sunnuntai 31. elokuuta 2014

Päiväkoti kutsuu, iik!

Meitä ihmisiä on erittäin moneen junaan, varsinkin äiti-ihmisiä. Tuntuu että juuri äiti-ihmisistä osa todellakin jää sinne asemalle, tietenkään yhtään niitä lapsettomia henkilöitä yliarvioimatta, niistäkin tottakai löytyy melkoisia tapauksia. Tässä pian lähes kaksivuotisen äitiyteni aikana oon kuitenkin ymmärtänyt, että juuri äidit ovat ehkä yksi pahimmista ihmisryhmistä mitä tämä maailma päällään kantaa.


Kun ystäväni, kahden lapsen äiti, kertoi mulle aloittelevansa (kyllä, tuo verbi on hyvin kuvaileva, koska kyse oli yhdestä päivästä viikossa jolloin lapset olivat isän kanssa kotona) jälleen työntekoa nuorimmaisen ollessa puolivuotias, onnittelin häntä. Samoihin aikoihin hän kertoi vanhimpansa menevän parina päivänä viikossa muutamaksi tunniksi päiväkotiin. Onnittelin jälleen, hieno päätös!

Ei, kyseisestä äidistä ei tuntunut samalta. Hänestä oli kiva päästä jälleen tekemään vähän töitä ja hänestä oli ihanaa, että vanhempi lapsi pääsi säännöllisesti omiensa, samanlaisten hurjapäiden, joukkoon päiväkotiin. Mutta ajatus siitä, miten muut ihmiset asiaan suhtautuisivat, nakersi vähän tätä positiivista fiilistä. On jännä, miten kotiäitejä pidetään laiskoina yhteiskunnan elätteinä, mutta samaan aikaan monen mielestä olet itsekäs, lapsesi hylkäävä, miksi-koskaan-teit-lapsia-jos-et-jaksa-huolehtia-niistä-laiskuri, jos satutkin viihtymään jälleen työelämässä aikuisten ihmisten keskellä saati tunkemaan lapsiparan päivähoitoon, tuohon hirvittävään helvettiin joka jättää lapseen ikuiset henkiset arvet.


Kuten viimeks mainitsin, Itävallassa päiväkodin ikäraja on kolme vuotta. Sitä nuoremman lapsen mahdollisuus ns. perhepäivähoitajaan tai tällaiseen "Krabbelstubeen" vaihtelee ihan paikkakunnittain, isommissa kaupungeissa on tietysti paremmat mahdollisuudet. Täällä meidän pienessä kylässä ei kunnan puolelta ennen ollutkaan kuin pelkkä päiväkoti, kunnes keväällä saimme kirjeen, jossa päättäjät olivat keksineet kysyä paikallisilta olisiko täällä tarvetta myös tällaiselle "pienten päiväkodille".

Tarpeesta ei voi ehkä puhua, sillä toukokuisessa infoillassa erittäin monella oli sama ajatus kuin meilläkin - ihan vain pelkkä virikehoito. Syiksi mainittiin esimerkiksi se että eivät oikein tunne saman ikäisiä lapsiperheitä tai että taapero tarvitsee myös muitakin kavereita kuin mamin ja uuden vauvan. Check! Mun fiilis ehkä vähän parani, en ollutkaan ainoa kotona loisiva joka yritti vain ajatella lapsosensa parasta. Sitä ennen tuntui ihan täysin mahdottomalta ajatukselta ettäkö minä, siis minä joka en käy töissä, laittaisin Lucaksen hoitoon varastamaan paikan joltain sitä oikeasti tarvitsevalta!


Millainen tämä Krabbelstube sitten siis on? Taaperon voi viedä sinne noin kello 7-7:30 alkaen, kuitenkin viimeistään puoli yhdeksään mennessä, koska silloin he yleensä lähtevät ulkoilemaan. Ryhmässä on maksimissaan kaksitoista 1-3-vuotiasta joita on aina kaitsemassa kaksi ihanaa lastenhoitajaa (joo, mähän sain just ja just kyyneleet pidäteltyä kun ne oli musta niin sympaattisia...). Taaperon saa tietysti noutaa milloin haluaa, mutta tuvan täytyy olla tyhjä viimeistään puoli kahdeltatoista. Kyse ei siis todellakaan ole mistään kokopäivähoidosta ja kuten todettua - Lucakselle varattiin yksi päivä viikossa. Eli saa nähdä millaisia kamalia arpia se sieltä mukanaan tuokaan. Tilille tämä tuo noin 30 euron loven kuukaudessa, aika paha sekin.


