestävänä, on ihan kiva ettei sitä lämpenemistä tarvitse odotella tunnilta tuntuvaa aikaa.
  • Sitä, että ellei ole kutsunut ketään kylään, kukaan ei myöskään vain ilmesty päivittäin. Sitä, kun tahtoo olla rauhassa niin saa myös olla rauhassa. Sitä, että aamuisin herätessä kukaan ydinperheeseen kuulumaton ei istu jo keittiössä.
  • Sitä, että voi rauhassa käydä ovi auki vessassa ilman että tarvitsee pelätä että kohta joku varmasti tulee (taaperoiden vanhemmat tietävät että vessan oven voi toki laittaa kiinni, mutta hieman turhaa se muutaman sekunnin vuoksi on).
  • Sitä, että voi hillua vähissä vaatteissa tai halutessaan vaikka ihan alasti kuten kotona normaalistikin voi. Jos joku sattuukin tulemaan niin sitä ehtii kyllä laittaa jotain päällensä, koska tulija koputtaa ja odottaa että ovi avataan, ei vain astu sisälle.


  • Sitä, että jos ulkona on kylmä, kukaan ei voi sanoa että ei muka sais laittaa patteria päälle koska se on niin kallista vaan pitäis lämmittää yhtä hikistä pikkuista keittiön uunia puilla. Varsinkin kun maksaa 200 euroa kuussa pelkästään sähköstä ja vedestä.
  • Sitä, ettei tarvitse pyydellä ketään "ottamaan roskia mukaansa" koska voi viedä ne ihan itse sinne roskiin ihan milloin tahtoo. Sitä, että voi heittää biojätteen takapihan kompostiin vaikka keskellä yötä.
  • Sitä, että kun meinaa lähteä kipaisemaan kaupasta jotakin, senkus lähtee. Sitä, että pelkän maidon hakemiseen ei tarvitse varata tuntitolkulla aikaa, koska ei tarvitse miettiä bussiaikatauluja (jotka landella ei mitkään kovin kummoiset ole) tai sitä pystyyköhän kävelemään sitä ja tätä mäkeä ilman ennenaikaisen synnytyksen riskiä.
  • Sitä, että bussipysäkiltä kotiin ei tarvitse yrittää kivuta jättimäistä mäkeä ylös sitä samaista ennenaikaista synnytystä peläten.
  • Sitä, että kotiin päästessä on ihana olla kotona, kotona jonka on itse valinnut näyttävän juuri siltä miltä se näyttää. Silmiä ei särje joka puolelta tunkeva puunväri tai muuten vaan aikansa eläneet huonekalut ja mikä parasta - lattioiden materiaali on jotain aivan muuta kuin painajaismaista lattiamattoa.
  • Sitä, että on tosiaan kotona. Ei pelkästään fyysisesti, vaan varsinkin myös henkisesti.


Vaikka meidän koti ei todellakaan tule olemaan valmis kun sinne viimeistään kolmen viikon päästä muutamme, tiedän jo nyt, että tunnen varmasti heti olevani kotona. Nämä neljä kuukautta täällä evakossa hormonipäissään on olleet erittäin pitkät mutta toki samalla kasvattaneet kärsivällisyyttä aikalailla! Ja kuten sanoin - sitä on tosiaan oppinut arvostamaan asioita jotka ennen olivat (ja onneks pian taas ovat) ihan jokapäiväisiä, sellaisia joihin ei koskaan kiinnittänyt huomiota koska se nyt sattui olemaan sitä normaalia arkea.

