Kämppiksenä anoppi

Meidän itkuisesta muutosta tänne metsän keskelle on kulunut jo puolitoista kuukautta - nyt jäi multakin ihan suu auki että häh, niinkö kauan! Joo'o, puolitoista kuukautta siitä kun mietin kauhuissani kuinka hirveä kesästä tulisi, voisinko sanoa viihtyväni kotona seuraavan kerran vasta kun päästään muuttamaan takaisin oikeaan kotiin. Ei me vieläkään sanota tätä kovin usein kodiksi, mutta on täällä ihan kiva asua! Kiitos mun keväisen negatiivisuuden, on tämäkin ollut mieluisa yllätys!

Ehkä se hurjin huoli mulla oli se, miten ihmeessä voisin selviytyä asumisesta yhdessä anopin kanssa! Olen kirjoitellut jo aiemmin tästä aiheesta, joten en nyt taas avaudu siitä kuinka hyvä tuuri mulla onkaan appivanhempien suhteen käynyt, vaan siitä, millaista meidän yhteiselo on ollut. Ennen muuttoa vertaistukea hakiessani melko moni sanoi että jos pitäisi valita, asuisin mieluummin anopin kuin oman äidin kanssa. Suomen loman kaksi viikkoa äidin katon alla osoitti saman - meillä on täällä hyvä tiimi kasassa eikä kukaan käy kenenkään hermoille, ainakaan kovin usein!

Okei, täytyy ehkä vähän paljastaa että me ei ollakaan asuttu ihan samassa asunnossa, vaan anopilla on huone ja kylppäri alemmassa kerroksessa. Se lähtee töihin aamulla puoli kuudeksi ja palailee joskus iltapäivällä, mutta ellei sillä ole jotain asiaa meille niin yleensä se ei tänne kiipeä - paitsi jos on nätti ilma, silloin se saattaa tulla lukemaan lehteä parvekkeelle, mutta usein se tekee senkin ihan alimmassa kerroksessa. Keittiötäkin se käyttää ainoastaan viikonloppuisin, koska se syö aina töissä ja alakerrassa sillä on jääkaappi. Asiaa ihmetellessäni Stefan sanoi että se on aina ollut sellainen - ei ole ongelmia olla seurassa mutta viihtyy erittäin mainiosti myös yksin!

Niinpä, asuihan se kotikotonakin yksin, miten se olisikaan nyt yhtäkkiä muka muuttunut läheisriippuvaiseksi. Se taitaa myös ymmärtää että me nuoret ihmiset tarvitaan paljon omaa rauhaa (tai ainakin suomalainen minä, keskieurooppalaisillehan tätä läheisempikin asumismuoto on ihan normaali) ja jos se sitten kuitenkin sattuu olemaan meidän kanssa, ärsyynnyn hyvin, hyvin harvoin. Mehän ei saatu tuoda tänne pyykinpesukonetta ettei se mene lingotessaan lattiasta läpi (joojoo!) ja anoppi pesee meidänkin pyykit duunissaan ja se mua hieman ärsyttää, varsinkin kun se ei usko ettei niitä tarvitse jaotella täysin värilleen. Kuivuriin mun vaatteet ei onneks ole vielä eksyneet!

Loma Suomessa näytti tosiaan sen että mäkin selviän yhteiselosta paremmin anopin kuin oman äitini kanssa! Anoppi onkin sanonut että minä olen jo omat lapseni kasvattanut, ei mun tarvitse teidän lastenkasvatukseen puuttua joka oli musiikkia mun korvilleni! Suomessa ihmisiltä kun herui melkoisen paljon arvostelua monesta asiasta enkä kyllä tiedä kestäiskö kukaan asua ihmisen kanssa, joka kokoajan hieman negatiiviseen sävyyn kommentoisi mitä ikinä teetkin.

Ne Suomisukulaiset odottais edelleen vaan sitä lomapostausta, mutta mun oli nyt pakko kirjoittaa tämä ensin koska anopilla alkoi tänään loma, joten voi olla että seuraavat pari viikkoa eivät välttämättä olekaan yhtä ruusuisia kuin yhteiselo tähän asti! Jos Schwiegermutterista (= anoppi) kuoriutuukin Schwiegermonster, voin tulla lukemaan tätä ja muistelemaan kuinka mukavaa meillä joskus oli! Nojoo, vähän hankala uskoa mutta never know, kirjoittelen tästä lisää tositarinoita sitten jos elo tosiaan radikaalisti muuttuu!