Yksi asia mitä kovasti jännityksellä odotan on se, millaiseksi muuttuu Lucaksen saksan taitaminen! Nythän sen vahvempi kieli on tietysti suomi koska suurimman osan päivästä se viettää mun kanssani, mutta tässä kesän aikana se on imenyt myös saksaa ihan mielettömästi ja osa sanoista tuleekin pelkästään isinkielellä (esimerkiks syödä (essen) sekä kalja (Bier), niinpä, mitä lie touhuavat kaksin ollessaan...). Toinen mitä odotan on se, mitä saankaan raksalla aikaan ihan ylhäisessä yksinäisyydessäni! Tai no, pikkuveli ilmoittelee itsestään kyllä erittäin ahkerasti, mutta sen häirintä ei todellakaan ole mitenkään verrattavissa ikiliikkuja-Lucakseen.

Niin, kuten joku suomalainen totesikin, kyseessä on ennemminkin kerho kuin mikään päivähoitopaikka joka lieneekin totta. Oli mikä oli, kyllä tämä mami on hirmuisen jännissään! Mutta kuten myös todettua: kuulunee asiaan. Onneks oon saanut muutaman kuukauden jo totutella mietteeseen (koko Krabbelstube aloittaa siis ihkaensimmäistä päivää huomenna koska Kindergarteniin on tässä kesän aikana remontoitu sille sopiva tila) ja onneks tämä alkaa sentään edes nyt niin että Lucas ehtii olemaan siellä kuukauden ennen beibin syntymää eikä kaikki muutokset tule samalla kertaa, sellaiseen myrskytykseen pieni pää kun on vielä liian pieni. Ja jos myrsky onkin sittenkin liian hurja, on ihana tietää ettei tämä todellakaan ole pakollista, mä kun tulen olemaan kotona vielä jonkin aikaa.


Katsotaan huomenna miten meillä sujui! Miten teidän ensimmäiset hoitopäivät on lähteneet käyntiin: kummalla on tullut itku, taaperolla vai mamilla vai ovatko molemmat pysyneet lujina? :)

Ps. Kuvat liittyvät päivähoitoon nollaprosenttisesti, mutta ovat sentään tältä aamulta - Lucas heräsi ruoanhimoissaan jo kuudelta joten me oltiin jo ennen yhdeksää ulkona ja silloin edes pilvetkään eivät olleet jaksaneet nousta vielä kovin korkealle!

perjantai 29. elokuuta 2014

Kun ei viitsi edes viheltää

On niin kiire että ei ehdi edes tietokonetta avaamaan, tai jos ehtii, niin sitä jumiutuu tekemään jotakin hirvittävän tärkeitä asioita. Esimerkiks tilaamaan kenkiä, koska Amazonilla oli -70% kenkäalennukset (löysin viisi paria (joista kaksi Stefanille) toimituskuluineen vaivaisella satasella!). Tai höpöttämään meidän Facebookin beibiryhmässä. Tai etsimään vauvalle vaatteita (vieläkään en ole raaskinut tilata). Onni ja kiitos että Maija tuo meille Alaitävallasta sitterin lainaan niin sitä ei sentään tarvitse enää miettiä!


Jos joku taas nauraa siellä partaansa että hah, mitä kiireitä kotiäidillä muka on - no, aika paljon kaikenlaista! Ensinnäkin tämä monen mielestä siro masu ei edelleenkään tunnu miltään muulta kuin hidasteelta ja iltaisin olen monesti joutunut hylkäämään ajatuksenkin tietokoneesta, koska ainoa asento jossa on voinut olla ei sitten ole kyllä tarjonnut enää mitään paikkaa läppärille. Ja Lucaksen nukkuessa, no, on tosiaan aika paljon muutakin ajateltavaa! Äitihän tässä just kysyi olenko purkittanut hilloja... joo, hillothan ne on aina mielessä, mutta ei kyllä ihan mitkään marjahillot!

Mitä me sitten oikein ollaan touhuttu?



Nautittu viileistä päivistä Badeseellä leikkien, jonne ei silloin tarvitse maksaa sisäänpääsystä!



Käyty rymyämässä metsissä ja nähty hirvittävästi kauriita, kuka löytää alemmasta yhden?


Telottu itseämme!


Toteutettu itseämme...