Niinpä, enää ehdottomasti maksimissaan kolme viikkoa, nyt todellakin kiihdytellään jo aika lujaa loppusuorilla! Ja syytä onkin, koska neljän viikon päästä mun äiti miehensä kanssa saapuu jolloin tahdon juhlia myös Lucaksen syntymäpäiviä ja ennen sitä pitäis ehkä ehtiä tekemään jotain tarjottavaakin. Mutta jos ei ehdi niin ei senkään niin väliä, saahan sitä ostettua kaupastakin! Kunhan pääsen kotiin! Nauttikaahan tänään vaikka siitä pyykinpesusta, pian mäkin taas saan tehdä sitä, jihuu!

tiistai 16. syyskuuta 2014

Yhdenpäivänkuume

Me saatiin Lucaksen kanssa lauantaina ihania vieraita kun Alaitävallan Maija ja pikku K (tai no, ei se enää niin pieni ollut!) kävivät meidän sateista aamupäivää riemastuttamassa. Saatiin niiltä sellainen kaikkien ylistämä Baby Björn Balance-sitteri lainaksi, mahtia että sitä ei tarvinutkaan yhtään etsiä, suurkiitos vielä! Lucaksellahan oli tosi kiva, keinuva sitteri jonka mä luulin palautuvan Stefanin veljelle, mutta armas miehenihän oli heittänyt sen keväällä kellarin siivouksen yhteydessä roskalavalle koska ajatteli että en mä sitä halua pitää! Niinpä, miehet...

Pikku K oli ollut kipeä ja saanut myöhemmin myös näppyjä jotka viittasivat vauvarokkoon. Internetin luotettava maailma kertoi ettei rokko tartu yleensä enää näppyvaiheessa, joten sanoin että otetaan riski ja treffataan - noo, olihan se odotettavissa että Lucas jonkun taudin nappasi! En tosin edelleenkään ole varma oliko kyseessä juuri vauvarokko, koska näppyjä ei ole vielä tullut ja aika harva taudin tunnusmerkeistä muutenkaan täsmää. Kun kerroin Stefanille kyseisestä rokosta ja kuinka sen voi vesirokon tavoin sairastaa vain kerran, oli se huolissaan että mitä jos se itse ei vielä ole sairastanut sitä ja saa sen ? Niin, saksaksihan tämä virus on "kolmen päivän kuume", ei vauvarokko, joten toki varsin ymmärrettävä pelko!


Eilen aamulla Lucas joi herättyään varmaan litran vettä ja nukahti uudestaan Stefanin syliin josta se sohvalle siirrettynä nukkui vielä tunnin! Lämpöä sillä oli koko päivän noin 38 astetta, mehän ollaan sen kanssa molemmat normaalisti about 36 asteen lämpöisiä ihmisiä joten olihan se korkeahko. Tänään se oli kuitenkin jo ihan oma itsensä vuotavaa nenää ja pientä köhää lukuunottamatta, saa nähdä oliko tämä tauti tollainen hurjan yhden päivän mittainen vai vieläkö tässä jotain ilmenee.

Meidän Krabbelstubeen tutustelu on siis vähän jäissä koska en tosiaan tiedä onko tämä nyt muka se vauvarokko - jos on niin sehän tarttuu jo ilmasta eli meillä ei taida koko viikolla olla asiaa lähellekään koko päiväkotia. Vähän huonoon saumaan iski just nyt kun olis kiva saada edes se touhu vihdoin normaaliksi mutta ei voi mitään! Oli mitä oli, ei tääkään onneks ihan kauheasti harmita kun on niin valtavasti kaikkia muita hurjan kivoja juttuja remonttiin liittyen, niistä lisää myöhemmin! :)

lauantai 13. syyskuuta 2014

Uhmaikäisen aakkoset

A: Antaa periksi

Kun hermot ovat melkein siinä katkeamispisteessä tai fyysiset voimat aivan lopussa (tapahtuu näin tukevana melko usein), älä silti luovuta. Lapsella on mieletön muisti - jos erehdyt sanomaan "no okei sitten", on ne kuin taikasanat jatkossa seuraaville vielä järkyttävämmille taisteluille.

