torstai 27. joulukuuta 2012

Synnytysstory !

Varoitus: tämä on pitkä, kamala ja (melkein) kuvaton tarina ! Laskettu aika, 30.9., oli ja meni, ilman että isoa mahaa lukuunottamatta edes huomasin olevani niin pitkällä. Perjantaina 5.10. kävin aamulla sairaalalla kontrollissa, jossa minun ihana lääkärisetäni tutki babylla kaiken olevan kunnossa, kehotti syömään kanelia sisältäviä tuotteita, juomaan jotain tiettyä teetä (jota en nyt tähän hätään muista), kiipeilemään portaita ja ylipäätänsä liikkumaan ennenkuin ronkki kohdunsuuta niin että totesi vielä lopuksi mahdollisuuksien olevan 50-50 täytyykö tulla jo viikonloppuna, mutta laittoi silti vielä kontrollin maanantaille.

Siitä muutama tunti eteenpäin alkoikin jo supistukset! Ajeltiin Scheffaun vuorilla olevalle järvelle, ja mua alko supistelemaan jo autossa mutta aattelin että ne nyt menee ohi tai ainakin laantuu koska ne oli heti alkuun aika voimakkaita. Ei ehditty kuitenkaan kovin kauaa luonnosta (ja lämmöstä, muistan et mulla oli päällä mekko, leggarit ja ballerinat ja silti oli kuuma, joka ei johtunu pelkästään mun mahastani) nauttia koska vaikka supistusväli oli toki pitkä, niin silti teki mieli mennä kotiin niitä kärsimään. Kotona ne ei kyllä joo laantunu vaan paheni vaan, kiitos mun liikkumisen.

Illalla kymmenen aikaan menin suihkuun, mutta ei sekään auttanut yhtään. Supistusväli oli kymmenen minuuttia, jonka lääkäri oli laittanu sairaalaantulorajaks. Mulla pyöri silti vaan mielessä se että Suomessa lähetetään ihmisiä synnäriltä kotiin kärsimään, joten Stefan joutu lähestulkoon kantamaan mut autoon (ei sentään, sen verran norsu olin) ja vakuutteli että ei täällä semmosta tehdä. :D Supistukset oli siihen mennessä kestänyt jo melkein 10 tuntia kokoajan vaan pahentuen joten eihän mua kotiin tosiaaan lähetetty, vaikka olinkin vasta 3 senttiä auki. Käyrillä makaaminen oli aivan järjetöntä tuskaa, supistuksen tullessa kun olisin mieluiten seisonut kyyryssä enkä maannut kyljelläni sängyssä.

Lilluin kylvyssäkin siinä joutessani, mutta siitä oli yhtä paljon hyötyä kun jostain särkylääkkeistä mitä hoitsu mulle tyrkkäs - ei tippaakaan. Mä en todellakaan tiedä mitä ihmettä ollaan touhuttu koko yö ja seuraava päivä. :D Siis kärsitty tietysti, en pelkästään minä, vaan myös Stefan. Tiedän kyllä, se on ihan kamala tunne nähdä toisen paha olo ja olla täysin kykenemätön auttamaan. Tosin se oli aivan korvaamaton apu, vaikka ei ite sitä uskokaan. :) Mun lemppariohjelmassa "Babys!" sanotaan että miehet kärsii synnytyssalissa vähintään yhtä paljon kun naiset, ja se on musta ihan totta, se henkinen kipu on varmasti valtava.

Synnytyssali ! Sinne päästiin neljän aikaan seuraavana päivänä, siihen mennessä olin viettäny jo 18 tuntia sairaalassa, "supistushuoneessa" sekä synnärin käytävällä vaellellen Stefanin tukiessa mua aina supistuksen tullessa. Ne ei tosiaan ollu sitä ennen tarpeeks säännöllisiä ettäkö olis kannattanu saliin mennä, ei joo mustakaan ... Ekasta kätilöstä en muista mitään, paitsi sen että se oli blondi. Ja sen että sille sanoin tahtovani ehdottomasti epiduraalin sitten kun sen aika koittaa, siinä vaiheessa en saanu vielä ku suppareita voimistavaa ainetta joka teki olon vielä tukalammaks, jos mahdollista.

Siinä meni sitten pelkästään kipuillessa jokunen tovi, Stefan kävi kotona syömässä mutta ei aavistustakaan monelta ja kuinka kauan se siellä oli, tuskin kauaa mutta tuntu ikuisuudelta. Kätilö vaihtui. Joskus seitsemän aikaan paikalle tuli hulvattomat +50-vuotiaat anestesialääkärit jotka väitti olevansa harjottelijoita, kun sitten lähestulkoon huusin että mulle on aivan sama mitä ootte kunhan nyt laitatte sen epiduraalin niin ne sitten äkkiä sanokin että ei hätää ei me oikeasti olla harjottelijoita haha. :D Kun epiduraali alkoi vaikuttaa oli se yks parhaita hetkiä mun elämässäni. Kipu lakkasi, yhtäkkiä vaan katosi ja sitten nukahdin. En nukkunu kun puoli tuntia, mutta jo se autto taas vähän jaksamaan, olin siinä vaiheessa valvonu kuitenkin jo 36 tuntia.