Eräänä sateisena päivänä busseiltiin ja junailtiin Innsbruckiin klinikalle tapaamaan Lucaksen kurkkutohtoria, joka ei vieläkään ollut tyytyväinen vaan puolen vuoden päästä täytyy mennä taas kontrolliin, puuh!



Eilen oli pitkästä aikaa oikeasti kunnon, lämmin kesäpäivä joten me vietettiin se tietysti kokonaan ulkona - esimerkiks Ellmaussa penkillä piknikiä pitäen ja rekkoja, busseja ja kaivureita ihaillen!


Koska materiaa löytyy täältä blogista erittäin harvoin, voin vilauttaa edes muutamat kenkäostokset: mun ihanat kymmenen euron talvitöppöset (tule jo lumi!), ihkaensimmäinen ostos beibille (mitäpä sitä niillä vaatteilla kunhan varpaat pysyy lämpöisinä...) sekä Lucaksen itse itselleen valitsemansa Adidakset.

Nyt meidän täytyy lähteä Lucaksen kanssa etsimään sille SISÄKENKIÄ, koska maanantaina tapahtuu jotain hurjan jännittävää - minun pieni vauvani menee tutustumaan Krabbelstubeen ! Itävallassa ei yleisesti ole päiväkoteja ollenkaan alle kolmevuotiaille ja olikin suunnitelmissa että Lucas menisi sitten vasta ensi syksynä, mutta keväällä tuli infoa että meidän pieneen kyläämme tulee näin syksyllä myös "Krabbelstube", joka on siis vähän niinkuin päiväkoti 1-3-vuotiaille. Vaikka mulla on ollut koko kesä aikaa miettiä ajatusta ja vaikka kyse ei ole kuin muutamasta tunnista yhtenä päivänä viikossa jonka tiedän olevan ehdottoman hyvä Lucakselle (ja mäkin saan pyhittää yhden aamupäivän täysin maalaukselle), olen silti ihan diudiu, mutta kuulunee asiaan! Kirjoittelen näistä tuntemuksista vielä erikseen, nyt täytyy ihan tosi mennä herättämään Lucas, heibba!

perjantai 22. elokuuta 2014

Babycheck

Tadaa, yksi maaginen raja raskaudessa jälleen saavutettu - 34 viikkoa täynnä! Ja sehän tarkoittaa sitä että jos vaavi päättäisi nyt syntyä, olisi sillä lähes täydet sataprosenttiset mahdollisuudet selviytyä (olettaen siis että toinen on tähänkin asti kehittynyt ihan normaalisti jonka tämä jäbä todellakin on tehnyt). Onneks lääkäri eilen taas tiesi kertoa ettei mitään merkkejä ennenaikaisuudesta edelleenkään ole - "Olen hyvin tyytyväinen, kaikki on perfekt!".


32+0

Tosiaan, vauva on mainiosti kehittynyt ja painoakin on jo huimat 2180 grammaa! Kuten olen tuhat kertaa sanonut, täällä ei ole neuvolasysteemiä ollenkaan, vaan raskauden aikaiset käynnit ovat omalla gynekologilla/synnytyslääkärillä joka myös ultraa joka kerta, joku kun ihmetteli miten voin tietää painon aina noin tarkasti. Muutamakin on maininnut kuinka kurjaa olisi ilman neuvolaa, mä taas olen enemmän kuin iloinen että beibiä katsoo joka kerta asiansa oikeasti osaava lääkäri eikä vain ööö ... en itseasiassa edes tiedä minkä koulutuksen neuvolatyöntekijät käyvät? Sairaanhoitaja?


34+0

Vaikka edessä on vielä kuusi viikkoa (kaikki sormet ristissä), painan silti jo enemmän kuin koskaan ennen eläessäni! Ja nämä kaikki kamalat yli yksitoista ekstrakiloa huolimatta siitä että olen oikeastaan koko raskaanaoloajan himoinnut pelkästään kaikkea melko terveellistä (top3: vesi, verigreipit ja porkkanat...) ja liikkunutkin Lucaksen sekä kivuttomuuden ansiosta melko normaalisti. Ahdistaa, mutta onneks sain Suomessa käydessä mun ihanalta ystävältä ison kasan mammavaatteita, niihin on hyvä tunkea tällaista virtaheporuhoa, näyttää ihmiseltä mutta tuntea olonsa silti mukavaksi!