B: Banaani

Kuvittele tähän yksi taaperosi lempihedelmistä, joka Lucaksella on banaani. Oli joskus, nykyään ainoastaan silloin tällöin, yleensä tällöin. Silloin, kun se on itse kertonut haluavansa aivan ehdottomasti, monta kertaa varmistettuna, juuri banaanin. Kun sitä alkaa kuoria, muuttuu mieli. Mutta ei hätää, se saattaa muuttua takaisin! Monesti. Koska kuluuhan siinä aikaakin noin kaksikymmentä sekuntia.

C: Celsiusasteet

Mitä väliä vaikka mittari näyttää vaivaista kymmentä lämpöastetta? Pelkät kumisaappaat on vallan sopiva asuvalinta, tai jos taaperolta kysyisi - se on ainoa asuvalinta. Ei kannata kysyä. Jos asteita sen sijaan on 35, on ihan okei himoita päällensä just sitä paksua krokotiilitakkia.

D: Doktor

"Lääkäri on niin tyhmään aikaan ettei uhmikselle ole hoitajaa. Ei se mitään, otan taaperon mukaan." EI, vaan vaihdat lekuriaikaa. Ei pelkästään omasi, vaan ihan kaikkien mielenterveyden vuoksi. Varsinkin jos tohtori sattuu olemaan sellainen kun minun on, aina vähintään tunnin myöhässä. Koskenee ihan kaikkia vähänkään tärkeämpiä tapaamisia.

E: EI

"En tahdo, eikä mun tarvitse
Olen kuningas, suuri kuningas

Kuningas E ja I
Täällä hallitsee kuningas EI"

Kuunnelkaa koko biisi. Ei mitään lisättävää.


F: Fahren, Auto

Stefan ehdottaa Lucakselle että lähdetään ajamaan autolla. Jokaikinen kerta se on väärä auto - jos kyseessä on herran oma potkuauto, tahtoisi se lähteä ajelemaan oikealla autolla. Jos taas ollaan lähdössä sillä oikealla autolla liikenteeseen, raivoaa se potkuautonsa perään.

G: Geschwister, sisarus

Niinpä, jännityksellä odotellaan mitä herra tuumaa pian syntyvästä pikkuveljestään. Se tykkää hirvittävästi vauvoista, mutta sitä, miten se reagoi siihen että hänen kotiinsa muuttaa ihan kokopäiväisesti vauva jota maminkin täytyy välillä hoivata, ei voi mitenkään tietää etukäteen.

H: Huumori

Ilman tätä ei uhmaikäisen kanssa yksinkertaisesti selviä. Tai kai joku selviää, mutta itse olen kokenut helpommaksi tietyissä tilanteissa nauraa esimerkiksi itkemisen sijaan, vaikka jälkimmäinen olisikin ollut ensimmäisenä mielessä.

I: Itsenäistymisvaihe

Se hienompi nimitys tälle ihanalle vaiheelle. Niin, eihän uhmaikäinen ilkeyttään tai huvikseen ole niin hmm... voimia vaativa, vaan taapero on vain ensi kertaa keksinyt jotain hurjaa - hänellähän on ihan ikioma tahto! Pistäähän sellainen pienen pään sekaisin.

J: Johdonmukaisuus

On ihan normaalia että mamilla voi olla hieman eri toimintatavat kuin mummolla, mutta esimerkiksi päivistä ne tavat eivät voi riippua. "Kyllä viikonloppuna voi syödä sohvalla" - niin no, mä en kyllä tunne yhtäkään kaksivuotiasta joka osaisi viikonpäivät. Ja auta armias kun se taapero tahtoo syödä siellä sohvalla sitten seuraavanakin iltana. Siinähän opetatte sitten kakaralle sen kalenterin.


K: Kiristys

Yksi kolmesta kultaisesta lastenkasvatussäännöstä! Käytän tätä tosin vähän pehmeämmin, tyylillä "Ai sä et syö, okei, mama syö sunkin ruuat", en suoraan kiristäen. Ainakaan kovin usein.

