perjantai 9. marraskuuta 2012

Ensimmäinen.

Kyllä, vihdoin se tapahtuu. Ystäväkulta pyys mua alottamaan blogin, koska asun kaukana poissa ja kaikki murut Suomessa. Kaukana poissa ei oikeasti edes ole niin kovin kaukana, Itävalta on yllättävän lähellä. Piti oikein Google Mapsista kattoa kuinka lähellä - reilu 2000 kilometriä mun Suomen kotikaupungista Jämsästä mun tämänhetkiseen kotikaupunkiin Goingiin. Kävellen ei kestäisi kuin 237 tuntia, tosin tää Google Mapsin tarjoama reitti menee suurimmaks osaks Itämeressä (Helsinki-Rostock), onneks on huomioitu "Noudata varovaisuutta – Tältä reitiltä ei välttämättä löydy jalkakäytäviä.".

Miksi mä sitten asun niin kaukana kaikista murusista - sen piti olla yhden talven mittainen juttu, lupailin isit ja äitit ja mummot että menen sitten opiskelemaan. Olin aina ajatellut että lukion jälkeen käyn pyörähtämässä ulkomailla ja koska se viimeinen kevät oli niin täyttä helvettiä (3,5 vuodessa sain kokoon 50 kurssia, viimeiseen 4 kuukauteen tykitin itsenäisesti 25) päätös opiskelujen siirtämisestä oli ainut mikä kävi järkeen. Plus tietty se, ettei mulla ollu aavistustakaan mitä OIKEASTI tahtoisin opiskella. :D Eikä kyllä ole vieläkään, taidan saada lapsenlapsiakin ennenkuin mulle selviää mikä olis se mun juttu, semmonen mitä jaksaisin vuosikausia. No, onhan mulla aikaa.



Se yksi talvi sitten vähän venähti, koska Suomessa ainut kiva asia oli rakkaat ihmiset (ja äitin kissat), Alpeilla olin onnellisempi kuin ikinä (saattaa johtua myös siitä että sain olla pelkästään duunissa, enkä sen ohella myös siellä typerässä lukiossa). Elämä oli vallatonta, kesät kävin Suomessa, kunnes tutustuin Stefaniin mun työpaikalla. Ei ensimmäisinä viikkoina edes juteltu juuri mitään, muistan edelleen sen kummastuksen kun olin pesemässä lattiaa toisen työkaverin kanssa (ei, se ei kuulunut mun työnkuvaan mutta meillä oli niin tylsää että oli keksittävä jotain) ja Stefan tuli kysymään onko mulla seuraavana päivänä vapaa, lasketaanko yhdessä laaksoon jahka oon valmis. Kummasteltiin siinä sitten yhdessä Lenkan, sen mun työkaverin, kanssa. No, myöhemmin laskettiin sitten laaksoon, istuttiin ensin après skissä tuntikausia jutellen ja siitä se sitten lähti, nyt oon kyllä maailman onnellisin että se ensin oudoksi odottamani ilta aikanaan tapahtui. Stefan oli kyllä suunnitellut siinä tapahtuvan niin, kävi mulle myöhemmin ilmi! :D

Meillä oli paljon kaikenlaisia suunnitelmia, mutta kun pieni, ihana, tällähetkennä kuukauden vanha Lucas ilmoitti tulostaan oli niitä suunnitelmia siirrettävä. En puhu nyt perumisesta, koska niinkuin ollaan puhuttu, ei vauvan tulo tarkota sitä että elämä on ohi. Muutama vuosi tietysti menee nyt täysin Lucaksen ehdoilla mutta sen jälkeen päästään kyllä toteuttamaan niitä kaikkia hienoja suunnitelmia, ei kaksin, vaan kolmisin. :) Siis siihen asti kunnes Lucasta ei enää kiinnosta tylsien vanhempien kanssa hengaus... Ja niinkuin mun veljen kihlattu joskus totesi "koskaan ei ole oikea aika tehdä lapsia" - aina löytyy jotain tekosyitä, on liian nuori, liian huonopalkkaisessa työssä, asunto on vuokrakämppä, opiskellakin pitäisi ja niin edelleen. Siks mä oonkin nyt iloinen että Lucas itse päätti tulla, koska ei oltais muuten varmasti ikinä löydetty sitä oikeaa aikaa.

"Body Tutta, housut Olive & Moss" muotiblogien tapaan? jos ehkä kuitenkin vaan Lucas 6.11.2012, 1kk 3880g 54cm

Siinä hän kellii, tasan kuukauden vanhana Lenkan tuoman lampaan kanssa. :) Body on isomummolta Suomesta ja housut varmaan kirpparilta. Äiti ja mun sisko kasas järjettömän kokosen laatikon kaikkia vaatteita ja tavaroita kun vauvauutiset julkaistiin ja lähettivät sen sitten tänne, täällä kun kirpputorikäsite on aika kaukana suomalaisesta. Ollaan saatu kyllä ihan mielettömästi kaikkia vaatteita ja muita ihanuuksia, mun on otettava varmaan kaikista kuvia tänne, jos joku tunnistaa itsensä lähettäjäksi niin kiitos <3 !

Tänne saan varmaan laittaa enemmän kuviakin Lucaksesta, Stefan kun ei tykkää että laitan niitä Facebookiin. :D Mutta nyt me mennään sänkyyn etsimään unta, jatkoa seuraa olettaen että tuo pieni muru on jatkossakin yhtä kiltti eikä ryhdy esimerkiksi koliikkivauvaksi! Mä en myöskään oikein osannut käyttää tätä bloggeria, kamala miten epäselvä ja omituinen (siksi tää ulkoasu on ainakin nyt tasan tämä kun kyllästyin ikuisuuden vääntämisen jälkeen :D), tai sitten oon vaan huonontunu tietokoneiden käytössä. No mutta, byebye, toivottavasti Annika on nyt iloinen. :D <3

4 kommenttia:

  1. Annika on niin iloinen, että tuli kunnon tipat linsseihin <3 t. A

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. hyvä että kelpaa, ole vain ilonen äläkä armas ikke <3 :* !

      Poista
  2. voivoi olipas ihanaa luettavaa, ikävä on kova <3 t. siukku

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. mullakin ! ihanaa että pian nähdään, pus <3 !

      Poista