Ei, en edelleenkään ole varma missä vauvan kehto on, nimestä ei olla yhteisymmärryksessä, yhtäkään vaatetta en ole ostanut saati mitään muutakaan. Mulla on enää yksi käynti tolla mun omalla tohtorilla ja sainkin siltä jo lähetteen synnärillekin, ai kauheaa, loppusuoralla tosiaan ollaan jo! Ei kai tässä auta muu kuin alkaa hankintahommiin! Jos jollakin on vinkata kivasta sitteristä niin vinkit otetaan ilolla vastaan, en ole löytänyt yhtäkään silmää (sekä rahapussia) miellyttävää. Suuremmista asioista meiltä ei sitten muuta puutukaan, olettaen että löydetään kaikki! Ei hättäillä, istutaan mättäälle, muimuii!

lauantai 16. elokuuta 2014

Ikävät sattumat iloksi

Olipa kerran viikko jolloin mikään ei tuntunut onnistuvan. Olipa kerran rakennusfirman palkkaama lattianvalufirma, joka kertoi aloittavansa lattian valamisen aikaisintaan 18. elokuuta alkavalla viikolla. Olipa kerran putkiasennusfirma, jonka pomo kertoi, hyvissä ajoin, että heidän koko muutaman hengen firmansa aloittaa kolmen viikon kesäloman torstaina 14. elokuuta ja että siihen mennessä he ovat valmiita lattialämmityksen kanssa = lattianvalaja voi hyvin aloittaa seuraavalla viikolla hommansa.


Opa olohuoneessa maanantaina.

Kuulostaa toimivalta suunnitelmalta, eikö? Sitä se olikin, kunnes lattianvalajatkin yhtäkkiä keksivät että hekin aloittavat kesäloman torstaina! Ja kehtasivat vielä alkaa kitisemään kuinka putkiasentajat ovat niin hitaita tonttuja jonka vuoksi heidän ressukoiden pitää nyt tehdä pitkää päivää ! Kyseinen lattiafirma ei siis tosiaan ollut meidän etsimä, vaan meidän tähän asti erittäin hyvin toimineen raksafirman (kitzbüheliläinen Idealbau, jos joku tätä lukeva miljonääri aikoo rakentaa täälläpäin niin suosittelen, toimii!).


Keittiö tiistaina.

Noo, loppu hyvin, kaikki hyvin, putkiasentajat ahkeroivat niin että saivat lämmityksen valmiiksi jotta ne lattiaurpot saivat valettua lattiat ennen tätä heidän, no, jokseenkin yllättävää, lomaansa. Onneks ei tarvitse enää olla niiden kanssa tekemisissä! Ei sillä ettäkö ne olis mua jotenkin kiusanneet (mitä nyt puski hieman hikeä otsalle), mutta meidän ihanille putkiasentajille on tosiaan vähän turha isotella jos itse ilmoittaa kaksi päivää etukäteen jäävänsä lomalle.


Anopin olohuone torstaina, valmiina!

Joo, ymmärsitte oikein, meillä on tosiaan lattiat! Ja vieläpä ihan joka puolella! Eilinen oli pyhä (joku nousi taas taivaisiin), joten siksi kaiken piti olla valmista torstaihin mennessä. Nyt sitten vain odotellaan sen kuivumista! Lopullista kuivumista siis, kyllä siellä kävellä voi ja olinkin eilen jo tuntikausia touhuamassa ensimmäisen huoneen seiniä, koska meillehän kävi näiden lattioiden lisäksi toinenkin hauska juttu! Stefan kaatui keskiviikkona portaissa ja teloi toisen nivelsiteensä niin että lääkäri määräsi saikkua ainakin maanantaille asti, joten se on ollut koti-isänä ja mä olen vihdoin päässyt hommiin!

Tosiaankin täydellinen sattuma, paitsi ehkä sen pomon mielestä... joka tosin oli ihana, Stefanin soittaessa sille lääkärillä käytyään soitti se sitten vielä perään kysyäkseen pitäisikö sen käyttää mua kaupassa kun vettä satoi kaatamalla! Isoin pomo se ei siis ole, pelkästään niiden patisserien pääkokki ja ollaan kyllä oltu paljon tekemisissä mutta silti, kuinka ajattelevaista!