L: Lahjonta

Ja heti perään toinen! Tähänkin mulla on hieman nössömpi tapa - en suoranaisesti uskalla ihan lahjomalla lahjoa Lucasta, vaan ennemminkin ehdottelen: "Olikohan sisällä vielä niitä luumuja, mennääs katsomaan". Ehkä hyvinkin paljon hitaampaa kuin oikea lahjominen (esimerkiksi "Tule tänne niin saat karkkia"), mutta pitkällä aikavälillä varmasti parempi.

M: Minä

Uhmakohtauksen iskiessä ei taaperon päähän mahdu ketään muuta ihmistä kuin Hän Itse. On aivan sama mitä kukaan yrittää sanoa tai kuinka moni ihminen tuijottaa. Minä, minä, minä eikä kukaan muu!

N: Nää

Lucashan ei osaa sanoa vielä suomeksi ei, vaan käyttää pelkästään saksankielistä "nää"-ilmaisua, joka on tarttunut siltä myös mulle - entinen perustirolilainen naa on usein maminkin suussa nää, joka tosin ei kauheasti yllätä koska sitä sanaa tässä taloudessa ehdottomasti eniten kuulee.

O: Oikeus

Taaperon mielestä hänellä olisi oikeus hyvinkin moniin asioihin, joten tottakai harmitus iskee kun mitään ei saa tehdä. Sen hirvittävän harmituksen tullessa on mamin vain yritettävä rauhassa muistuttaa itselleen että uhmaikäisellä on oikeus omiin, uusiin tunteisiinsa.


P: Pukeminen

Tämä se vasta hauskaa hommaa onkin! Ja yllätyksellistä, ikinä et voi etukäteen tietää käykö se (melko) helposti vai aivan käsittämättömän huudon ja raivon siivittämänä. Se, kuinka mielellään taapero on ulkona mutta kuinka vaikeaa se pukeminen on, ovatkin melkoisessa ristiriidassa keskenään.

R: Rajat

Mä olen ehdottomasti sitä mieltä että rajat ovat rakkautta, eivät turhanpäiväistä nipoilua. Vaikka lapsosen pitääkin antaa rauhassa uhmata ja näyttää tunteensa, ei se silti tarkoita sitä ettäkö se saisi tehdä aivan mitä lystää, koska se luo vain lisää turvattomuutta pieneen päähän.

S: Syöminen

Ah, lisää hulvattomia ajanvietteitä! Kirjaimellisesti juuri niitä, ruokailuun kun saa erittäin helposti kulumaan hyvinkin paljon aikaa. Ihan sama vaikka taapero on itse osoittanut innokkaasti tahtovansa juuri kyseistä ruokaa, voi olla että kymmenen sekuntia myöhemmin se onkin täysin väärää. Harmi vaan että me ei olla mikään ravintola, meillä syödään sitä mitä on tarjolla.

T: Teletapit

Asia, joka saa täällä asuvan uhmaikäisen hetkessä hyvälle tuulelle tai tekemään jotain toivottua. Yritän silti välttää sen käyttöä viimeiseen asti, koska sekin on tietysti lahjomista. Välillä tulee kuitenkin tilanne (esimerkiksi kaatosateessa bussipysäkiltä kotiin tulevaa jättimäkeä ylöspäin lyllertäessä Lucaksen raivotessa ja aina takaisin alaspäin juostessa) että se on ainoa mahdollisuus selvitä moisesta tilanteesta järjissään. Tai elossa.

U: Uni

Nukkuminen saattaa välillä olla yhtä mielenkiintoista kuin se syöminen. Onneksi harvemmin, uhmaikäinen tuntuu tarvitsevan kauneusunensa jotta energiaa kiukkuamiseen riittää varmasti tarpeeksi. Sitä energiaahan saa myös ruoasta ja onkin ihan okei alkaa aamuviideltä huutamaan "MENNÄÄN ESSEN" (essen = syödä) kun uni ei enää maistukaan.