Sit en tiedä kyllä enää yhtään mitä on tapahtunu ! Theresa-kätilö oli hulvattoman hauska ja Stefan mahtava, mutta siihen ne mun muistikuvat jääkin. Yhtäkkiä olikin täys tohina päällä, en tiedä kuinka monta tuntia oon ponnistanut, ihan liikaa. Komea kirurgi tuli apuun mun masua painamaan, koska asiat ei meinannut mennä niinkuin piti. Kätilö sanoi "seuraavalla kerralla ponnistat yksin, sitä seuraavalla lääkäri auttaa taas", mä olin vaan huutanut että miksei se voi muka auttaa kokoajan. :D Mun gynekologi kävi "toinen ja kolmas tulee sitten paljon helpommin, rouva Järvinen!" johon olin taas huutanut että ei tule mitään toista eikä kolmatta. :D Lopulta, ikuisuuksien jälkeen, klo 23.14, Lucas vihdoin päätti että seilaaminen riittää ja antoi hänen korkeutensa siirtyä lämpimästä masusta tähän kylmään maailmaan. Muistan vain sen äärettömän helpotuksen kun kipu taas vain yhtäkkiä katosi heti kun Lucas oli ulkona, ja sen että Stefania itketti, mun teki mieli vain nauraa hysteerisesti, se oli ohi, vihdoin! :D

Lyhyt kontakti rinnalla, rääkäisy, Stefan leikkas napanuoran. Muuta en sitten taas seuraavista hetkistä muistakaan. Synnytyssalin tuikkiva tähtikatto, kätilö kertomassa että pitkästä ponnistusvaiheesta johtuen babyn hengitys ei ole tasainen ja se viedään lastenasemalle mutta kaikki on kunnossa, pääsen myöhemmin katsomaan sitä. Komea kirurgi tikkaamassa mun alakertaa, tosin "kiitos" sen ikuisuuden kestäneen ponnistusvaiheen oli nahka venynyt niin etten revennyt kovin pahasti. En kyllä tiedä kumman olisin mieluummin ottanut, lyhyen synnytyksen ja pahan repeämisen vai tommosen järkyttävän kärsimysmaratonin pienellä repeämisellä. Nojoo, nyt kun sitä muistelee ei toki muista ihan niitä kaikkia kauheuksia enää, varsinkaan jos tuota pientä ihmettä katsoo. :')

Kun kirurgi oli valmis lähti Stefan kotiin ja kätilö lähti ajeluttamaan mua pyörätuolilla jonka toisessa renkaassa oli jotain vialla, törmäiltiin jokapaikkaan. :D Se näytti mulle mun huoneen ja sitten pääsin Lucaksen luo. Se oli maailman kaunein ja ihanin asia mitä koskaan olin nähnyt, vaikkei vauvat yleensä kovin kauniita olekaan, mutta sen urakan jälkeen mun vauva oli niin kaunis etten sanoja keksinyt. :)

Synnytyksestä jäi käteen paitsi se kaikkein tärkein aarre Lucas, myös Babypass. Ja kamalasti hyviä (sekä vähän huonompia, fyysisesti...) muistoja, mutta enimmäkseen hyviä, kiitos ihanan henkilökunnan, ja tietysti Stefanin. Mun pitää nykyään myös kirjottaa tänne aina sille jotain saksaks koska sekin "lukee" näitä ... :D Also Stefan das hast du gewartet oder: hab jetzt hundertmal geschrieben dass du sooooo ein schatz bei der geburt warst, lieb dich. :***


Babypass: nimi, päivämäärä, mitat, alhaalla kätilön terveiset. "Sydämelliset onnittelut poikanne syntymän johdosta! Paljon iloa ja kaikkea hyvää teille toivottaa teidän kätilönne Theresa". Ja sen ottama kuva ja pienenpieni jalanjälki. Saako Suomessa tämmösiä, musta vääryys jos ei saa, tää on yks niistä ihanista muistoista ♥

Tarinan päähenkilö, pieni rakkauspakkaus nukkuu, sivuosan esittäjä isompi rakkauspakkaus tulee kohta duunista joten tää toinen sivuosan esittäjä katoaa odottamaan toista, gute nacht :*

No okei yks kuva Lucaksestakin pitää olla, joko on niin älyttömän hyvä kirja (hän on niin taitava että voi lukea sitä myös kun se on kiinni) tai sit siitä on suvun tapaan (miinus rakas sisareni) tulossa lukutoukka haha. :D Joojoo nyt heippa !


4 kommenttia:

  1. ethän nyt voi mua täällä vaan tollain pilkata :D ja et voi väittää et synnytyksessä kivut loppu siihen ku sait Lucaksen pihalle.. ei tod voi olla mahollista ! puspus ! Lucakselle halit Lunalta ja minulta <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. voinpas väittää kun tod oli mahollista :D tikkaaminenkaan tuntunu enää miltään sen 40 tunnin kärsimyksen jälkeen :D haleja ja puseja takas meiltä :*

      Poista
  2. Kiitos, lykkäsit vauvakuumettani 10 vuotta eteenpäin ! -Annika

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. hahaha älä sure ei se kaikilla ole noin kamalaa ! :D mun huonekaverilla oli kestänyt kokonaisuudessaan 2,5 tuntia, meinasin tirvasta sitä kun se sen sano. :D

      Poista