Sain eilen meidän makkarin siihen pisteeseen että siihen vois nyt sutia ihan oikean värin! Mua hieman ahdisti hioa seiniä koska oli tosiaan pyhäpäivä ja tuntui että siitä lähti ihan hirveä meteli, mutta onneks satoi vettä niin että suurin osa paikallisista taisi viettää aikaa sisätiloissa. Turistit taas eivät välttämättä tiedä tätä hiljaisuussopimusta, ainakin tuntuu että monelle tulee yllätyksenä. Kuulin myös kaksi suomalaisturistia, mutta nimenomaan pelkästään kuulin koska olin juuri pissalla meidän pensasaidan takana niin en ihan viitsinyt ilmoitella itsestäni, haha! Harmi, koska suomalaisiin turisteihin ei täällä meillä (nimenomaan siis meillä, lähistöllä kyllä) kovin usein törmää!


Ja kuten yllä näkyy, myös ulkoseinät alkavat olla täynnä eristettä, siellä remppamiehet ahertavat jopa näin lauantainakin. Sellaista kuuluu remontille, muita terkkuja seuraa taas ehkä sitten kun Stefan palaa töihin, nyt on hieman liiaks muuta tekemistä! Adioooos!


Ps. Haisuli on kotiutunut loistavasti, käytin sitä myös eläinlääkärillä tarkastuksessa eikä sekään löytänyt mitään vikaa, antoi kirppushampoota (sekä sopivan matolääkkeen nimen) mukaan ja koko lysti maksoi KYMMENEN euroa! Taidan alkaa käymään siellä joka viikko!

maanantai 11. elokuuta 2014

Uusi perheenjäsen


Ei, vauva ei ole onneksi vielä syntynyt, vaan perheeseemme on liittynyt ensimmäinen karvainen jäsen! Mun lapsuudenkodissa oli aina kissa tai useampi, joten nämä viimeiset viisi vuotta eläimettömässä taloudessa on olleet jokseenkin outoja. Meillä olikin Stefanin kanssa selkeä suunnitelma - sitten syksyllä, kun asutaan taas kotona ja kaikki on rauhoittunut, otetaan jostakin joku kiva kisuli. Noo, onhan noita suunnitelmia, varsinkin meillä!

Stefan lähti lauantaiaamuna anivarhain tekemään duunipaikalleen hääkakkua veljellensä, jonka vihkiminen alkoi yhdeltätoista. Puoli yhdeksän maissa se soitti tulevansa takaisin kotiin - KISSANPENNUN kanssa! "En mä voinut jättää sitä sinne!". Noniin, joten pelastit sen sitten meille, vieläpä juuri nyt kun ollaan lähdössä koko päiväksi pois. Kyllä, välillä sen eläinrakkaus saa sen toimimaan myös hieman järkiköyhästi.


Pienen hetken tosiaan kuvittelin että se oli maailmankaikkeuden typerin idea, mutta se hetki meni äkkiä ohi! Stefan oli saanut duunikaveriltaan (jolta siis koko kissankin pelasti) ruokaa mukaan ja meidän vuokramummeli lainasi hiekkalaatikon. Eilen käytiin ostamassa lisää ruokaa, juniorimallia tietysti. Tänään Stefan oli aamulla ihan oikein googletellut mikä olis terveellisintä ja parasta ravintoa juuri meidän kissalle ja sitten pistänyt tilaten... Vielä pitäis madottaa ja ehkä pestä jollain täishampoolla toinen, Stefan kun on varma että sen turkissa elää ties ja mitä, haha!

Typerän idean ihmettely vaihtui tosiaan aika pikaisesti siihen iloisen tosiasian tajuamiseen että meillä on kissa, ihanaa ♥ ! Lucas yrittää olla välillä vähän liian ystävällinen eikä tajua että Haisulilla ei esimerkiksi voi ratsastaa tai että sitä ei voi nostella pelkästään takajaloista kiinni pitäen, mutta eiköhän se opi! Tähän saakka Haisuli on kuitenkin ollut jopa vähän turhan suvaitsevainen eikä mitään kamalaa kränää ole syntynyt, koska Lucas tosiaan yrittää lähinnä leikkiä sen kanssa eikä ole tahallaan ilkeä. Ja joo, Stefan oli sitä mieltä että Haisuli olis kiva nimi. Okei!


Onpahan syksyllä sitten yksi vauva vähemmän! Haisuli on tähän asti ollut ihan täysin sisäsiisti, vaikka ei ole elänyt ihmisten luona kuin yhden yön, muuten se on asustellut heppatallissa äitinsä ja sisarustensa kanssa. Stefan on aina puhunut kuinka kissalla ei sitten ole mitään asiaa makuuhuoneeseen, mutta missä Haisuli nukkuikaan ensimmäisenä yönä! Meidän sängyssä! Haha, niin se mieli muuttuu! Se yritti mennä myös Lucaksen viekkuun, heräsin kun Lucas puoliunessa hoki "nää, nää" (= ei) kun Haisuli kehräten puski sitä naamaan. Viime yönä se ihan vapaaehtoisesti jätti tulematta makkariin, kenties huomasi että muualla on enemmän tilaa.