V: Voittajafiilis

Kun jaksaa selittää taaperolle juurta jaksain miksi jotain ei saa tehdä ja kieltää tätä noin kolmetuhatta kertaa jonka jälkeen tämä vihdoin uskoo ja tyytyy kohtaloonsa, on olo todellakin kuin voittajalla. Ainakin sen kaksi minuuttia, jolloin sama alkaa taas alusta.

Y: Ylireagointi

Sitä voisi melkein luulla että lapsella jyllää päässä vähintään saman verran hormoneja kuin raskaana olevalla naisella, sen verran rankasti sekin ylireagoi lähes jokaiseen asiaan. Eli tästä vois päätellä että mäkinhän voisin heittäytyä lattialle huutamaan käsillä ja jaloilla rytmiä paukuttaen? Vai?

Ä: Äiti

Tämän kaiken keskellä yritän vain muistaa jaksaa tolkuttaa itselleni että tämä on vain vaihe, vaihe joka kertoo siitä että äiti on hyvin rakas ja tärkeä, sellainen jolle uskaltaa olla sellainen kuin se pieni, uudesta ominaisuudesta sekaisin oleva pää käskee.

Ö: Överit

Mieluummin överit kuin vajarit - toinen mitä yritän muistuttaa itselleni. Jos uhmaikää, anteeksi, itsenäistymisvaihetta, ei kuuluisi, pitäisi huolestua. Eli meidän ei todellakaan tarvitse huolestua. Nyt vain odotellaan kuinka kauan tätä lystiä kestääkään.


Entäs siellä, te muut uhmaikäisten äidit, kenen kärsivällisyys on kasvanut siihen pisteeseen että se "lasken kymmeneen, ei auta, jatkan tuhanteen" toimii ja kuka laantuu taaperon tasolle kiukun iskiessä? Entäs te, joille on muuttanut uusi beibi juuri vanhemman uhmaiän aikaan, millaisia vastaanottoja uudet sisarukset ovat saaneet? Ja te, jotka vielä odottelette taaperonne uhmaikää: valmistautukaa kaikkeen ettekä silti ole valmiita! LET THE DRAMA BEGIN!

perjantai 12. syyskuuta 2014

Viiden tähden irtiotto

Cotoletta! Con patatine fritte! Grande! Piccolo! Eli terveisiä Italiasta! Mun italian osaaminen rajoittuu näihin duunissa asiakkailta (pakolla) opittuihin termeihin, joten ehkä ihan hyväkin että vaikka olinkin viettämässä aikaa Italiassa, tapasin siellä noin neljä ihmistä jotka puhuivat kyseisen maan kieltä. Niin, jos täkäläisiltä kysyisi, en todellakaan ollut itse saapasmaassa, vaan Südtirolissa.


Ainoa inhottava oli matka - autobaana on jopa tässä tilassa ihan jees, mutta sitten meidän piti ylittää kahden kilometrin korkuinen vuori serpentiiniteitä pitkin päästäksemme alas kyseiseen Passiertal-laaksoon. Ei naurattanut.

Täytin elokuun lopulla vuosia jonka ihana mieheni oli jälleen huomioinut. Monelle on tärkeää saada sitä laatuaikaa puolison kanssa tai omaa aikaa jatkuvasti, meille on riittänyt mainiosti se kun Lucas on iltaisin mennyt nukkumaan. Nyt Stefan kuitenkin oli fiksuna ajatellut että vapauden ajat alkaa kahden lapsen myötä olla pian lopullisesti ohi ja pestannut äitinsä hoitamaan Lucasta ja varannut meille hotelliloman Südtirolista! Eikä ihan mitä tahansa omppuhotellia, vaan viiden tähden wellnessloman!