Sellainen beibi! Onko kukaan muu koskaan ottanut mitään yllätyseläimiä, ehkä jopa pelastanut tällaisen orpolaisen? :)

keskiviikko 6. elokuuta 2014

Rempparessiä ja -valintoja

Hei, mä oon hirmuisen innoissani! Viime viikot oon ollut lähinnä kauhuissani miettiessäni kuinka minimaalisen lyhyt hetki laskettuun aikaan on verrattuna siihen miltä kotikotona näyttää. Siihen, kuinka monta uutta ongelmaa tulee heti kun edelliset saa selvitettyä. Onneks suurin osa on ollut sellaisia jotka eivät vaikuta valmistumisajankohtaan (esimerkiks katto) koska monia asioita voi tehdä samanaikaisesti, mutta nyt, kun ollaan siinä pisteessä että seuraava suuri homma olisi lattiavalu ja sitä ennen kaikkien pitäisi saada hommansa valmiiksi, on muutamasti puskenut hikeä otsalle.

Meillä on monta eri firmaa käytössä, ei pelkästään yhtä, joten Stefan on saanut olla puhelin korvalla jatkuvasti kertoessaan kaikille miten mikäkin etenee ja jos joku onkin sanonut että jotain pitääkin tehdä toisin, on se joutunut soittelemaan tietysti taas kaikki läpi. Putkiasentaja meinas jo aiheuttaa vähän sydämentykytystä kertomalla että heillä alkaa koko firmalla kohta kolmen viikon loma, jota ennen heidän olisi siis pakko saada omat hommansa hoidettua (esimerkiks lattialämmityksen putkisto), mutta jotta he valmistuvat, täytyy sähkömiehen ja ihan perusrakentajien (eikös Bauarbeiter vois olla suomeks perusrakentaja, haha) saada ensin kaikki hoidettua.

Mutta nyt alkaa tosiaan näyttää siltä että joka tonttu valmistuu omissa touhuissaan niin että lattiakin päästään laittamaan aikataulussa joka taas tarkoittaa sitä, että pian mäkin pääsen vihdoin hommiin! Musta on tuntunut niin tyhmältä nyt viime kuukaudet kun sen jälkeen kun muutettiin tänne, en ole oikein voinut auttaa enää missään. Nyt tämä asia kuitenkin saa viimein muutoksen - jahka seinät ovat valmiit ja lattiavalu kuivunut pari päivää, pääsen maalaamaan ! Tai ensin kittaamaan ja laittamaan paksumman pohjamaalin ennen itse oikeaa maalia, mutta kuitenkin, pääasia että on vihdoin jotain mitä mekin voidaan Lucaksen kanssa tehdä. Tai siis, aion mennä aina Lucaksen päiväunien ajaksi sinne (niin että se siis nukkuu vaunuissa), koska eihän sen hereillä ollessa tietenkään onnistu mikään mikä sitä ei kiinnosta.

Maalivalinnoista lisää myöhemmin (yksi syy: en ole päättänyt vielä ihan kaikkea...), nyt aion vaan vilauttaa teille minkälaisia muita materiaalivalintoja ollaan jo tehty.


Käytävän ja kodinhoitohuoneen lattia tulee olemaan ihan tollainen perusharmaa, tosin tietyssä valossa se vivahtaa vähän sinertävään ja tietyssä vähän tummempaan harmaaseen. Käytävä ja kodinhoitohuone eivät tosiaan ole ihan niitä ykköshengailupaikkoja, joten siksi tällainen ihan pekkaperus kelpasi meille mainiosti (varsinkin kun hinta oli erittäin kohdallaan!).


Kylpyhuoneen ja vessan (ovat siis erikseen) laatoista meillä meinas tulla vähän erimielisyyksiä, Stefan kun toivoi lempiväriään vihreää joka hailakkana tuo mulle mieleen sairaalan, kirkkaampi taas pelotti että siihen kyllästyisi helposti. Löydettiin sitten kompromissi - tuollaisia kauniita kiviä ja kukkasia! Ei ne todellakaan tule tollain päällekäin eikä niitä tule kuin pari hassua ihan koko kylppäriin, muuten sekin olis vähän too much.


Seinälaatta vivahtaa vähän beigeen, tosin en tiedä erottaako sitä tästä kuvasta edes hyvänäköisinkään, mutta tuutte sitten livenä katsomaan!


Lattialaatta on seinälaatan oma, kaunis, tumma harmaa jossa on vähän blingblingiä. Ihanan karhea eikä kuulemma liukas märkänäkään!


Mä en ole kovin suuri puunvärin ystävä, vaan tuo oikean puoleinen on tuossa vain vertauksena kuinka tuo vasemman puoleinen eroaa siitä ihan puupuuväristä, se on vähän tollainen harmaa. Vasenta tulee meille siis olohuoneeseen sekä keittiöön, samaa tilaa kun ovat. Materiaaliltaan tämä oli jotain sekoitetta jota en nyt mitenkään saa päähäni että mitä, mutta siis täydellinen lattialämmitykselle ja myös keittiöön sopivaa, ei haittaa jos kastuu eikä kolhiinnu kovin helposti (meillä oli noi tosiaan kotona muutaman päivän katsottavana ja Stefan mm. raaputti tuota haarukalla...). Se on kyllä livenä ihan tosi kaunis, tykkään!

Makuuhuoneisiin tulee joku ihan tavallinen laminaatti joka käydään ostamassa joskus sitten kun ollaan vähän valmiimpia, niitähän löytyy joka kaupasta, saa nähdä missä sattuu olemaan just silloin tarjouksia menossa! Mutta että sellaista! Kovin tuoreita kuvia raksalta ei nyt ole kun siellä oli toissapäivänä sata ja yksi miestä hommissa enkä sitten oikein saanut rauhassa kuvailtua siellä sandaaleissa sipsutellessani, mutta tänään illalla pääsen onneks kurkkimaan mitä ne on siellä saaneet aikaan! Eli bis später!

lauantai 2. elokuuta 2014

Neutraaliusdorkuus

Kuulin jokunen aika sitten itselleni uuden, tähän asti ihan vieraan sanan: sukupuolineutraalius. Kaikille äideille, ainakin niille jotka lukevat mammablogeja, tämä on varmasti tullut erittäin tutuksi. Ja no siis miksei iseillekin, tuntuu vain että tämä(kin) lienee enimmäkseen naisten hömpötyksiä, vai olisko jollakin lähipiirissä tästä asiasta meuhkaava mies? Sukupuolineutraali kasvatus, mitä se sitten tarkoittaa? Sitä että pojat puetaan mekkoihin ja tytöt pakotetaan leikkimään kaivureilla?
Mä en ole jaksanut alkaa lukemaan tästä aiheesta faktatietoa tai mitä tutkimukset osoittavat, sitä mikä olisi lapsen kannalta parasta. Kuten kaikessa muussakin lapsiin liittyvässä, tässäkin asiassa luotan terveeseen maalaisjärkeen (sairauksia lukuunottamatta, niissä ainoa kehen luotan on lääkäri). Myös se, miten muut tämän asian tiimoilta lastaan kasvattavat, on mulle ainoastaan kiinnostavaa, ei todellakaan mikään ongelma. Miksi pitäisikään - niin pitkään kun mä saan kasvattaa mun poikiani rauhassa, pysyn mäkin rauhallisena.
Ainoa ongelma, minkä tässä asiassa näen, on se, kun vedetään överiksi, oli se sitten kummasta päästä tahansa. Se, että Joonaliina on puettu pinkkiin paitaan sekä siniseen hattuun ja pakotetaan kantamaan mukanaan nukkea ja autoa ettei vain erotu kumpaa sukupuolta hän edustaa, on musta yhtä typerää kuin se, että Pekka ei saa toivomiaan, punaisia tennareita tai aloittaa halustaan huolimatta balettia koska hei, sekä punainen väri että baletti on tyttöjen juttuja. Ääripääesimerkkejä, mutta nykypäivää.