No okei, ei se kyllä uskaltanut sitä varata ennenkuin kysyi multa (samalla kertoen että saa -50% alennuksen koska hotelli oli yksi sen työpaikan partnerihotelleista). Ensin pidin sitä aivan mahdottomana ideana (sekä järjettömänä rahantuhlauksena...) mutta luojan kiitos sitten hellyin, meillä oli aivan ihana loma! Ja tuli kyllä ehdottomasti tarpeeseen kaiken tämän remontti-, päiväkoti- ja vauvastressin keskellä ja olinkin tosi yllättynyt miten hyvin osattiinkaan rentoutua ja ottaa ilo irti!


Südtirol, Etelä-Tiroli, Alte Aldigo on siis Italian pohjoisin provinssi jolla on erittäin laaja itsehallinto, oma kulttuuri sekä kieli ja ainakin keskieurooppalaiset pitävätkin sitä ihan omana maanaan - katsottiin paikallisuutisia jossa joku virkamieskin puhui siitä "maana", vaikka kyseessä onkin tosiaan pelkkä maanosa. Me oltiin vielä niin lähellä Itävallan rajaa että kyseinen kylä oli lähes täysin saksankielinen, mutta hieman alemmas ajellessa myös italiaa kuulee enemmän vaikka koko Südtirol onkin 70-prosenttisesti saksankielinen.


© www.quellenhof.it

Kylästä tai südtirolilaisuudesta en osaa kertoa mitään koska mehän oltiin koko kaksi päivää vain ja ainoastaan hotellissa, jawohl! Olin erittäin epäileväinen että noinkohan me sovitaan kyseisen hotellin asiakaskuvaan: kuka jaksaa haahuilla kylpytakki päällä koko päivän ja illalla vetää fiinin kuuden ruokalajin illallisen tehtyään just ei yhtään mitään koko päivän? Voin kertoa, ei tuottanut hankaluuksia, kumpikaan! Saatiin suljettua itsemme (tai toisemme) ihan täydellisesti lomamoodille ja rentouduttiin kyllä todellakin kahden menneen ja entiedäkuinkamonentulevan vuoden edestä.


© www.quellenhof.it

8000 neliön wellnessalue (sisältäen kaikkien erilaisten altaiden ja rentoutumispisteiden lisäksi mm. 22 saunaa joista kolme suomalaisia) ei pitänyt meitä kiireisinä (eihän lomalla saa kiirehtiä), mutta otteessaan kyllä! Se kylpytakissa ja -töppösissä ympäri hotellialuetta pyöriminen osoittautuikin oikein mainioksi ajanvietteeksi, varsinkin kun sattui olemaan kaunis sääkin. Mun mummon savusaunassa (vaiko?) on taulu "Kun soivat kiukaan mustat urut unohtuvat arjen surut" ja se päti kyllä tällä reissulla - aina siihen asti kunnes eräässä höyryhuoneessa huomasin että siellä oli samanlainen tuikkiva tähtikatto kuin meidän sairaalan synnytyssalissa...

Oon ollut yhden kesän viiden tähden hotellin ravintolassa töissä ja musta se touhu oli lähinnä huvittavaa joten jopa itse ruokailut epäilytti mua aikalailla! Mutta sain taas yllättyä positiivisesti, tunnelma oli nipon sijaan kodikas ja kun tarjoilijan maistattaessa viiniä Stefanille katsoin muualle, piti mulla pokkakin. Joo, sellainen ylifiini hienostelu ei oikein ole mun juttu, mutta oli kyllä hauskaa taas pitkästä aikaa syödä noin hienosti (ja hyvin), viimeisin kerta kun tais olla toissatalvena Stefanin työpaikalla. Tälläkään kertaa en ollut ihan täysin varma kaikista syömistäni ruuista, mutta hyvää oli!


Entäs miten pärjäsi Lucas? Älyttömän hyvin, yhtäkään ikäväkyyneltä vuodattamatta! Se oli käynyt joka kerta kiltisti sekä yö- että päiväunille ja ollut muutenkin mitä mukavin hoitolainen joka tietysti sai mun sydämen hyvin keveäksi! Ehkä siitäkin oli kiva kun ei tarvinut friikkikiukutella kahteen päivään, uhmaikäisethän kun yleensä uhmailevat ainoastaan niille kaikista lähimmille ihmisille, kuten tuntuu tekevän myös Lucas. Välillä musta tuntuu että se uhmaakin ainoastaan mulle, mutta ehkä ihan hyväkin koska mulla onkin huomattavasti enemmän kärsivällisyyttä kuin Stefanilla! Tästä ihanasta "lasken kymmeneen, ei auta, jatkan tuhanteen"-vaiheesta kirjoittelen kuitenkin myöhemmin, nyt heibba!

tiistai 2. syyskuuta 2014

Vuosipäivä

Tiedättekö te mitä teitte viisi vuotta sitten tällä kyseisellä hetkellä? Mä tiedän enkä usko että tulen koskaan unohtamaan sitä päivää, sitä mieletöntä fiilistä, sitä onnentunnetta. Vaikka tiedot tulevaisuudesta olivat erittäin puutteelliset, en silti osannut ajatella mitään muuta kuin sitä, että pian saan vihdoin heittää hyvästit Suomelle. Toteuttaa sen vuosikausien unelman - varata pelkän menolipun ja lähteä, yksin.

Tasan viisi vuotta sitten avasin sähköpostini ja siellä odotti viesti ihkaensimmäiseltä Itävallan työnantajaltani. "Teidät on valittu" - mitä sulokirjaimia silmilleni. Olin ollut hieman epäileväinen, koska edellisviikolla olin viettänyt unettoman viikonlopun kipeän viisaudenhampaan sekä tulehtuneen ikenen takia ja kun maanantaina hammaslääkäristä palatessani olin vetänyt vahvahkot tropit naamaani ja nukahtanut, soitti haastattelija juuri silloin. Viisi minuuttia puhelun jälkeen mulla ei ollut enää aavistustakaan mitä me oltiin puhuttu, mutta onneks lääketokkurasaksa vakuutti!

I didn't mean to fall in love
Last thing I was thinking of
Was you and me but we collide it

Ei ollut tarkoitus olla poissa kuin puoli vuotta. Ei ollut tarkoitus rakastua vuoriin, kulttuuriin tai ihmisiin niin palavasti. Ei ollut tarkoitus huomata kuinka hurjan kivaa onkaan olla niin onnellinen, että edes 17 tunnin työpäivän jälkeen ei osaa muuta kuin hymyillä. Miettiä kuuden tunnin päästä alkavaa uutta työpäivää ja hymyillä.

Mulla oli paljon muita (niitä yhteiskunnan järkevinä pitämiä) suunnitelmia, mutta onneksi kuuntelin sydäntäni. On tutkitusti todistettua, että kuolemaa lähestyvät vanhukset eivät kadu asioita joita he joskus ovat tehneet, vaan juuri niitä tekemättä jääneitä.

Viisi vuotta on mennyt nopeasti mutta silti siitä ilontanssista Sepänkujalla tuntuu olevan ikuisuus. Viisi mahtavaa vuotta, toivottavasti vielä vähintään kymmenkertainen määrä yhtä upeita edessä.

Olen onnellinen, mitä sä luulit

Älkää miettikö liian pitkään unelmienne toteuttamista. Älkääkä varsinkaan vain jääkö odottelemaan josko ne toteutuisivat, kyllä niiden eteen pitää yleensä jotain tehdäkin. Voi olla kurja jossain vaiheessa huomata eläneensä elämää, jonka on toivonut kokoajan olevan erilaista. "Koskaan ei ole liian myöhäistä" - kyllä joskus sekin hetki koittaa.

Life is what happens to you while you're busy making other plans.