Entäs sitten kun vedetään todella överiksi? Tositarina Suomesta: eräällä kolmekuisella vauvalla on sukupuolineutraali nimi (joka tosin voi olla ihan normaalikin, ei sen tarvitse olla mikään superdorka, tässä tapauksessa Ruu), vaatteet ovat aina niin huolella valittu ettei niistä voi päätellä mitä housujen alta löytyy ja kaiken huippuna: KUKAAN vanhempien lisäksi ei tiedä onko vauva tyttö vai poika. Edes isovanhemmat. Vanhemmat itse kutsuvat itseään nimillä Kettu ja Susi, eivät äiti ja isä. Seriously... En ole löytänyt tähän tarinaan jatkoa, en tiedä miten tämän lapsen elämä on edennyt, koitan jatkaa etsintöjä.
Musta vähemmän överiä on se, jos tyttö puetaan vaaleanpunaisiin rimpsuihin ja nenän eteen tungetaan pelkästään nukkeja - se nyt vain on faktaa että aivot ja se mitä jalkojen välistä löytyy ovat yleensä selkeässä yhteydessä siihen, kummasta lapsi kiinnostuu, rekoista vai Barbeista (näin ei tietenkään aina). Niin pitkään kun lapsi saa itse valita, on tämä pää musta parempi kuin se täysin sukupuolineutraalinen. Siinä vaiheessa kun poika toivoisi synttärilahjaksi nukkekotia tai tyttö haluaisi aloittaa jääkiekon mutta vanhemmat kieltäytyvät vedoten sukupuoleen, ollaan mun ymmärryksen ulkopuolella.


Niin, kuten todettua, meillä todellakin asuu kotona poika, ei pelkkä lapsi. Poika jolla on pojan nimi, pojan vaatteet ja pojan lelut (ja tytön tukka...). Mä en mitenkään ylikorosta Lucaksen sukupuolta, mutta en myöskään pue sitä vaaleanpunaiseen koska mun aivoissa se nyt vaan on aivan sataprosenttisesti tyttöjen väri. Vaatteiden valinta johtuu myös vähän tosta sen tukasta - jos sille laittais kiharoiden päälle sen sinisen pappahatun sijaan pinkin, kukkaisen hellehatun, sais se varmasti paljon enemmän näitä "onpas söpö tyttö"-kommentteja. Joka musta on tyhmää. Poikahan se on, miksei se sais näkyä?
Kasvaessaan Lucas on saanut itse vaikuttaa ostoksiin. Yritin kaivella sen leluja vain huomatakseni että se on valikoinut itselleen lähinnä eläimiä sekä autoja. Jos se olisi tahtonut Barbin niin se olisi sen tottakai saanut, mutta ilmeisesti sillä on vahvat oman sukupuolensa geenit joten leikkiköön autoillansa. Kyllä mä jaksan mennä katselemaan sen kanssa rekkoja tai kaivella kaivurilla hiekkakasoja, koska sellainen tekee sen silminnähtävän onnelliseksi. Ja se on musta se tärkein asia - onnellinen lapsi.


Jos Lucas joskus keksii että hameen pukeminen tekee sen onnelliseksi, niin okei, siinähän pukee! Tosin siinä vaiheessa täytyy ottaa huomioon se kamala tosiasia, että kaikki ihmiset eivät ole suvaitsevaisia, ei vaikka eletäänkin jo 2010-luvulla. Ratsastus mielletään yleensä tyttöjen harrastukseksi joka musta on hirveän outoa, koska valtaosa maailman parhaista ratsastajista on miehiä! Milloin ne on aloittaneet reenaamisen, jos kerta on olemassa pelkästään heppatyttöjä eikä poikia ollenkaan? Jos jompikumpi meidän pojista keksisi että tahtoo aloittaa ratsastamaan, olisin heti valmis! Mutta jos valinta osuu jalkapalloon, on mun vain hyväksyttävä se. Junnufutis lienee onneksi edes vähän jännempää kuin se oikea (ainakaan matsit ei ole yhtä pitkiä eikä kenttä yhtä iso).

Mitä ajatuksia teillä herää sukupuolineutraalista kasvatuksesta - ja onko tämä oikeasti jo paljon vanhempi juttu vai kuvittelenko mä vain että tämä on joku ihan uusi (hieman dorkahko...) muoti-ilmiö? Mitä löytyy teidän kotoa - tyttö, poika vai lapsi ja kuinka äärimmilleen se on viety? Vaikka en ole vaatteiden suhteen kovin tarkka, niiden väri on mulle hirmuisen tärkeä! Tosin se johtuu ihan vain mun omista silmistäni, ne ei siedä sitäkään että Lucaksella on yhteensopimattomat vaatteet (esim. oranssi paita ja siniset housut), saati sitten tyttömäisiä värejä. Ja se kirkkaanpunainen - se on musta jopa enemmän poikien kuin tyttöjen väri! Kivaa viikonloppua :) !